Aloitan tämän topicin sillä ajatuksella, että uhritkin saavat oman näkökantansa esille. Eli jokainen, joka kokee joskus olleensa tai juuri nyt olevansa narsistisen persoonallisuushäiriöisen ihmisen uhri, kerro tarinasi tänne..
Omani menee kutakuinkin niin, että nuorena menin naimisiin mielestäni, näin jälkeenpäin katsottuna, hyvinkin persoonallisuushäiriöisen naisen kanssa. Ennen häntä minulla oli laaja ystäväpiiri. Avioliiton aikana oli vain yhteisiä ystäviä, en osaa sanoa kuinka kauan siihen meni, että nuo ystävyyssuhteet kuihtuivat, mutta vuosia kuitenkin. Suhdettamme kuvaa symbioosi. Eli suhde ei koskaan kehittynyt eriytyneelle tasolle.. en lähde haukkumaan, enkä parjaa puolisoani, sillä puolet vastuusta kuuluu itselleni. Käytännössä, jos olisin alusta asti käyttäytynyt, niin kuin minun olisi pitänyt, suhde olisi katkennut heti alkuunsa. Alitajuisesti valitsin alistua ja toimia niin, että suhde jatkui. Puolisoni aisti tuon ja hyvinkin nopeasti ymmärsi, että tuo on naru, mistä minut sai tekemään mitä vain. Pelkäsin hylkäämistä enemmän kuin mitään muuta maailmaassa ja sen pelon alla olin, kunnes ajoin itseni loppuun ja masennuin. Lopulta päädyin valintatilanteeseen, jossa toisessa vaakakupissa oli erilaisia tapoja lopettaa elämäni ja toisessa vaakakupissa kaikkien minulle tärkeiden arvojen hylkääminen ja uuden elämän aloitus uudelta ajattelupohjalta ja uudella arvomaailmalla. Nyttemmin tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä, kuin ex vaimollani oli. Sikäli en tuomitse häntä. Ja eroon olen päässyt.
Mutta mistä minulle on jäänyt aukko tuollaiselle kaltoinkohtelijalle? Minkä vuoksi en nähnyt mitä hän minulle teki? Minkä vuoksi alistuin? Vastaukset näihin kysymyksiin olen löytänyt varhaislapsuudestani ja sisarsuhteistani.
Onko muita 'ansaan astuneita', jotka kykenevät näkemään myös itsensä?
Omani menee kutakuinkin niin, että nuorena menin naimisiin mielestäni, näin jälkeenpäin katsottuna, hyvinkin persoonallisuushäiriöisen naisen kanssa. Ennen häntä minulla oli laaja ystäväpiiri. Avioliiton aikana oli vain yhteisiä ystäviä, en osaa sanoa kuinka kauan siihen meni, että nuo ystävyyssuhteet kuihtuivat, mutta vuosia kuitenkin. Suhdettamme kuvaa symbioosi. Eli suhde ei koskaan kehittynyt eriytyneelle tasolle.. en lähde haukkumaan, enkä parjaa puolisoani, sillä puolet vastuusta kuuluu itselleni. Käytännössä, jos olisin alusta asti käyttäytynyt, niin kuin minun olisi pitänyt, suhde olisi katkennut heti alkuunsa. Alitajuisesti valitsin alistua ja toimia niin, että suhde jatkui. Puolisoni aisti tuon ja hyvinkin nopeasti ymmärsi, että tuo on naru, mistä minut sai tekemään mitä vain. Pelkäsin hylkäämistä enemmän kuin mitään muuta maailmaassa ja sen pelon alla olin, kunnes ajoin itseni loppuun ja masennuin. Lopulta päädyin valintatilanteeseen, jossa toisessa vaakakupissa oli erilaisia tapoja lopettaa elämäni ja toisessa vaakakupissa kaikkien minulle tärkeiden arvojen hylkääminen ja uuden elämän aloitus uudelta ajattelupohjalta ja uudella arvomaailmalla. Nyttemmin tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä, kuin ex vaimollani oli. Sikäli en tuomitse häntä. Ja eroon olen päässyt.
