Olen sairastanut syömishäiriötä (diagnooseina EDNOS, anorexia nervosa atypica, anorexia nervosa) lähemmäs kymmenen vuotta, ja ikää löytyy 22 vuotta. Olen niin helvetin väsynyt. Painoa olen pudottanut aika roimasti, bmi hilluu jossain 15 tienoilla, leikin laksoilla, oksentamisella ja nesteenpoistajilla sekä syömättömyydellä ja hirveällä liikunnalla.
En näe mitään toivoa tulevaisuudessa. Mun piti aloittaa opiskelut tänä vuonna AMK:ssa, mutta hoitopaikan takia sekin lykkääntyi pakosti. Se masentaa entistä enemmän ja ruokkii itsevihaa ja laihdutusta entistä enemmän.
Googlaan koko ajan kuolemanlaihojen anojen kuvia (Isabelle Caro, Lauren Bailey yms), luen thinspo-juttuja yms. Olen pro ana. Mutta olen väsynyt siihen.
En jaksa enää toivoa, että parannun.
MIKSI mä silloin eräänä iltana menin vaa'alle, näin lukeman 36 ja kauhistuin ja päätin ruveta Selviytyjät -dieetille (kuppi riisiä päivässä)?
MIKSI mä synnyin näin saatanan perfektionistiseksi?
MIKSI mä en voi hyväksyä itseäni tällaisena kuin olen? Vastaus: joka kerta kun katson kuvia itsestäni normaalipainoisena, nousee oksennus kurkkuun. Muut saavat ja TÄYTYY olla normaalipainoisia, ellei jopa ylipainoisia. Mutta mun on oltava luuranko.
En saa enää painoa alemmas.
Olen päättänyt, että kun paino alittaa tietyn virstanpylvään, otan yliannoksen laksoja ja diureetteja ja menen nukkumaan. Enkä herää.
Tiedän, olen itsekäs. Isä on minulle todella rakas, itken kun ajattelen häntä. Entä äiti? He molemmat toivoivat sellaista kuin minä olen, lahjakas, älykäs. Isä on minulle sanonut, että jos mä teen itsemurhan tai kuolen "muuten", kuolee hänkin. Mä oon sanonut samaa isälle. Jos isä kuolee, mä tapan itseni. Me ollaan isän kanssa niin läheisiä, samanhenkisiä.
Mua kaduttaa hirveästi se, miten olen päissäni satuttanut äitiä ja isää, sekä fyysisesti että henkisesti. Anteeksi! Anteeksi! Mä pyydän sydämeni pohjasta anteeksi! En mä oikeasti tarkoittanut, mä vaan.. en tiedä. Olin täys typerys. Ja olen edelleen!
Mä vaan itken täällä, suunnittelen testamenttia. Ehken jaksa odottaa enää siihen tiettyyn painoon, vaan vedän kaikki lääkkeet ja laksat tänä iltana.
Mä en jaksa enää.
En näe mitään toivoa tulevaisuudessa. Mun piti aloittaa opiskelut tänä vuonna AMK:ssa, mutta hoitopaikan takia sekin lykkääntyi pakosti. Se masentaa entistä enemmän ja ruokkii itsevihaa ja laihdutusta entistä enemmän.
Googlaan koko ajan kuolemanlaihojen anojen kuvia (Isabelle Caro, Lauren Bailey yms), luen thinspo-juttuja yms. Olen pro ana. Mutta olen väsynyt siihen.
En jaksa enää toivoa, että parannun.
MIKSI mä silloin eräänä iltana menin vaa'alle, näin lukeman 36 ja kauhistuin ja päätin ruveta Selviytyjät -dieetille (kuppi riisiä päivässä)?
MIKSI mä synnyin näin saatanan perfektionistiseksi?
MIKSI mä en voi hyväksyä itseäni tällaisena kuin olen? Vastaus: joka kerta kun katson kuvia itsestäni normaalipainoisena, nousee oksennus kurkkuun. Muut saavat ja TÄYTYY olla normaalipainoisia, ellei jopa ylipainoisia. Mutta mun on oltava luuranko.
En saa enää painoa alemmas.
Olen päättänyt, että kun paino alittaa tietyn virstanpylvään, otan yliannoksen laksoja ja diureetteja ja menen nukkumaan. Enkä herää.
Tiedän, olen itsekäs. Isä on minulle todella rakas, itken kun ajattelen häntä. Entä äiti? He molemmat toivoivat sellaista kuin minä olen, lahjakas, älykäs. Isä on minulle sanonut, että jos mä teen itsemurhan tai kuolen "muuten", kuolee hänkin. Mä oon sanonut samaa isälle. Jos isä kuolee, mä tapan itseni. Me ollaan isän kanssa niin läheisiä, samanhenkisiä.
