Jos teiän oma lapsi tulisi luoksesi ja kertoisi että seurustelee samaa sukupuolta olevan kanssa?
Mitä luulette, miten ottaisitte asian?
Tai jos on vastaava tilanne jo käynyt, miten otitte asian vastaan?
Kertokaa kokemuksia ja ajatuksia :)
Mitä luulette, miten ottaisitte asian?
Tai jos on vastaava tilanne jo käynyt, miten otitte asian vastaan?
Kertokaa kokemuksia ja ajatuksia :)
Vastaukset 13
Vanhimmat
..hiukan menisin lukkoon,mutta sehän on lapseni oma asia päättää seurusteleeko tytön vai pojan kanssa.En minä sille mitään voi jos tyttöni alkaa tykkäämään tytöistä.Minun mielestäni ihmisten pitää saada tehdä omat päätökset.Joskus ne päätökset voivat olla loppujen lopuksi vääriä, mutta siitä oppii. Olen minäkin kantapään kautta oppinut joitain asioita, oikeastaan aika paljonkin.
on vielä pieni, mutta jos tilanne tulisi eteen myöhemmin, uskoisin, että olisin aika järkyttynyt (jos siis oletetaan, etten olisi jo itsekin arvellut aikaisemmin). En siksi, että minulla olisi mitään homoja ja lesboja vastaan, vaan siksi, että huolestuisin lapseni tulevaisuudesta. Pelkäisin, että hän kokisi elämässä syrjintää ja ettei hän ehkä saa kaikkea mitä haluaa, esim. perhettä. Suomessa kuitenkin ollaan vielä aika kapeakatseisia asian suhteen, mutta onneksi ajat ovat muuttumassa.
Nyt, kun luin uudelleen tuon aloituksen, niin huomasin, ettei siinä puhuttu muusta kuin seurustelusta. Ehkä sellaisen teini-iän seurustelusuhde voisi tosiaan ollakin vain jokin kokeilu, eikä sillä olisi mitään tekemistä homouden kanssa. Sellaiseen kokeiluun suhtautuisin varmaankin aika ristiriitaisesti. Kyllä varmaankin hyväksyisin homman alun epäröinnin jälkeen? Riippuu aika paljolti siitä, miksi lapsi kertoisi olevansa suhteessa.
Haluan nyt vielä korostaa, ettei minulla ole mitään samaa sukupuolta olevien liittoja tai muutakaan vastaan, mutta yritän tässä vain olla rehellinen sen suhteen, miten toimisin, jos asia osuisi oman perheen kohdalle. Päällimmäiseksi tunteeksi siis nousisi huoli lapsesta.
mitä, lapset elävät omaa elämäänsä. Ei ole mun asiani, kukin valitsee polkunsa.
Mun tehtävä on olla tukena valinnoissa, ei tekemässä niitä heidän puolestaan. Olen opettanut omiani tähän jo pienestä.
Nyt intinkäymiset, parisuhdekuviot, ammatinvalinnat on itsestään selvästi heidän omiaan.
Mä en onneksi ole omassakaan elämässäni ollut niin erehtymätön ja aina oikeassa, että tulisi edes tarvetta osata lapsen puolesta päättää hänen isoja asioitaan. Mä en mene sanomaan että "kyllä sun pitäisi" tai että "mitäs mä sanoin".
tuntunut.
Suru jäi sydämeen, kun joutui luopumaan perinnehäistä, vävystä ja tyttärenlapsista. Aikani toivoin, että asia olisi ohimenevä. Nyt se toivo on hiljalleen haihtunut.
Välit lapseeni ovat säilyneet hyvinä, enkä minä hänelle suruistani kerro. Jokaiselle riittää omansa.
vaikka naisen kanssa eläisikin. Hankalampaa on lasten hankkiminen miespareilla...
hyvinkin pettynyt ja huolissani lapsesta. En pettynyt siinä mielessä, että eihän minulle kuulu kenenkään seksuaalinen suuntautuminen, mutta siinä mielessä, että uskon hänen todellakin pääsevän elämässä helpoimmalla kun on vain mahdollisimman samanlainen kuin "kaikki" muutkin. Ja tämän tiedän siitä, että olen itse "joka asiassa" jotenkin poikkeava ja olen siitä kärsinyt koko elämäni. Voi olisinpa vain massaa!
olisi voinut olla.
Kyse on aivojen virheestä eikä sille itse mitään voi.
Mutta on aivan normaalia ja luonnollista toivoa ja odottaa isovanhemmaksi tuloaan.
Säälin jokaista lesbon ja homon vanhempaa.
En käsitä että heille on annettu lupa avioitua & ottaa lapsia.
Yhteiskunta ruikuttaa yhdenhuoltajien perheestä > joo terve lapsi >kasvaa terveeksi, samaa sukupuolta olevien suhteessa..
Sairaus tai poikkeavuus ei ole rikos, mutta viattomia lapsia ei pitäisi pakottaa elämään sen kanssa.
yksi on bi-seksuaalinen ja oli jonkin aikaa kihloissakin samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa. Kun kihlaus sitten muutaman vuoden jälkeen purkautui, en surrut, mutta siinä ei ollut kyse siitä suuntautumsiesta vaan siitä, etteivät nuoret selvästikään tehneet toisiaan onnelliseksi.
