Ku olin ysillä opo suositteli että meen lukioon. Läksyjenteko oli yläasteella erittäin vähäistä. Vanhempi sukupolvi sano et joo kyl pojat miehistyy tossa ja tajuaa että joo se opiskelu kannattaa jne. Oon nyt lukion toisella eikä jaksais kiinnostaa.
Eihän siinä mitään, mulla on yli seitsemän keskiarvo vaikka en vieläkään jaksa tehdä läksyjä. Harmi, koska luulen olevani suhteellisen lahjakas lähes kaikissa aineissa. Yksinkertaisesti ei ole motivaatiota. Mitä varten opiskelen? Mikään ammatti ei kiinnosta.
Miksei mikään kiinnosta? Mun isä kuoli kun olin nuori, joten otin helposti itselleni roolimalleja ja idoleita. Ei kai mikään ylläri että ne oli kaikki rock-tähtiä ja näyttelijöitä. Joukosta ei löytynyt yhtään kaiken korjaavaa Puuha-Peteä tai edes ihmisen evolutiivista kehitystä tutkivaa professoria. Aloin rämpyttää kitaraa ja tein sitten sitä kun ei muu kiinnostanut. Olin sitä paitsi kuullut, että joku olisi jopa elättänyt itsensä sillä tavalla. Tämä yhdistettynä sellaiseen perus teinimäiseen kapinalliseen ajatteluun(?); en halua olla mitään mitä kaikki muut on. Mua ei kiinnostanu mitä muut tekee. "Mä näytän vielä niille." Tulokseksihan tulee useimpien mielestä epärealistinen elämäntavoite tulla kuuluisaksi, rikkaaksi, ihailluksi muusikoksi. Sitä paitsi työn teko on perseestä. Olkoon se kuinka epärealistinen tahansa, tällaisesta ajattelusta en vieläkään pääse eroon.
Olenkin tässä odotellut sitä aikuistumista mutta eipä ole kuulunut. Ja vielä parempi kysymys on se, että onko tämä sittenkään sitä etten ole "aikuistunut"? Välillä tunnen olon siunatuksi välillä kirotuksi. Letin leikkasin, nykyään pukeudun muuhunkin kuin mustaan, mutta sisällä olen silti sama kitaraa tämpyttävä tyyppi jota ei kiinnosta vittu mikään. Ja missä vaiheessa on syytä ruveta huolestumaan? Pitääkö kuunnella "sydäntä", vai käyttää järkeä? Ja jos, niin kenen järkeä? Minun vai kenties rehtorin, opinnonohjaajan? Hassua että mun koko olemassaolo taistelee sitä vastaan, että musta tulee tulevaisuudessa sellainen tavallinen duunari joka herää aamulla, juo kahvit ja lähtee töihin. Palaa illalla viideltä viisi kertaa viikossa. Käy viikonloppuisin parin tylsän työkaverin kanssa syömässä. Keksiikö kukaan mitään järkevää psykologista syytä tälle mun kunnianhimolle?
Eihän siinä mitään, mulla on yli seitsemän keskiarvo vaikka en vieläkään jaksa tehdä läksyjä. Harmi, koska luulen olevani suhteellisen lahjakas lähes kaikissa aineissa. Yksinkertaisesti ei ole motivaatiota. Mitä varten opiskelen? Mikään ammatti ei kiinnosta.
Miksei mikään kiinnosta? Mun isä kuoli kun olin nuori, joten otin helposti itselleni roolimalleja ja idoleita. Ei kai mikään ylläri että ne oli kaikki rock-tähtiä ja näyttelijöitä. Joukosta ei löytynyt yhtään kaiken korjaavaa Puuha-Peteä tai edes ihmisen evolutiivista kehitystä tutkivaa professoria. Aloin rämpyttää kitaraa ja tein sitten sitä kun ei muu kiinnostanut. Olin sitä paitsi kuullut, että joku olisi jopa elättänyt itsensä sillä tavalla. Tämä yhdistettynä sellaiseen perus teinimäiseen kapinalliseen ajatteluun(?); en halua olla mitään mitä kaikki muut on. Mua ei kiinnostanu mitä muut tekee. "Mä näytän vielä niille." Tulokseksihan tulee useimpien mielestä epärealistinen elämäntavoite tulla kuuluisaksi, rikkaaksi, ihailluksi muusikoksi. Sitä paitsi työn teko on perseestä. Olkoon se kuinka epärealistinen tahansa, tällaisesta ajattelusta en vieläkään pääse eroon.
