Mitä on rakkaus?

samassa tilanteessa. En tiedä minäkään miten tästä päästä eteenpäin. Ei kai kukaan tiedä, porskutellaan vain.

Vai että mitä on rakkaus? No se on ihan helppoa ainakin näin miehisestä näkökulmasta. Onko toinen sinulle aina ensisijainen, onko teillä keskinäistä kunnioitusta, oletteko läheisiä, kykenettekö ratkomaan ongelmiamme, pystyttekö kestämään ne asiat joita ei kuitenkaan voisi muuttaa ja ovatko haaveet ja elämänsuunitelmat samansuuntaisia tai yhteneviä. Jos nämä eivät tunnu enää sellaisilta jotka yhdistävät kannattaa kysyä itseltään haluaisiko yrittää vielä saada ne toimiviksi vai ei?

Hyvä pitkä suhde edellyttää että molemmat ovat itsenäistyneet ja ovat sitä kautta kykeneviä rakentamaan oman parisuhteen. Toisilla vaihe on lyhyt toiset eivät koskaan tätä tajua. Seksin pitäisi toimia ja olla molempia tyydyttävää (ainakin mulle tärkeä juttu). Erilaiset elämän asettamat esteet tulisi yhdessä pystyä ylittämään ja vahvuutta pitäisi olla suhteen kasassapitämiseen. Ristiriidat, ongelmat ja viha pitäisi olla mahdollista kertoa tai muuten esittää toiselle. Huumoria tarvitaan tylsyyden poistamiseen ja asioiden näkemiseen oikeassa valossa. Toista pitäisi kannustaa ja auttaa. Ja lopuksi pitäisi olla vähän romanttinen.

Varmaan tässä herkistelen kun on edelinen suhde päättynyt (10 vuotta ja lapset) ja uusi alkanut. No taas on lisää kokemusta. Toivottavasti tällä kertaa onnistuu!