Mua kaduttaa hirveästi se, miten olen päissäni satuttanut äitiä ja isää, sekä fyysisesti että henkisesti. Anteeksi! Anteeksi! Mä pyydän sydämeni pohjasta anteeksi! En mä oikeasti tarkoittanut, mä vaan.. en tiedä. Olin täys typerys. Ja olen edelleen!
Mä vaan itken täällä, suunnittelen testamenttia. Ehken jaksa odottaa enää siihen tiettyyn painoon, vaan vedän kaikki lääkkeet ja laksat tänä iltana.
Mä en jaksa enää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Onko sinulla kenties ystäviä? Ehkä ne voisivat tukea sinua jollain tavalla... Mutta hei, olet siis käsittääkseni hoitopaikassa..??? Ehkä jos käyt siellä niin voisit päästä eroon tuosta kaikesta kurjuudestasi...
Ystävät.. mitä ne on? Kaikki lukioaikaiset ystävät ovat muuttaneet eri puolelle Suomea opiskelemaan, ovat avoliitossa, tapaavat uusia ihmisiä.
Mun tämänhetkiset ystävät? Syömishäiriöisiä, vaikeasti mielenterveyshäiriöisiä. Olen monta tekstiviestiä laittanut "parhaalle" ystävälleni, eikä hän ole vastannut koko päivänä.
En vaan vittu enää jaksa. Otin juuri viimeiset rauhoittavat ja unilääkkeet, jotka säästin kotilomilta. Huomenna olisi hoitoneuvottelu hoitajan, vanhempien ja omalääkärin kanssa. Stressaa sekin. Ehkä mä vedän kaikki nuo laksat, ettei tarvi kohdata sitä hoitoneuvottelua. Siinä tuodaan vaan esille mun päihderiippuvuus.
Vittu mä oon deeko. Varastan kaikki mahdolliset lääkkeet. Varastin kaikki äitin unilääkkeet. Vedän liuskakaupalla särkylääkkeitä, lihasrelaksantteja. En enää jaksa toivoa muuta kuin kuolemaa.
Jos mä menen alakertaan puhumaan hoitajan kanssa, hän takuulla haistaa alkoholin mun hengityksestä ja sitten... fuck. Joko somaattinen osasto, suljettu osasto tai putka. Oon vetänyt 3 pientä 4 cl:n pulloa viinaa, 20 mg Tenoxia ja 60 mg diapamia.
En tiedä mitä tehdä. Tiedän, että tämä olo johtuu alkoholista, en olisi alunperinkään saanut kotilomilta tuoda alkoholia tänne hoitopaikkaan, mutta liian kauan olen ollut riippuvainen siitäkin. Tai kauan ja kauan, vajaan vuoden. Nyt tekisi niin mieli piriä, subutexia, kokaa...
että onko tämä sinun "paras" ystäväsi ns. normaali/terve ihminen? Itse olen entinen huumeiden käyttäjä ja itse vedin huumeita aluksi hauskan pitoon sen jälkeen ahdistukseen ja nyt paljon lääkkeitä ahdistukseen. Itse yritän auttaa ystävääni tässä sairaudessa turhaan. Olen oikeastaan luovuttanut.
Se mun ns. "paras" ystävä ei ole ns. normaali/terve ihminen. Syömishäiriöinen ja vakavia muitakin mielenterveyshäiriöitä.
vastaan kun sitä on kerran tarjolla? Se voisi olla yksi parantumisen askel...
Et osaa kuvitellakaan kuinka monissa hoitopaikoissa olen ollut tämän anoreksian takia. Olen kiertänyt ympäri Suomea sairaaloissa. Vaikka mut lihotettaisiin bmi17, puhun itseni ulos sieltä ja sama laihdutus jatkuu.
Olen hyväksynyt kohtaloni. En parane.
minun tarinani teille - lue.
Kirjoittanut: save yourself! / 26.5.09 / klo 01:14
hei. ajattelin vähän kertoa omasta kokemuksestani anoreksiasta ja sen haittavaikutuksista.
juuri nyt se varmaan ei tunnu niin pahalta/tuntuu hyvältä, kun paino tippuu ja sentit karkaa jonnekki. jossain vaiheessa heräät.. jossain vaiheessa kaikki herää. onneksi minä heräsin ajoissa, jotkut heräävät liian myöhään. en ole koskaan tuntenut tai kuullut anorektikosta, joka heräyksen jälkeen ei katuisi anoreksiaansa.
se ei vain tarkoita että ''on laiha ja sit voi kuolla''. pienet asiat ovat ne jotka muistan parhaiten...
