Maamme kannattajajoukoltaan suurin ja laajimmalle levinnyt herätysliike, vanhoillislestadiolaisuus, viettää lokakuun alussa keskusjärjestönsä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) 100-vuotisjuhlaa. Herätysliikkeellä on kannattajia myös Ruotsissa, Norjassa, Pohjois-Amerikassa, Baltian maissa, Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Uusimpana ”aluevaltauksena” ovat Ecuador Etelä-Amerikassa ja Togo sekä Kenia Afrikassa.Lestadiolaisuuden ydinsanoma, viesti siitä, että Jeesus on antanut opetuslapsilleen ja hänen seuraajilleen tehtävän saarnata parannusta ja syntien anteeksiantoa kaikille luoduille, on saanut yhä enemmän vastakaikua eri puolilla maailmaa.
Tämä kehitys ei ole kuitenkaan ollut vailla haasteita.
Levitessään uusille alueille ja täysin erilaisen kulttuurin keskuuteen vanhoillislestadiolaisuus on joutunut kohtaamaan tapoja, normeja ja uskomuksia, jotka poikkeavat täysin siitä, mihin on totuttu liikkeen vanhoilla ydinalueilla. Ilmeisesti tuo kohtaaminen on sujunut ilman suuria hankauksia.
Lestadiolaisuuden kansainvälistyminen tuo toki uusia haasteita liikkeen ydinalueille Suomeen. Henkilökohtaiset kontaktit, matkailu ja kulttuurirajat ylittävät avioliitot asettavat Suomessa asuvat vanhoillislestadiolaiset kyselemään, mikä ”tässä kristillisyydessä” on uskon perusta ja mikä mahdollisesti on historian tuomaa, uskon kannalta epäolennaista tapakulttuuria.
Tässä tarkastelussa on olennaista tuntea lestadiolaisuuden historiaa ja perehtyä aikalaislähteisiin. Ehdottomuus opillisissa ja tapakulttuuriin liittyvissä asioissa on ollut yksi lestadiolaisuuden tunnus. Aikoinaan lestadiolaisuudessa yleinen yksinkertaisen pukeutumisen ihannointi juontaa juurensa Lars Levi Laestadiukseen ja hänen saarnoihinsa. Jos ihmisellä on Laestadiuksen mukaan elävä usko, sen tulee näkyä myös ulkonaisina merkkeinä. Uskova hylkää maailman koreuden ja turhuuden.
Laestadius paheksui varallisuuden näyttämistä ja rahojen tuhlaamista ulkoiseen ja maalliseen. Saarnojen innoittamana herätysliikkeeseen liittyneet alkoivat vähitellen kontrolloida toisiansa normien ja ”kristityn” ihanteiden noudattamisessa.
Lestadiolaisuus syntyi Fennoskandian äärimmäisessä perukassa, ja se omaksui ympäröivän tapakulttuurin askeettisimmillaan. Pohjan perillä monet rintamaiden arkipäiväiset vaatteet, esineet ja asiat olivat ylellisyyttä ja kerskaa ja niitä tuli ”kristityn” välttää.
Olosuhteissa, joissa ”heräämättömätkin” pitivät monia etelän tapoja ja esineitä ylellisyytenä, vältyttiin yhteentörmäyksiltä. Ristiriitaa herätysliikkeen ja ympäröivän yhteiskunnan välille syntyi, kun periferian tapakulttuuria siirrettiin rintamaiden lestadiolaisyhteisöihin. Lestadiolaisuus alkoi leimautua syntyalueensa ulkopuolella monissa tapakulttuuriin liittyvissä asioissa omituiseksi.
Uusi ristiriitatilanne syntyi modernisaation tunkeutuessa perimmäisiinkin kyliin Pohjois-Pohjanmaalla 1960-luvulla. Tämä mursi lestadiolaisuuden pitkään hallitseman paikalliskulttuurin. Vanhoillislestadiolaisuus reagoi modernisaation haasteisiin (televisio, perhesuunnittelu, peruskoulu, maaltamuutto/suuri muuttoaalto Ruotsiin) käpertymällä itseensä ja suoristamalla rivejään.