Mutta mistä minulle on jäänyt aukko tuollaiselle kaltoinkohtelijalle? Minkä vuoksi en nähnyt mitä hän minulle teki? Minkä vuoksi alistuin? Vastaukset näihin kysymyksiin olen löytänyt varhaislapsuudestani ja sisarsuhteistani.
Onko muita 'ansaan astuneita', jotka kykenevät näkemään myös itsensä?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Viestin ajan kanssa, mutta oikeassa suunnassa olet.
on jo luettavissa......
Sinun tarinasi olisi voinut olla minun, niin samasta pakasta vedit. Itsaria lukuunottamatta. Sitä en koskaan ole ajatellut. Muuten kaikki muu täsmää jokaista piirtoa myöten. Samoja pohdintoja olen käynyt ja käyn. En myöskään tuomitse puolisoani,enkä itseäni,sillä olimme kakaroita mennessämme yhteen,eikä minulla ollut mallia toisenlaisesta yhdessäolosta. Uhrin kaapua en halua ottaaa harteilleni,vaan yritän paremminkin ymmärtää tätä kokonaisuutta. Vaikka persoonallisuushäiriöisen kanssa elämä on yhtä helvettiä, on hänkin tavallaan uhri ja hukassa. Kiemurtelen edelleen koukussa ja teen päätöstä??
Samassa veneessä ollaan oltu puluseni, ei enää olla. Nyt on tilanne jo toinen. Sinä steppaat edelleen, minä uskon yhä rakkauteen ja parisuhteeseen, se oikea löytyy minulle, joka tanssii minun kanssani kaikkia tansseja, steppauksesta, valssista aina ....intohimoiseen kuumaan tangoon.
Niin, eihän se parisuhde tarkoita, että pitää avioitua, en itse tiedä menisinkö naimisiin saakka, mutta yhdessä toisen itselle rakkaan kanssa eläminen voisi sittenkin olla parempi vaihtoehto kuin lopun elämää yksin. Tosin parempi yksin kuin väkisin jonkun kanssa.
TIetysti sinun pitää rakastaa itseäsi "pikku poju", mutta eihän se sulje pois sitä, että et voisi rakastaa jota kuta muutakin. Sinulla on paljon kökköjä sisälläsi ja tuo häpeän tunne johtuu juuri siitä sinun hylkäämispelostasi, et koe itseäsi kenenkään muun rakkauden arvoiseksi kuin itsesi ja epäilet kaikkien kohdalla heidän aitouttaan sinua kohtaan. Tietysti me olemme naiiveja elämän suhteen ja itsemme suhteen, emmehän muuten olisi ihmisiä.
Muistatko:
Minä rakastan sinua,
olet minulle arvokas,
en koskaan hylkää sinua.
Älä unohda, sinua rakastetaan.
Sinähän et koskaan huonolla tuulella ole, paitsi sen yhden kerran, hmm, muita kertoja en muista. Kiva, jos olen jollekin tärkeä. Minä olen jo palannut Suomeen ja siksi olen vähän allapäin, jäi niin paljon hyviä asioita sinne Norjaan. Ehkä palaan pian takaisin.
Sinä myös, *tärkeä*
Mä kuvittelin, että se norjajuttu oli vitsi ... hämärää. Mitä oikein puuhailit siellä?
Et kai luullut vitsiksi? Minähän olin siellä työssä. Netin kautta oli hyvä pitää yhteyttä tänne Suomeen.
Totta turiset netti ei katso aikaa eikä paikkaa, jos vain on kantoalueella tai langan päässä... mutta tosiaan, ajattelin vain, että se oli heitto. Heh...ehkä itse olisin voinut heittää jotain sen kaltaista. Projisoin sen sinuun siis.. ehditkö oleen siellä kauankin?
Parin vuoden sopimus minulla oli, ja nyt on ihan hämärää olla täällä Suomessa, en taida enää tottua. Luulen, kun saan asiat hoidettua täällä, niin muutan pysyvästi Norjaan. Masentaa....
