Terve!
Mä oon tällänen 18-vuotias naisen alku... Mulla on vähä hankala elämä kun en tee oikeastaan koskaan mitään.. Tai mä korvaan kaiken tekemisen sillä että mä "kuvittelen" kaiken mitä mä tekisin.. Mä en osaa nauttia mistään mitä mä oikeesti teen ja kaikki mitä teen niin tulee niin tunteettomasti ja luonnottomasti.. Mua ahdistaa olla ihmisten seurassa vaikka haluisinkin olla niitten kanssa ja tehä kaikkee "tavallista" mitä nuoret nyt yleensäkin tekee.. En tunne itseäni hyväksytyksi muiden paitsi muutaman kaverini seurassa.. Mulla ja näillä muutamalla kaverilla on "intressit" melko erilaiset joten "joudun" sellasiin paikkoihin ja harrastuksiin jotka mua ei oikeasti kiinnosta ja sekin ahdistaa syvästi.. Yksin en uskalla lähteä tai tehdä mitään koska tunnen itteni niin pieneksi, olemattomaksi ja harvinaisen tyhmäksi etten pysty..
Niin tosiaan takasin siihen kuvitteluun eli mä oon mielummin yksin omassa huoneessa makaamassa sängylläni ja kuvittelemassa asiaoita kuin "eläisin" oikeasti.. Mä kuvittelen ihan tavallisia asioita yleensä kuten et menisin kavereideni kanssa jonnekin ja tekisin kaikkee siis ihan tavallisia juttuja.. Ja sit joskus taas kuvittelen kaikkee ,ööööhh, vähemmän tervettä kuten että tappaisin itseni eri tavoilla tai joku muu tappais mut.. Joskus kuvittelen että joku mun tosi läheinen ihminen on kuollut.. Tai sit että vetelen jotain idioottia turpaan... Joskus nää vähemmän terveet ja tavalliset asiat saa niin voimakkaita tutemuksia muhun että oikeesti tuun jotenki vihaseks ja stressantuneeks, joskus mä rupeen jopa itkemään ku tuntuu et ois menettäny jonku tärkeän ihmisen.. Mut sit ku oon vähä aika ollu niin ne olotilat menee ohi koska tiedän ettei se oo todellista..
Ehkä suurin syy tähän mun kuvitteluun on se etten "uskalla" elää ja en pysty tuntemaan niitä erilaisia tunnetiloja oikeasti.. Tai kyllä pystyn mutta niin pirun harvoin... Ennen mä pystyin itte kontrolloimaan sitä millon mä kuvittelen ja mitä mut nyt oon huomannu että joskus ku oon kavereideni kanssa nii mä vaan periaatteessa "pysähdyn" kuvittelemaan ja jään täysin ulkopuoliseks kaikesta ja jos mä esim. luen läksyjä niin huomaanki etten lue vaan kuvittelen kaikkee esim koulussa tapahtuvia juttuja.. Tätä on tosi vaikee selittää ku en usko et kukaan tällästä nii kauheesti harrastelee... Mulla alko tää "kuvittelu" joskus nelisen vuotta sitten mut sillon mä kuvittelin vaan esim. nukkumaan mennessä.. Sillo mulla oli todella paha masennus(jota en hoitanut) ja mielikuvitusmaailma tuntui nin turvalliselta vaihtoehdolta.. Jossain vaiheessa olin jopa sellanen että opetteli olemaan kokonaan hymyilemättä ja olin reagoimatta erilaisiin asioihin esim. kutittamiseen, "tökkimiseen" ja pieniin "lyönteihin".. En myöskään pystyny katsomaan ihmisiä silmiin vaan kuljin katse maassa kun omalla tavallani "pelkäsin" muiden katsetta.. Kukaan mun kavereista tai perheen jäsenistä ei tiedä tästä kun en kehtaa puhua asiasta.. Mä pelkään ihan kaueesti ettei mua hyväksytä sellasena ku olen ja olen kuulema erittäin itsekriittinen ja muuta vastaavaa tai ainaki kaikki mun kaveritsanoo niin.. Mulla on jatkuvaa stressiä sellasistaki asioista joihin en voi vaikuttaa tai asioihin jotka eivät oikeastaan edes kuulu mulle.. Mua ahdistaa jatkuvasti kun olen niin yksin enkä pysty oleen muitten kaa.. Mä rupesin kirjottaan tänne koska olin erittäin kiinnostunu yhestä jätkästä, se oli niin