Otin tuosta tarinasta pätkän, tuo oli niin hyvä teksti ja varsinkin tuo kohta missä sanotaan että kaikki herää jossain vaiheessa... Ehkä sinäkin vielä jonain päivänä heräät...
Ensinäkin, meinasin ruveta itkemään kun luin ton sun viestisi, ehkä siksi, koska olen itse samassa tilanteessa ja viestisi oli melkein kuin lukisin päiväkirjaani.
Olen vain niin kyllästynyt jatkuvaan nälkään ja itseinhoon. Olen yrittänyt koko kesän parantua ja pakottanut täten itseni syömään. Painoa olenkin saanut 3 kiloa lisää ja olen fyysisesti ehkä paremmassa kunnossa.. mutta.. itseinho ja ahdistus vain kasvavat ja koko ajan haluan yhä enemmän ja enemmän avata parvekkeemme lasin ja hypätä alas.
Juuri viikko sitten olin tyytyväinen ulkonäkööni ja ajattelin, että olen varmaan samoissa mitoissa, huolimatta siitä, että olen syönyt suht hyvin koko kesän. Kuitenkin käydessäni vaa'alla järkytyin kun painoni oli noussut. Nyt BMI 19 ja mua kuvottaa sanoinkuvailemattoman paljon.. viikko sitten en nähnyt niin paljon läskiä kehossani, mutta heti kun sain tietää painoni, niin löydän läskiä melkein jopa sormistani.
Mua ei huvita tippaakaan elää, just eilenki riitelin äitini kanssa, tosin riidelty ollaan siitä asti kun olen ollut 3 vanha. Jep, mulla ei ole koskaan ollut hyvää äiti-tytär suhdetta ja koko elämän oon tuntenut, että hänelle mikään ei riitä. Ei se, että olen älykäs, viisas (stipendejäkin muutamaan otteeseen saanut) ystävällinen, asiallinen enkä käyttäydy kuin teini. Tai siis, tällaisen kuvan annan ihmisille ja moni kuvaileekin mua lahjakkaaksi, iloiseksi ja sosiaaliseksi. Ja pah!
Äsköinen kappale oli turhaa selitystä.. mutta miten sanoin kuvailla sitä jatkuvaa ahdistusta, masennusta, kuoleman halua, nälkää, itseinhoa, vihaa...?? Ei oikein jaksa yrittää olla positiivinen, mutta onko sitten hyvä tehdä itsemurha kun ikääkin on vasta 16 (loppuvuonna 17)?
Huoh voiko enää itsekeskeisempää kirjotusta kirjottaa.
En ole koskaan tajunnut enkä varmasti tule tajuamaankaan mitä ihmiset hakee tämänkaltaisilla kirjoituksilla.
joo en mäkään ole koskaan tajunnut miksi toiset ihmiset käyttää elämänsä kommentoimalla muiden kirjoituksia.
Ymmärtäisit sitten, jos oilsit käynyt tästä syömishäiriö/ahdistus/masennushelvetistä puoletkaan läpi.
Surullisen kuuluisa Heidi? Toivon suuresti ettet vetänyt oodeita päivänä jolloin tänne kirjoitit. "pro ana". En todellakaan usko että olet. Uskon vahvasti vaan että sinulle on luotu hirveästi paineita täyttää mahdottomia kriteerejä. Ensin ulkopuolelta ja lopulta olet omaksunut itse myös tarpeen tehdä liikaa kaiken eteen. Ei kukaan oikeasti halua olla sairas. Siihen vain on helppo paeta. Tai helppo ja helppo, se on yksinkertaista upota painonhallinnan ja kontrollin valtaamaan maailmaan, mutta myös äärettömän kivuliasta loppupeleissä. Jatkuva tyytymättömyys, mikään ei oikeasti riitä ja vaikka kuinka joka lihas sattuu ja maha huutaa nälkää, on vain pakko jatkaa oravanpyörää. Tottakai siihen väsyy. Ja elämänhalu loppuu kun ei ole mitään muuta sisältöä kun oman itseinhon ruokkiminen.
En usko että olet mahdoton tapaus. Vaikka väität luovuttaneesi, huudat apua. Toivottavasti saat voimaa sinnitellä tätä kaikkea vastaan. Sinun ei tarvitse kiduttaa itseäsi, sinulta ei vaadita luurangonlaihuutta. Vain sinä olet onnellisen elämän tiellä. Totesit että vanhat ystävät tutustuvat uusiin ihmisiin jne. Olet nuori, mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin on aivan ovella ja sinulla on varmasti paljon kerrottavaa ihmisille, varmasti on paljon kiinnostavia tarinoita kertynyt vuosien varrella. Toivon niin paljon että jaksat nousta suostasi ja pääset aloittamaan opiskelut uudessa koulussa vaikka puolessa väliin lukuvuotta. Ellei tietysti hoitojaksosi ole pidempi. Kuitenkin tärkeää olisi selkeästi saada enemmän uusia ystäviä, poikaystävä jne elämälle perustaa ettei pelkkä sairastaminen ole tärkeää. Yhtälailla tämä kuitenkin on addiktio muiden joukossa, ja mahdollisuus irrottaa on jos ottaa avun tosissaan vastaan. Toivon että jaksat voittaa kaikki ongelmasi ja kykenisit vielä tasapainoiseen elämään.