Tiedätkö, mulla tässä finskitietokoneessa ei toimi edes äänet, kun tämä on pöytätietokone, eikä tässä ole kaiuttimia :( Suomi on ihan ...ääh, No, on minulla tuossa pöydällä sentään radio, hmm.. kuuntelen sitä, jos vaikka tulisi gagaa.... kiitos kuitenkin.
OK, ymmärrän masennuksesi.
*halaus*
Jos toi auttaa yhtään... mutta toisaalta joskus masentuneessa tilassa tulee ihan hyviä oivalluksia. Ehkä turhaan yritän repiä sua irti siitä... dyykkaa syvemmälle vaan, tiedä mitä juttuja sieltä lopulta löydät?
Halaus auttaa aina, vaikka vain virtuaalinenkin, tack så mycket! Kuule, niin tyhjää heittää nyt, ettet arvaakaan, olen kuin kuollut mato..tähän on vaan yksi lääke, AIKA, siihen asti pitää vaan jaksaa sinnitellä ja totutella. Pitää hankkia se läppäri ja kuullokkeet ja kaikkea muuta sälää, huoh...
Dyykkaan tämän illan varmasti taas ihan kunnolla, pyörin sängyssä, enkä saa unta ja lopulta voin joko löytää valoa tunnelin päästä tai sitten en.
Kyllä tämä tästä. On hyvä, että sinä edes olet olemassa ja yrittämässä piristää.
Hymyilyttää, nyt sinä olet vuorostasi piristämässä minua. Niin ne nettiystävätkin ovat näämmä tärkeitä.
Kaikki ystävät on tärkeitä. Niin netti kuin todellisetkin ... joskus aikanaan kritisoin yhtä duunikaveria, kun se ei koskaan käyny missään, oli vaan himassa ja touhus koneella. Ajattelin, et sen sosiaalinen elämä on ihan kuihtunut. Yllätys olikin havaita, että sillä oli nettikavereita joka puolella maailmaa ;-) Minne vaan reissaa, siellä on joku tuttu, jota voi käydä moikkaamassa ... siihen pitäs pyrkiä.
Jäikö sulla paljon kavereita Norjaan?
Totta, ei ystäviä voi eritellä, eikä niitä ole koskaan liikaa. Se siinä parasta on, kun voi mennä vaikka Mucheniin, niin on paikka mihin voi majoittua. Turvallista ja kätevää.
Voit vain kuvitella.
Mun paras kaveri on hotellin vastaanottovirkailija. Mä saan yösijan aina, minne ikinä menenkin :-D
Se on varma pel sei, hyvä. Mihin haluisit tällä hetkellä matkustaa, mikä olisi top?
New Zeeland. Sinne backpäckkäileen ... ehkä vois mennä vaikka thaimaan kautta ja tulla intian tai malediivien kautta takas. hmm.... mitens sulla?
Tykkään Euroopasta. Saksa on mun lempipaikka ja Itävalta. Koneeni reistailee..hmm..outoa kirjoittaa tälläisellä pöytäkoneella, näppäimistön näppäimien korkeuskin on oudon korkea ja hiiri tuntuu kädessä enemmän rotalta kuin hiireltä.
Tällä palstalla on ollut vähän enemmän nyt porukkaa kirjoittelemassa, mistähän moinen johtuu? Aika kiivastakin keskustelua on näämmä käyty.
Huvinsa kullakin. En ole käynyt tutustumassa Huuhaa palstalle, ehkä pitää käydä kurkkaamassa, voi olla ihan hauskakin mesta, nimestä päätellen. On ihan hyvä, että tämäkin palsta välillä herää eloon, meistä on jo vaikka minkälaista kommenttia tullut, aika hauskojakin. Huomaan, että meidän juttuja ei taida kukaan muu ymmärtää kuin sinä ja minä. Stepataan ilmeisesti samassa rytmissä.
Todella hienoja paikkoja ja upeita maisemia, ihmiset ihania ja kohteliaita, erilainen meininki kuin täällä Suomessa.
Tunnin päästä alkaa kuorosota meinaatko katsoa? Olen innolla odottanut koko viikon, että pääsen katsomaan miten Nightwishin Tuomas Holopainen vetää joukkoaan, hmm.. suosikki ehkä?