Koko 1970-luvun Päivämies-lehden pääkirjoituksia ja artikkeleita leimaa ”piiritystunnelma maailman pahuuden raivotessa” ja usko pikaiseen maailmanloppuun. Kehitys johti ”puimatantereen puhdistamiseen” niin sanotuilla hoitokokouksilla. Tilanne alkoi vähitellen muodostua liikkeen sisällä kestämättömäksi. Vuoden 1979 lopulla liikkeen johdossa suoritettiin henkilövaihdoksia ja otettiin uusi suunta. Tavoitteeksi tuli avoin tiedottaminen ja hyvien suhteiden ylläpito kirkkoon ja muihin yhteistyötahoihin.
Samalla niin sanotut hoitokokoukset päättyivät lähes tyystin. Keskustelu 1970-luvun tapahtumista ja niiden merkityksestä 2000-luvun vanhoillislestadiolaisuudelle odottaa edelleen sopivaa ajankohtaa liikkeen sisällä.
Lestadiolaisuus on saanut voimaa selvistä vastakkainasetteluista (etelä/pohjoinen, kaupunki/ maaseutu, sivistyneistö/oppimattomat, papisto/maallikot, rikkaat/köyhät, maailmallisuus/askeettisuus). Tämäntyyppiset joko–tai -asettelut ovat olleet tyypillisiä useimmille uskonnollisille liikkeille. Niillä on synnytetty ja pidetty yllä yhteisöidentiteettiä.
Tämä vuosituhat tulee olemaan haasteellinen vanhoillislestadiolaisuudelle, kun perinteisillä vastakkainasetteluilla ei ole enää merkitystä. Suuri osa liikkeen jäsenistä elää urbaanissa ympäristössä Etelä-Suomessa ja tuhannet vanhoillislestadiolaiset nuoret työskentelevät tai opiskelevat ulkomailla. He törmäävät kymmeniin uskontoihin ja kulttuureihin. Tämä nostaa esiin lukuisia kysymyksiä, joihin heidän isovanhempansa eivät juurikaan joutuneet pohtimaan vastausta.
Pohjoinen herätysliike asennoitui alusta alkaen varauksellisesti tai kielteisesti uusiin aate
Tämä kehitys ei ole kuitenkaan ollut vailla haasteita.
Levitessään uusille alueille ja täysin erilaisen kulttuurin keskuuteen vanhoillislestadiolaisuus on joutunut kohtaamaan tapoja, normeja ja uskomuksia, jotka poikkeavat täysin siitä, mihin on totuttu liikkeen vanhoilla ydinalueilla. Ilmeisesti tuo kohtaaminen on sujunut ilman suuria hankauksia.
Lestadiolaisuuden kansainvälistyminen tuo toki uusia haasteita liikkeen ydinalueille Suomeen. Henkilökohtaiset kontaktit, matkailu ja kulttuurirajat ylittävät avioliitot asettavat Suomessa asuvat vanhoillislestadiolaiset kyselemään, mikä ”tässä kristillisyydessä” on uskon perusta ja mikä mahdollisesti on historian tuomaa, uskon kannalta epäolennaista tapakulttuuria.
Tässä tarkastelussa on olennaista tuntea lestadiolaisuuden historiaa ja perehtyä aikalaislähteisiin. Ehdottomuus opillisissa ja tapakulttuuriin liittyvissä asioissa on ollut yksi lestadiolaisuuden tunnus. Aikoinaan lestadiolaisuudessa yleinen yksinkertaisen pukeutumisen ihannointi juontaa juurensa Lars Levi Laestadiukseen ja hänen saarnoihinsa. Jos ihmisellä on Laestadiuksen mukaan elävä usko, sen tulee näkyä myös ulkonaisina merkkeinä. Uskova hylkää maailman koreuden ja turhuuden.
Laestadius paheksui varallisuuden näyttämistä ja rahojen tuhlaamista ulkoiseen ja maalliseen. Saarnojen innoittamana herätysliikkeeseen liittyneet alkoivat vähitellen kontrolloida toisiansa normien ja ”kristityn” ihanteiden noudattamisessa.