Itse olen 23 vuotias anoreksiasta 'parantunut'. Kai tästä paranee, mutta arvet ei ehkä lähde. Nyt elän tasapainoisempaa elämää kuin pitkään aikaan. Olen vakituisessa työssä, minulla on rakastava poikaystävä, hyvä ja luotettava ystäväpiiri ja olen korjannut perhesuhteitani paljon sairauden jälkeen. Suunta on eteenpäin vaikka pelkäänkin joutuvani aina uudestaan umpikujaan. Päivä kerrallaan. Lääkkeiden väärinkäyttö ja alkoholismi on oikeastaan itsestään väistynyt enkä ole enää tekemisissä huumeporukoissakaan. Pitää vain olla vahva ja etsiä muuta mikä tekee onnelliseksi. En koskaan ollut onnellinen kun olin sekaisin mutta en vain osannut muuten käsitellä tunteitani. Nyt en koe tarvetta sekoittaa päätäni, ei tarvitse enää paeta itseä. En varmaan koskaan ole itseeni tyytyväinen, mutta nykyään osaan elää tämän henkilön kanssa. Tajuan enemmän toimintatapojani.
Tsemppiä, toivottavasti emme menetä sinua!
Sairastin 10 vuotta anoreksiaa tai eihän se koskaan mihinkään katoa.. Mutta se ei hallitse enää elämääni niin kuin ennen.Toivon ettei niin olisi koskaan käynyt. Tuhlasin elämästäni siihen aivan liian kauan.
Nyt kun ajattelen sitä aikaa en tiedä miten pystyikään olemaan niin sekaisin.. Join ja tein asioita joita joutuu katumaan. Toivoin vain että olisi tullut parempi olo tai edes helpotusta siihen ainaiseen masennukseen ja pahaan oloon. Se oli helvetillinen kierre eikä loppua tuntunut tulevan. En saanut apua keneltäkään. Olin aivan yksin. Kaikki ystävät muuttivat minne lie ja perhettäkään ei kiinnostanut. Sain ajettua kaikki ihmiset pois läheltäni.
Vuosia myöhemmin kaikki muuttui kun ystäväni sairastui anoreksiaan. Ainoa ystäväni jonka äiti kuoli. Sen itsetuhon seuraaminen vierestä oli todella raskasta. Asuimme samassa asunnossa joten tiesin kyllä missä mennään. Auttaminen vain oli kovin vaikeaa koska hän ei sitä halunnut eikä kuunnellut minua. Ehkä silloin havahduin omaan tilaani ja sain tarpeekseni kaikesta. Lopetin juomisen mikä auttoi tilaani paljon. Pääsin kiinni "normaaliin" elämään mitä en edes muistanut olevan. Eihän se toki käynyt mitenkään nopeasti. Ratkesin monia kertoja ja vihasin itseäni aina vain enemmän. Olisin nyt kuollut jos ex-poikaystäväni ei olisi raahannut minua junan alta pois.
Nyt kaikki on paremmin kun tapasin nykyisen poikaystäväni ja sain vakituisen työpaikan. Elämä on tasapainoisempaa enkä enää jaksa pyöriä baareissa joka viikonloppu. En usko parantuvani koskaan täydellisesti mutta nyt minulla on edes halua yrittää.
Ehkä kaikki näyttää nyt niin toivottomalta mutta paljolti se johtuu anoreksiasta ja alkoholista. Vähemmästäkin menee sekaisin. Onhan sinulla vanhemmat. Itse en myöskään osannut arvostaa sitä silloin. Nyt vasta olen tajunnut miten kauhea olen heille ollut. He eivät ainakaan ole hylänneet sinua eivätkä varmasti hylkääkään. Kouluun ehtii mennä myöhemminkin ja varmasti saat uusia ystäviä. Ja eivät ystävät kuitenkaan ole kaikki kaikessa. Ystäviä tulee ja menee mutta perhe pysyy. On paljon asioita mistä voi nauttia ja kunhan pidät itsestäsi on sinustakin helppo pitää. En tiedä onko tästä mitään apua mutta et ole ainoa joka on ollut ihan loppu. Toivottavasti et ole satuttanut itseäsi! Sinulla on vielä elämä edessä.