Jospa otsikko viestittäisikin ihmisille sitä, että täällä uhrit kertovat omista kokemuksistaan suojassa heihin kohdistuvilta hyökkäyksiltä.
Toisesta ketjusta on luettavissa, että etenkin lapsiuhrit ovat heikoilla, kun luullaan narsistin uhrina olemisen olevan jotakin parisuhteen kiemuroihin liittyvää. Mutta eihän asia noin ole. Narsistien lapset ovat vakavimmin vahingoittuneita uhreja, joiden hoitamisessa pahimmillaan keinot ovat vähissä... Lapsiuhri parantelee itseään koko lopun elämänsä, kuten joku kertoi.
Monista lapsiuhreista tulee aikuisuudessaankin narsistin uhreja vaikkapa kulkeutumalla väkivaltaisesta, mielivaltaisesta ja alisteisesta lapsuuskodista vastaavanlaiseen parisuhteeseen - kerta toisensa jälkeen... Siksi juuri lapsiuhrien pitäisi saada 'äänensä kuuluville'. He eivät ole vähimmässäkään määrin itse aiheuttaneet uhriuttaan eivätkä sitäkään, etteivät aikuisuudessaan kykene pääsemään omin voimin siitä irti.
Mutta se, että ihminen edes kerran voisi loputtomien itsesyytöstensä ja itsetutkiskelunsa keskellä sanoa 'ääneen' ja julkisesti olevansa uhri, voisi auttaa häntä pääsemään eteenpäin. Siksi tämä otsikko on niin hyvä. Jos tässä ymmärrettäisiin se, että on ihan oikeita uhreja, jotka tarvitsisivat tukea päästäkseen uhriudestaan irti.
Minun tarinani on lyhykäisyydessään se 'tavallinen': olen sekä lapsi- että aikuisuhri. Jos en olisi lapsiuhri, tuskin olisin myöskään aikuisuhri. Olen tarvinnut valtaisan määrän ammatillista hoitoa, tukea ja tietoa käsittääkseni mistä näissä asioissa on kysymys. Netin vertaistuki kirjoittamis- lukemis- ja keskustelumahdollisuuksineen on ollut - ja edelleen on - korvaamatonta.
Joku sanoi, että lapsiuhri on ainoa oikea uhri, koska hän ei koskaan ole itse vaikuttanut siihen, mitä sai.
Kaikki ihmiset etsivät alitajuisesti "tutun" kumppanin - ei ainoastaan aikuiset lapsiuhrit.
Tutustupas masokististyyppisen tunne-elämän epävakauteen. Tämä on myös pers. häiriö kuten narsistinenkin. Yleensä näistä tulee ns. pari joka muodostaa symbioosin koska kummankin häiriön pohjalla on myös aina läheisriippuvuus, pelko. Siitä, että ei olekaan se oma itsensä erillisenä vaan kaikki tapahtuu toisen kautta.
Tuota en ole tullutkaan ajatelleeksi. Ehkä olen jollain tavalla masokistinen.. hmm.. tosin en näe itseäni sellaisena. Tässä tullaan kommenttisi arvoon: ehkä heijastat itsestäsi minuun jotain mitä minä en kykene itsessäni näkemään. Kiitos. Jatkanpa itsetutkiskelua myös tästä näkökulmasta.
jos ennen avioitumista on seurustellut erilaisten henkilöiden kanssa, koska silloin oppii tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa läheisissä suhteissa.
esim pisin suhe ennen avioliittoa oli mulla 5 vuotta, naimisiin menin 25 vuotiaana, koska eka lapsi syntyi, enkä halunnut kommarien isyysselvityksiin.
Koen, että mulla on terve itsetunto ja siksi mulla ei ole suuria ongelmia olla naimissa narsistin kanssa, joka suuresti muistuttaa ex-kihlattua. Narsistille tyyypillistä on elää menneessä ja kerätä vanhoista vihaa kuin sieni. Myöskin narsisti pistää sanoille enemmän painoarvoa kuin teoille.
Meikä koska elää päivä kerrallaa ja unohtaa helposti eilisen, ei ole vaikeuksia jatkaa päivästä toiseen saman hemmon kanssa vaikka kuinka kauan. Onhan monella naisella esim kivat tissit tai beba ja niiden kanssa on kiva elää.