Pystyin tietyllä tavalla samaistumaan tuohon. Me olemme seurustelleet 6 vuotta emmekä ole enää nuoria, vanhoja jo itseasiassa. Mieheni on sanonut minulle monta kertaa, että olen hänelle ainut syy elää. Kun tietää että niitä sanoja todella tarkoitetaan, se voi paikoin tuntua raskaalta. Me olemme kerran eronneet minun päätöksestäni, joskus vuosia sitten. Se oli raskasta. Vaikka silloin tunsin sen oikeaksi ratkaisuksi ja sellaiseksi missä halusin todella pysyä, se tuntui uskomattoman raskaalta kun toinen soitti ja melkein joka päivä sanoi vain ettei hänellä ole enää mitään syytä tai halua elää. Kertoi väkivaltaisia asioita mitä hänen olisi tehnyt mieli tehdä. Kertoi vaan kuinka paskaa on eikä jaksaa enää elää pitkään. Kaikkein pahimpia oli ne puhelut, jossa yritti sanoa että minun pitäisi nyt hyväksyä se ajatus, että hän on kohta kuollut ja emme puhu tai näe enää koskaan. Miten minun pitäisi miettiä miten jaksan hänen kuolemansa jälkeen kun olen nytkin yksin. Itkin aina sen jälkeen kun hän soitti, tuntui niin pahalta ja syylliseltä. Se oli aivan sietämätön tunne, ei sitä oikein osaa selittää. On todella raskasta kantaa sellaista sisällään. Minäkään en ikinä puhunut siitä kenellekään, eikä oikeastaan edes ollut yhtään ketään jolle olisi voinut kertoa. Kaikki vaan ajattelivat, että kaikki on ihan normaalisti ja kohtelivat siihen kuuluvalla välinpitämättömyydellä. Sen takia silloin katkesi yhteydet sukulaisiinkin, en vaan jaksanut nähdä ketään eikä ne oikein ymmärtäneet. Aina ihminen silti yrittää ja se kai tuollaisissa tilanteissa saa jatkamaan. Meillä alkoi sitten eron loppuvaiheilla välit viiletä jo huomattavasti. Alkoi näkyä sellaista oikeasti eroonpääsyä, hän ei tuntenut halua enää jutellakaan minulle ja oli varmaan alkanut nähdä että parempi kuin erottiin. Olin siitä ihan positiivisesti yllättynyt, että se kuuluisa aika vähän oli alkanut auttaa. Mutta sitten minä tarvitsinkin häntä. Rakkautta, tukea, välittämistä. Sitä että hän vaan halaa ja pitää siinä lähellä ja saan itkeä jos siltä tuntuu eikä tarvi sanoa mitään. Palasin hänen luokseen ja korjasin meidän välit, yritin paljon, jotta sain itsestäni ulos vaikeasti kerrottavia tunteita ja anteeksipyynnön, jotta välimme korjautui. Sen jälkeen kaikki oli vapaantuneempaa ja paljon paremmin. Tuntui paremmalta kuin aikaisemmin. Minusta tuntui yksinäiseltä ja pahalta ilman häntä ja kysyin saanko muuttaa hänen luokseen. Hän oli aika pitkään ihmeissään ja sanoi että luuli että se oli viimeinen asia mitä halusin ja yllättyi siitä. Hän on kysellyt niin paljon kaikkea ja vakiovastaukseni oli ollut aina EI EI EI.
Minä uskon, että on joitain asioita, mitä elämässä voi tehdä vain kerran. Siis itse ajattelen vahvasti niin, mutta muut tehköön mitä lystäävät. Siskonikin on eronnut ja hyvä hänelle se. Mutta itse en tee sellaisia sopimuksia ellen ole varma niiden kestävyydestä, niiden arvo on lähtenyt pois jos ne toistetaan enkä toistaisi kenenkään kanssa tai itse. Joten hän koki varmasti minun kysymykseni muutosta aika vahvana merkkinä halusta olla yhdessä. Vaikkei ehkä se ole ihan sitä mitä lasken symbooliseen arvoon, mutta kumminkin. Sen jälkeen hänellä oli luottavaisempi olo tulevaisuuteen. Me onneksi puhumme kaikesta, minä pakotan siihen. En kestäisi suhdetta, jossa tunteista ei puhuta. Hänkin vaikka sanoi aina ettei osaa sanoa tunteistaan mitään, osaa ihan hyvin nyt. Se on puhdistava elementti ja sellaista, mikä kantaa. Minusta ihmisten pitäisi muistaa puhua eikä peittää asioita jotka kuuluu sanoa. Joudun välillä patistamaan kun huomaan, että "sinä voit tulla sanomaan, että on paha mieli kun puuhailet vain omia juttujasi, tehtäisiinkö mielummin jotain yhdessä" Puhumalla voi pelastaa paljon tilanteista. Yritä puhua hänen kanssaan.
Minä en oikein tiedä mikä minun on. Ehkä kriisi, mutta ei kuitenkaan. En halua jättää-jättää miestäni ja siksi ajattele samoja asioita. En vaan enää tunne jaksavani elää. Kaikki hänen kanssaan tuntuu ihan ok:lta, en vaan tiedä mikä minun on. Joka aamu kun herään on juotava sen verran viinaa heti ensimmäiseksi, että tuntuu vähän humalaiselta. En tiedä sitäkään miksi. Tunteet eivät enää tule ulos sellaisina kuin pitäisi, olin järkyttynyt ja melkein oksensin kun minulle soitettiin että kummipojan aivovaltimo repesi ja on leikkauksessa, lääkärit sanovat ettei voi kuin toivoa ihmettä, se on tappavaa. Ja kun mieheni tuli kotiin tuntui edelleen samalta ja ajattelin että on kerrottava sille, en voinnut kuin hymyillä. Tunteet eivät tule ulos. Joinain päivinä en ole varma jaksanko edes elää päivän loppuun. Haluan tehdä mieheni kanssa asioita, maalata seiniä jne. Mutta kun hän sanoo, että no tehdään se ensi vuonna tai vaikka joulukuussa, masennun. En koe olevani silloin enää elossa. Huomaamattani ajattelen näin. Tiedän ettei pitäisi, tiedän tiedän. Mutten oikein välitä siitäkään ettei pitäisi. En tiedä miksi tunnen näin. Eilen illalla lähdin ulos ja jätin kaikki avaimet, puhelimen ja rahat sisälle. Ulko-ovessakaan ei ole summereita. Näen siitä aina