Jos olisivat sopineet toisilleen niin tuskin siinä mikään olisi minua tökkinyt.
Tärkeintä, että elävän kukin kokonaisen ehjän elämän ja uskaltavat niin unelmoida kuin toteuttaakin unelmiaan.
Mitä lapsesi tykkäävät, kun kerrot heistä tällaisia asioita netissä? Entä mitä siihen sanovat ihmiset, jotka ovat tekemisissä lastesi kanssa. Esimerkkinä nyt vaikkapa tämä tyttäresi entinen kihlattu. Tuli vaan mieleen, että siinä vaiheessa kun pienimmät lapsesi ovat esim. murkkuikäisiä, he eivät välttämättä tahdo sitä, että heidän läheistensä elämä on kenen tahansa luettavissa.
on julkinen päiväkirja netissä, jossa kirjoitan kaikki elämäni asiat lukuunottamatta sellaisia, jotka koskevat läheisten sellaisia asioita, jotka nämä jostain syystä haluavat pitää pois julkisuudesta. Iso osa samoista asioista löytyy myös pakinoistani lehdissä ja perheestä tehdyistä lehtijutuista.
Tämä (Miin seksuaalinen suuntautuminen) ei kuulu niihin asioihin, joita minä sen kummemmin lapseni kuin näiden puolisot tahtoisivat pitää yksityisenä.
(Ko. entinen kihlattu muuten mailasi taannoin haikeuttaan kun "En enää edes blogissa esiinny")
Loppujen lopuksi sellaisia tietoisesti poisjätettäviä asioita on itse asiassa yllättävän vähän.
Eli vastauksena kysymykseesi lapseni suhtautuvat siihen että kerron heistä "tälaisia asioita" netissä joko kannustavasti tai neutraalisti.
Tietenkin on mahdollista, että nuorimmat lapseni aikanaan kasvavat erilaisiksi kuin kaikki muut perheenjäsenet ja paheksuvat aikanaan asiaa. Koska heidän kasvu- ja oheisympäristönsä on mitä on, riski ei ole kovin suuri, mutta yhtä kaikki olemassaoleva.
Nykyisillä teineillä ei blogiongelmaa ole muuta kuin sen suhteen että "Älä nyt sellaisia kuvia laita, missä näytän ihan tyhmälle." Lasten ja teinien ystävien kuvia, samoin kuin tukiperhelasten kuvia julkaisen vain saatuani siihen luvan.
Sukulaisilta on pysyvät luvat. Ja joskus tulee vastaan hassujakin tilanteita kuten kesällä jolloin en julakissut serkkuni hääkuvia kun ei lupaa vielä ollut ja sain ärtynene puhelun: "Missä ne meidän kuvat on? Etkö pitänyt häistämme vai miksi niistä ei lue blogissasi?"
Toisaalta jos nuorimpien lasten kanssa niin käy, niin niin käy.
Suurempaa paheksuntaa joutuisin kohtaamaan muiden lasteni ja läheisteni ja ennen kaikkea itseni taholta jos "siltä varalta että joskus joku huonoa tykkää" alkaisin toimimaan toisin kuin luontevimmaksi koen.
Näin minä ja me. Joku toinen toisin. Kukin sen mukaan, mikä kellekin parhaiten sopii.
jos sanon että toivon,että et ikinä lopeta Blogin kirjoittamista,satu50! Olen ollut uskollinen lukijasi monen vuoden ajan ja olen saanut sinulta paljon voimaa ja innostusta omaan elämääni. Olet uskomaton nainen!
Ensinäkään en edes odota mitenkään, että lapseni tulisi ilmoittaa minulle sukupuolista identiteettiänsä, sillä eiväthän heterotkaan ilmoita olevansa heteroja. Mutta jos lapseni tulisi kertomaan minulle, että on bi- tai homoseksuaali, niin luultavasti sanoisin, että mitäs sitten, ja että olen onnellinen hänen puolestaan, että uskaltaa olla oma itsensä ja tehdä kuten oma sydän sanoo. Jos lapseni ilmoittaisi seurustelevansa samaa sukupuolta olevan kanssa, kertoisin olevani onnellinen hänen puolestaan, että hän on löytänyt jonkun jonka kanssa olla. En siis mitenkään ihmettelisi asiaa, sillä eihän se ole sen kummempi ilmoitus kuin että hän tulisi kertomaan minulle olevansa hetero.
Olen itse bi-seksuaali (vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa olen kuitenkin päättänyt jakaa elämäni), enkä ole tuntenut tarvetta ilmoittaa vanhemmilleni tai kellekään muullekaan asiasta, sillä eiväthän sisaruksenikaan ole ilmoittaneet olevansa heteroja. (Kuitenkin puhun asiasta kyllä ihan avoimesti, jos se nyt sattuu tulevansa puheeksi.)