erilainen kuin kaikki muut.. Mä en pelänny olla sen seurassa ja mulla oli tosi turvallinen olo ja se vaikutti tosi ymmärtäväiseltä tyypiltä.. En mä sillekää osannu oikeestaa puhua mut se otti aina huomioon munkin asiat vaikka porukassa olisi ollut about päälle kymmenen ihmistä ja aina kyseli voinnit sun muut... Nooh, me sit tapailtiin jonkin päälle kuukauden verran ja olin "jähmettyny" tavallaan ain sen seurassa mut mua ei kuitenkaa ahdistanu tai peännyt ja halusin olla sen seurassa.. Mut ilmeisesti olin niin kauheen tylsä sen mielestä kun en tehnyt koskaan mitään(kuvittelu vei keiken ajan jopa joskus ku olin sen seurassa)... Enkä osannut näyttää "tunteitani" enkä edes nauraa luonnollisesti sen seurassa... Kyl mä joskus viestillä pistin jotai mut suusta en kyllä yhtä ainutta sanaa saanut sanotuksi mikä viittaisi siihen mitä tunnen sitä kohtaan ja nekin vähät mitä tuli niin oli niin täysin paniikin vallassa ilmaistua ettämeinasin menettää tajuni... Joo, mä tiijän, olen tosi säälittävä... Tajusin tässä yks päivä vaan että mä oon oikeesti ihan yksin ja että mikään "kuvittelu" ei auta mua elämässä yhtään mihinkään.. Haluisin eroon siitä mut ku sitä on aika vaikee saada kontrolloitua mitenkään... Halusin oikeesti elää ja oikeesti tuntea enkä olla vaa jossai
mielikuvitusmaailmassa joka ei oo todellista, vaikka se onkin todella turvallista eikä tartte pelätä mitään.... Oon muutaman kerran yrittäny mennä puhumaan asiasta esim. terkkarin kaa mut aina oon jänistäny ja kääntyny ovelta takasi...
Tää kuulostaa varmasti tosi oudolta, enkä mä een oo mikään "ihmehiippari" josta näkee päälle päin että menee vähä heikosti vaa on ihan tavallinen joskin vähän vaisumpi ihminen...
Mä oon tällänen 18-vuotias naisen alku... Mulla on vähä hankala elämä kun en tee oikeastaan koskaan mitään.. Tai mä korvaan kaiken tekemisen sillä että mä "kuvittelen" kaiken mitä mä tekisin.. Mä en osaa nauttia mistään mitä mä oikeesti teen ja kaikki mitä teen niin tulee niin tunteettomasti ja luonnottomasti.. Mua ahdistaa olla ihmisten seurassa vaikka haluisinkin olla niitten kanssa ja tehä kaikkee "tavallista" mitä nuoret nyt yleensäkin tekee.. En tunne itseäni hyväksytyksi muiden paitsi muutaman kaverini seurassa.. Mulla ja näillä muutamalla kaverilla on "intressit" melko erilaiset joten "joudun" sellasiin paikkoihin ja harrastuksiin jotka mua ei oikeasti kiinnosta ja sekin ahdistaa syvästi.. Yksin en uskalla lähteä tai tehdä mitään koska tunnen itteni niin pieneksi, olemattomaksi ja harvinaisen tyhmäksi etten pysty..
Niin tosiaan takasin siihen kuvitteluun eli mä oon mielummin yksin omassa huoneessa makaamassa sängylläni ja kuvittelemassa asiaoita kuin "eläisin" oikeasti.. Mä kuvittelen ihan tavallisia asioita yleensä kuten et menisin kavereideni kanssa jonnekin ja tekisin kaikkee siis ihan tavallisia juttuja.. Ja sit joskus taas kuvittelen kaikkee ,ööööhh, vähemmän tervettä kuten että tappaisin itseni eri tavoilla tai joku muu tappais mut.. Joskus kuvittelen että joku mun tosi läheinen ihminen on kuollut.. Tai sit että vetelen jotain idioottia turpaan... Joskus nää vähemmän terveet ja tavalliset asiat saa niin voimakkaita tutemuksia muhun että oikeesti tuun jotenki vihaseks ja stressantuneeks, joskus mä rupeen jopa itkemään ku tuntuu et ois menettäny jonku tärkeän ihmisen.. Mut sit ku oon vähä aika ollu niin ne olotilat menee ohi koska tiedän ettei se oo todellista..