Lestadiolaisuus syntyi Fennoskandian äärimmäisessä perukassa, ja se omaksui ympäröivän tapakulttuurin askeettisimmillaan. Pohjan perillä monet rintamaiden arkipäiväiset vaatteet, esineet ja asiat olivat ylellisyyttä ja kerskaa ja niitä tuli ”kristityn” välttää.
Olosuhteissa, joissa ”heräämättömätkin” pitivät monia etelän tapoja ja esineitä ylellisyytenä, vältyttiin yhteentörmäyksiltä. Ristiriitaa herätysliikkeen ja ympäröivän yhteiskunnan välille syntyi, kun periferian tapakulttuuria siirrettiin rintamaiden lestadiolaisyhteisöihin. Lestadiolaisuus alkoi leimautua syntyalueensa ulkopuolella monissa tapakulttuuriin liittyvissä asioissa omituiseksi.
Uusi ristiriitatilanne syntyi modernisaation tunkeutuessa perimmäisiinkin kyliin Pohjois-Pohjanmaalla 1960-luvulla. Tämä mursi lestadiolaisuuden pitkään hallitseman paikalliskulttuurin. Vanhoillislestadiolaisuus reagoi modernisaation haasteisiin (televisio, perhesuunnittelu, peruskoulu, maaltamuutto/suuri muuttoaalto Ruotsiin) käpertymällä itseensä ja suoristamalla rivejään.
Koko 1970-luvun Päivämies-lehden pääkirjoituksia ja artikkeleita leimaa ”piiritystunnelma maailman pahuuden raivotessa” ja usko pikaiseen maailmanloppuun. Kehitys johti ”puimatantereen puhdistamiseen” niin sanotuilla hoitokokouksilla. Tilanne alkoi vähitellen muodostua liikkeen sisällä kestämättömäksi. Vuoden 1979 lopulla liikkeen johdossa suoritettiin henkilövaihdoksia ja otettiin uusi suunta. Tavoitteeksi tuli avoin tiedottaminen ja hyvien suhteiden ylläpito kirkkoon ja muihin yhteistyötahoihin.
Samalla niin sanotut hoitokokoukset päättyivät lähes tyystin. Keskustelu 1970-luvun tapahtumista ja niiden merkityksestä 2000-luvun vanhoillislestadiolaisuudelle odottaa edelleen sopivaa ajankohtaa liikkeen sisällä.
Lestadiolaisuus on saanut voimaa selvistä vastakkainasetteluista (etelä/pohjoinen, kaupunki/ maaseutu, sivistyneistö/oppimattomat, papisto/maallikot, rikkaat/köyhät, maailmallisuus/askeettisuus). Tämäntyyppiset joko–tai -asettelut ovat olleet tyypillisiä useimmille uskonnollisille liikkeille. Niillä on synnytetty ja pidetty yllä yhteisöidentiteettiä.
Tämä vuosituhat tulee olemaan haasteellinen vanhoillislestadiolaisuudelle, kun perinteisillä vastakkainasetteluilla ei ole enää merkitystä. Suuri osa liikkeen jäsenistä elää urbaanissa ympäristössä Etelä-Suomessa ja tuhannet vanhoillislestadiolaiset nuoret työskentelevät tai opiskelevat ulkomailla. He törmäävät kymmeniin uskontoihin ja kulttuureihin. Tämä nostaa esiin lukuisia kysymyksiä, joihin heidän isovanhempansa eivät juurikaan joutuneet pohtimaan vastausta.
Pohjoinen herätysliike asennoitui alusta alkaen varauksellisesti tai kielteisesti uusiin aate
Vastaukset 3
Vanhimmat
Filosofian tohtori, historiantutkija Mauri Kinnunen, kolme vuotta sitten.
Koko juttu täällä:
http://freepathways.wordpress.com/2009/03/30/kipupisteet-kohdattava-avoimesti/
Lappeenrannan ry:n johtokunnan jäsen.
vastaisiin oppeihin tukeutuvan vl-herätysliikkeen talostelu tulee jatkossa olemaan entistäkin vaikeampaa. Tämän päivän nuoria veeälliä ei ole niin helppoa höynäyttää tervakaupunki Oulun valheisiin.
Hajoaako koko roska?