Yksi sisaristani on myös bi-seksuaali, ja on asunut avoliitossa samaa sukupuolta edustavan ihmisen kanssa jo monta vuotta. Olin 14-vuotias, kun he muuttivat yhteen, enkä muista koskaan koommin ihmetelleeni sisaeni sukupuolista suuntautumista. Aivan kuin olisin aina tiennyt asian?
Äitini kyllä ainakin yrittää hyväksyä sisareni sukupuolisen suuntautumisen, mutta aina toitottaa sisarelleni, miten se ja se olisin niin hyvä mies sisarelleni. Asia ärsyttää minua todella paljon, ja olen useasti sanonutkin äidilleni, että siskoni on jo löytänyt ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla, eikä varmasti kaipaa ketään toista.
Pointtini oli, miksi ilmoittaa olevansa bi- tai homoseksuaali, kun eivät heterotkaan ilmoita olevansa heteroita? Miksi yleensäkään pitää olla joku TIETTY, miksei voi vain olla ja rakastua siihen, johon nyt sattuu rakastumaan?
(Varoitus! Viestissä on pitkä alustus)
Minulla on kaksi todella hyvää lesboystävää. Molemmat ovat nyt onnellisesti parisuhteessa ja toinen ystävistäni rekisteröi ensi kesänä parisuhteen. Olen tuntenut molemmat ystäväni myös siinä vaiheessa, kun he eivät olleet vielä löytäneet itseään. Molemmat heistä seurustelivat oikein mukavien poikien kanssa ja joku (!) vaan suhteissa tökki jatkuvasti. Kun he sitten alkoivat vähitellen tutkiskella itseään, se ei ollut helppoa. Ja vielä hankalammaksi asia muuttui, kun piti tulla kaapista ulos ja kertoa perheelle, lähipiirille ja ihan kaikille seksuaalisesta suuntautumisesta. Toisen kodissa lesboutta ei hyväksytty lainkaan ja toisenkin ystävän liberaaleilla vanhemmilla oli kakomista käytännön järjestelyiden suhteen.
Molemmat ystäväni ovat sanoneet minulle monta kertaa, että sitä on turha kiistää, etteikö heteroilla ole helpompaa. Viimeksi eilen sain viestin Taiteiden yöstä, kun toinen kaveripariskunta oli siellä katsomassa hienoja performansseja. Kotiin oli lähdettävä kuitenkin ennen kuin ihmisten humala nousi tietyn pisteen yli. Silloin ei kestä enää edes Helsingissä kävellä käsi kädessä tai olla muutenkaan näkyvästi lesbo. Juopot ratikassa kyselevät, että seurusteletteko te ja jos seurustelette, miten te harrastatte seksiä. Muslimimiehet sylkevät päälle ja mummot tuhahtelevat. Erään ystäväni homoseksuaalinen poika sai keskellä kaunista päivää turpaansa Töölössä ja haukut päälle. Ei halveksittuna olemiseen totu eikä siihen pidäkään tottua!
Minä hyväksyn siis täysin homoseksuaalit ja mielestäni esimerkiksi kirkon pitäisi päivittää suhtautumistansa heihin. Hyväksyäkö vai ei - keskustelu on niin turhaa, etten jaksa siihen edes syvemmin porautua.
Mutta mitä omiin lapsiini tulee, niin ylisuojelevana leijonaemona tahtoisin heille mahdollisimman helpoimman tien. Koska olen niin vierestä seurannut vähemmistöön kuuluvien ihmisten elämää, en pysty väittämään, etteikö asia tuottaisi minulle pelkästään päänvaivaa jo sen vuoksi, että joutuisin pelkäämään, mitä lapseni joutuvat kokemaan ilkeiden ihmisten taholta. Vaikka vanhemmat ja ystävät olisivat suvaitsevaisia, jossakin kulmassa tulee aina vastaan ahdasmielisiä ihmisiä, jotka pyrkivät tekemään vähemmistöjen elämästä hankalaa. Ja tällaisia tien tukkijoita on yllättävän paljon esimerkiksi työelämässä. Tästäkin minulla olisi monta ystäviltäni kuultua tarinaa, mutta en halua kirjoittaa niitä tänne, koska ne on niin helppo tunnistaa ja paikallistaa.
Toki itsensä etsiminen on vaivalloista ja kivuliasta, ja sitä joutuu tekemään kaikki ihmiset pitkin elämää. Mutta se, mitä ihmiset tekevät makuuhuoneissaan, herättää ihmisissä laajan tunneskaalan. Jos kertoo elävänsä samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, monet ihmiset eivät pysty katsomaan heidän elämäänsä muuta kuin seksin kannalta. Olipa pariskunta kuinka keskiluokkainen tahansa! Oman sukupuolisen identiteetin hakeminen ja sen toteaminen muista poikkeavaksi ei ole siis mitä tahansa itsensä etsimistä ja löytämistä. Eli jos olen aivan rehellinen, toivoisin lapselleni mahdollisimman helpoimman tien kaikin tavoin: heterona heillä olisi takuulla helpompaa ainakin nykyisessä yhteiskunnassa. En usko, että olen kauhean poikkeuksellinen yksilö näiden ajatusteni kanssa.