Ehkä suurin syy tähän mun kuvitteluun on se etten "uskalla" elää ja en pysty tuntemaan niitä erilaisia tunnetiloja oikeasti.. Tai kyllä pystyn mutta niin pirun harvoin... Ennen mä pystyin itte kontrolloimaan sitä millon mä kuvittelen ja mitä mut nyt oon huomannu että joskus ku oon kavereideni kanssa nii mä vaan periaatteessa "pysähdyn" kuvittelemaan ja jään täysin ulkopuoliseks kaikesta ja jos mä esim. luen läksyjä niin huomaanki etten lue vaan kuvittelen kaikkee esim koulussa tapahtuvia juttuja.. Tätä on tosi vaikee selittää ku en usko et kukaan tällästä nii kauheesti harrastelee... Mulla alko tää "kuvittelu" joskus nelisen vuotta sitten mut sillon mä kuvittelin vaan esim. nukkumaan mennessä.. Sillo mulla oli todella paha masennus(jota en hoitanut) ja mielikuvitusmaailma tuntui nin turvalliselta vaihtoehdolta.. Jossain vaiheessa olin jopa sellanen että opetteli olemaan kokonaan hymyilemättä ja olin reagoimatta erilaisiin asioihin esim. kutittamiseen, "tökkimiseen" ja pieniin "lyönteihin".. En myöskään pystyny katsomaan ihmisiä silmiin vaan kuljin katse maassa kun omalla tavallani "pelkäsin" muiden katsetta.. Kukaan mun kavereista tai perheen jäsenistä ei tiedä tästä kun en kehtaa puhua asiasta.. Mä pelkään ihan kaueesti ettei mua hyväksytä sellasena ku olen ja olen kuulema erittäin itsekriittinen ja muuta vastaavaa tai ainaki kaikki mun kaveritsanoo niin.. Mulla on jatkuvaa stressiä sellasistaki asioista joihin en voi vaikuttaa tai asioihin jotka eivät oikeastaan edes kuulu mulle.. Mua ahdistaa jatkuvasti kun olen niin yksin enkä pysty oleen muitten kaa.. Mä rupesin kirjottaan tänne koska olin erittäin kiinnostunu yhestä jätkästä, se oli niin erilainen kuin kaikki muut.. Mä en pelänny olla sen seurassa ja mulla oli tosi turvallinen olo ja se vaikutti tosi ymmärtäväiseltä tyypiltä.. En mä sillekää osannu oikeestaa puhua mut se otti aina huomioon munkin asiat vaikka porukassa olisi ollut about päälle kymmenen ihmistä ja aina kyseli voinnit sun muut... Nooh, me sit tapailtiin jonkin päälle kuukauden verran ja olin "jähmettyny" tavallaan ain sen seurassa mut mua ei kuitenkaa ahdistanu tai peännyt ja halusin olla sen seurassa.. Mut ilmeisesti olin niin kauheen tylsä sen mielestä kun en tehnyt koskaan mitään(kuvittelu vei keiken ajan jopa joskus ku olin sen seurassa)... Enkä osannut näyttää "tunteitani" enkä edes nauraa luonnollisesti sen seurassa... Kyl mä joskus viestillä pistin jotai mut suusta en kyllä yhtä ainutta sanaa saanut sanotuksi mikä viittaisi siihen mitä tunnen sitä kohtaan ja nekin vähät mitä tuli niin oli niin täysin paniikin vallassa ilmaistua ettämeinasin menettää tajuni... Joo, mä tiijän, olen tosi säälittävä... Tajusin tässä yks päivä vaan että mä oon oikeesti ihan yksin ja että mikään "kuvittelu" ei auta mua elämässä yhtään mihinkään.. Haluisin eroon siitä mut ku sitä on aika vaikee saada kontrolloitua mitenkään... Halusin oikeesti elää ja oikeesti tuntea enkä olla vaa jossai
mielikuvitusmaailmassa joka ei oo todellista, vaikka se onkin todella turvallista eikä tartte pelätä mitään.... Oon muutaman kerran yrittäny mennä puhumaan asiasta esim. terkkarin kaa mut aina oon jänistäny ja kääntyny ovelta takasi...