Harrastamalla yhdessä ja itse pysyy myöskin perhe ja itse kasassa tässä maailman 5. kovimmin verotetussa kommunistivaltiossa, jossa kaikki paska johtuu kovista veroista.
Jos ei ole rahaa, ei voi matkustaa aurinkoon, jos masentaa. Kova verotus tekee sen ettei ole mielekkäitä työpaikkoja kaikille ja jos on palkasta ei jää juurikaan mitään käteen.
Jos suomen haluaa paremmaksi, ei kannata äänestää. Äänestämällä pimeä keskiaika pakkokymmenyksineen ja -käännytyksineen jatkuu hamaan ikuisuuteen ja suomessa on aina 500 000 juoppoa, 1000 itsarin vuodessa tekevää ja 15 000 huostaanotettua lasta.
Ilman julkista sektoria suomessa on eletty tuhansia vuosia. joten julkista sektoria kannattaa boikotoida.
Kokemukseni narsistisesta käytöksestä liittyy työhön. Sain vuosia sitten himoitsemani vakinaisen työpaikan. Tiesin, etteivät yhteisön kuviot olleet tavanomaiset ja että ongelmia siellä oli aina ollut. Naiivisti uskoin asiallisella käytöksellä ja ahkeruudella pysyväni kaikkien outojen kuvioiden ulkopuolella. Näin ei kuitenkaan ollut vaan, olin pian myllytyksen kohteena. Sain hienovaraisesti vihiä minua koskevista perättömistä puheista ja varta vasten järjestetyistä vaikeuksista. Kahlasin kummallisten tapahtumien keskellä. Monien ihmisten käytös minua kohtaan antoi aihetta epäilyksille. Yksityiskohtia en vieläkään koe turvalliseksi kertoa.
Jossain vaiheessa minulle tuli terveysongelmia ja kohdalle osui jälkeenpäin ajatellen hyvin viisas lääkäri. Kun olin kertonut hänelle työolojeni peruskuviot, hän kertoi heti, että työpaikan vaihto on ainoa järkevä vaihtoehto. Voisin toki jatkaa samassa paikassa, yrittää saada apua johdolta, luottamus- ja työsuojeluhenkilöiltä, työterveyshuollosta, mutta lopulta siitä olisi minulle pelkkää haittaa. Lääkäri kertoi todenneensa, että kun työnantaja on jo pitkään ollut tietoinen ongelmista, eikä halua niihin korjausta, on uhriksi joutunut työntekijä täysin oman onnensa varassa. En uskonut lääkäriä, vaan kuvittelin, että laki toimii ja oikeus toteutuu. En halunnut luopua työpaikastani, jonkun henkisesti kieroutuneen tapauksen ja hänen avustajiensa vuoksi. Päätin lähteä hakemaan apua tahoilta, joilta sitä oheistuksissa käsketään hakea.
Tein kaiken mahdollisen. Meni vuosia, olin väliin sairaslomilla milloin mistäkin syystä. Työpaikalla kieroilu jatkui ennallaan ja paheni aina välillä. Kävi täysin selväksi, että johto oli narsistin takana ja että oli muitakin uhreja. Kukin uhri oli vuorollaan "hankala", "yhteistyökyvytön" syntipukki. Useimmat lähtivät pois saamatta koskaan oikeutta. Niin myös minä vuorollani.
Jos olisin ollut järkevä, olisin kuunnellut tuota ensiksi tapaamaani lääkäriä. Olen kovapäinen. Luulin olevani henkisesti niin kovaa tekoa, että mikään järjetön piruilu ei minuun uppoa. Myös ahneuttani asetin varman kuukausipalkan terveyteni edelle. Sittemmin jouduin nöyrtymään mahdottoman paikan edessä ja laittamaan elämäni uusiksi keski-iässä. Opin ja viisastuinkin lopulta.
Omien tunteittesi kohdalta vastuu on sinulla yksin ja 100%:sesti, eikä kenelläkään muulla. Aukko oli luultavasti siinä, että kuvittelit jollakin muulla olevan puolet.