Olenkin tässä odotellut sitä aikuistumista mutta eipä ole kuulunut. Ja vielä parempi kysymys on se, että onko tämä sittenkään sitä etten ole "aikuistunut"? Välillä tunnen olon siunatuksi välillä kirotuksi. Letin leikkasin, nykyään pukeudun muuhunkin kuin mustaan, mutta sisällä olen silti sama kitaraa tämpyttävä tyyppi jota ei kiinnosta vittu mikään. Ja missä vaiheessa on syytä ruveta huolestumaan? Pitääkö kuunnella "sydäntä", vai käyttää järkeä? Ja jos, niin kenen järkeä? Minun vai kenties rehtorin, opinnonohjaajan? Hassua että mun koko olemassaolo taistelee sitä vastaan, että musta tulee tulevaisuudessa sellainen tavallinen duunari joka herää aamulla, juo kahvit ja lähtee töihin. Palaa illalla viideltä viisi kertaa viikossa. Käy viikonloppuisin parin tylsän työkaverin kanssa syömässä. Keksiikö kukaan mitään järkevää psykologista syytä tälle mun kunnianhimolle?
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Hassua että mun koko olemassaolo taistelee sitä vastaan, että musta tulee tulevaisuudessa sellainen tavallinen duunari joka herää aamulla, juo kahvit ja lähtee töihin. Palaa illalla viideltä viisi kertaa viikossa. Käy viikonloppuisin parin tylsän työkaverin kanssa syömässä. Keksiikö kukaan mitään järkevää psykologista syytä tälle mun kunnianhimolle?"
ei kaikki vaan haluu tollasta elämää, en mäkään. mut en mä mitää syytä keksi..
Ei toi mitenkään epätavallista oo. Oon kylläki tyttö, mut siis kuulostaa liian tavalliselta ja normilta ja kaikelta et must tulee joku toimistorotta jolla on mies ja kaks lasta ja elämä sujuu.
Jotenki tollanen ei vaan oo mua varten, eihän siinä oo mitään kummallista.
kysymästä ikätovereiltaan "oliksä juomassa perjantaina"
Noh, jos sulla on "epärealistinen" näkemys tulevaisuudestasi, esmes näet ittes rokkistarana Hollywoodissa, niin sitä suuremmalla syyllä kannattais ruveta tekemään jotain. Ne epärealistisimmat tavoitteet yleensä vaatii paljon enemmän raatamista kuin jos tyytyy ihan vaan taviksen rooliin putkireiskaksi, levyseppähitsariksi tai konttorirotaksi.
Ja ymmärrät kai että 99,99% ihmisistä on taviksia? ja kuitenkin näitä pilviinkurkottajia on joka nurkalla? Eli sulla on tosi kova kilpailu edessä jos tahdot olla jotain "erilaista". Ja kaikista haluistasi huolimatta on todennäköisempää että päädyt tavikseksi.
Mutta jos motivaatio on nollassa ja tavoitteet hukassa, niin sä löydät ittes 30 v. paskaduunista (tai kortistosta) kunnan vuokrakaksiosta ja ihmettelet että mites tässä näin kävi. Niillä taviksilla on sentään ammatit, omakotitalot ja kesämökit. Siinä vaiheessa unelmat hukkuu keskikaljaan ja loppuelämä näyttää ihan samalta paskalta.
Älä tuudittaudu siihen uskoon että on sulla vielä aikaa. Vuodet kuluu uskomattoman nopeesti vaikkei nyt siltä tunnu. Rötväile ja etsi "tsäänssejä" muutama vuosi ja huomaat samalla kuinka ne hikipinkot sun luokalta perustaa perhettä ja sukkuloi sinne toimistoon ma-pe duuniin. Sillon sä vielä luulet että kyllä sä niille vielä näytät mutta ihan oikeesti ne vetää elämässään suhun kaulaa koko ajan.
Eli:
Jos aiot olla jotain, rupea hommiin, intohimoisesti. Jos haluat jonnekin, mene.
Jos haluat olla tavis niin pääset vähemmällä, mutta silti sun täytyy ruveta hommiin.
Mitä aikuistumiseen tulee, niin sehän on ihan yksilökohtaista ja suhteellista. Joku 50 v. direka bemarissa on ihan kakara. Toiset tajuaa 20 v. että vastuutakin on otettava. Jotkut viis veisaa mistään ja delaa maksakirroosiin tai puukkoon alle 60 v.
poika viimeistään aikuistumaan. Mut sitten kun se menee armeijaan, niin siellä se aikuistuminen saa vähän takapakkia, tai voi pahimmillaan taantua melkeinpä lapsen tasolle, koska siellä on semmoinen kakarameininki koko ajan päällä (onhan sitä joskus inttiä sanottu jopa Suomen suurimmaksi päiväkodiksi). Intin jälkeen kuitenkin alkaa päästä taas normaaleille urille.
koskaan!