Tää kuulostaa varmasti tosi oudolta, enkä mä een oo mikään "ihmehiippari" josta näkee päälle päin että menee vähä heikosti vaa on ihan tavallinen joskin vähän vaisumpi ihminen...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lopussa vastaus seisoo:)
"Tää kuulostaa varmasti tosi oudolta, enkä mä een oo mikään "ihmehiippari" josta näkee päälle päin että menee vähä heikosti vaa on ihan tavallinen joskin vähän vaisumpi ihminen... "
Ihmiset ovat erilaisia.Ei se ole ongelma.Se on upeaa!
On luonnollista että ihminen kritisoi itseään.
Yksi on yhdenlainen ja toinen toisen..
Tekemiskompleksi sinulla on kuten monella tässä yhteiskunnassa aina tressiksi asti.
Tekeminen on inpulsiivinen tapahtuma ja halu tehdä.Joissain tapauksissa myös pakko tilanteiden mukaan mutta ne tulevat automaationa ihmiselämässä.
Älä ole huolissasi.Kaikki on erittäin hyvin sinulla minun mielestäni.
olet hyvin pitkälle oikeassa. Kuitenkin meitä on täysin tunteettomia, sekä tunteellisia. Sitä ei voi tietää mitä toinen ajattelee mistäkin asiasta. Upeus saattaa olla aika kaukana kun tuntuu että "seinät"kaatuu päälle. Minni.koolle, sun kirjoituksesta, jos mä yhtään ymmärsin, sä olet tosi tunteellinen henkilö, sun kaltaisia ei ole kovin montaa tässäkään maassa. Sinunlaiset ovat nykyaikana ihmeellyksiä, sä välität liikaa toisista, ja mietit siksi asioita liiankin syvästi, sen takia kaikkein helpoin on paeta haave maailmaan. Jos vaan sun kaverit ymmärtäis tämän asian, se nyt on haaveita vain, sä olisit tärkein hehkilö mitä on olemassa. Ps.samasta asiasta eli välittämisestä on keskusteltu jo parin vuoden ajan
"aikuiseksi" mutta yhtäkkiä huomasin,että olin lopettanut kuvittelun (noin 25-vuotiaana).
Kuvittelu tarkoittaa sitä,että on mielikuvitusta.
Eikä mielikuvitus ole mikän huono puoli ihmisessä.
Hei minni.koo!
Mä oon sua jonku verran vanhempi nuori nainen.. Tunnistin sun kirjoituksesta omia tunteitani ja ajatuksiani. Mustaki tuntuu etten osaa nauttia oikein mistään.. ajattelen paljon tulevaisuutta ja liikaa menneisyyttä, hankalaa!
Mä myös haaveilen tekeväni jotain ihan tavallista, itelleni tärkeää, kaikkee mitä voisin tehdä mutta ei silti välttämättä tuu tehtyä. Ja mä oon liian kriittinen paitsi itseäni myös joskus muita kohtaan. On jotenkin vaikea hyväksyä epätäydellisyyttä ja virheitä ja sit välttää niitä.
Tiedän, ulospäin tämmöset ongelmat ja painavat asiat ei näy.. Mä oon hakenu ammattiapua ahdistuneisuuteni vuoksi, ja psykiatri ei näyttäny ottavan mua tosissaan ollenkaan! Mun tuska on kuitenkin todellista.. menneet painaa ja sen semmosta..
Kyllä sunkin kannattaa lähteä puhumaan sun tilanteesta ammattilaiselle, koska tuo tuntuu susta pahalta. Haaveilussa ja kuvittelussa ei ole mitään pahaa, sehän on tapa rentoutuakin ja motivoida itseään, mutta sua ahdistaa sun tilanne. Oon siinäkin suhteessa samanlainen kuin sä, että otan todella turhaa stressiä vähän kaikesta. Pienempänä saatoin esim itkeä illalla ennen nukahtamista, kun kuvittelin miten joku mun läheinen saattaa kuolla.
Kaikkea hyvää toivon sulle! Opetellaan arvostamaan herkkyyttämme, on siinä varmasti hyvätkin puolensa!
Siinähän se juuri on, kun menneisyys painaa.. Ja luotto ihmisiin kadonnut...
Kyllä haluaisin mennä puhumaan asiasta mutta en pysty... Olen yrottänyt muutaman kerran mut ain aviime sekunneilla perääntynyt ku on tullu niin paha olo...