Hei!
En tiedä onko tämä oikea palsta ongelmalleni, mutta toivottavasti se tavoittaa ihmisiä, jotka voisivat neuvoa jotenkin.
Olen 38-vuotias, kahden teini-ikäisen äiti.
Olen eronnut muutama vuosi sitten ja suurten taloudellisten ongelmien kasaannuttua(yrityksen konkurssi mm) ajoi apua pyytämään vanhemmiltani. Ja hienoa, että he halusivat ja pystyivät auttamaan.
Minulla on jo 74-vuotias äiti, isä muutaman vuoden vanhempi.
Äitiini minulla on ollut aina ristiriitaiset välit.
Riitelemme ajoittain todella pahasti milloin mistäkin asiasta. Tuntuu, etten koskaan ole kelvannut sellaisena kuin olen. Milloin hiukseni ovat väärän pituiset, väriset,olen liian lihava tai laihtunut liikaa..ja kaikkea tuolta ja väliltä riitelemme.
No olemme muutaman viikon päästä taas puheväleissä ja sitten olemme kuin parhaat ystävät. Shoppailemme ja meillä on hauskaa yhdessä.
Nyt kuitenkin muutaman vuoden sisällä äitini on ollut useaan otteeseen sairaalahoidossa sydämensä vuoksi.
Monenlaiset lääkkeet on tullut dosettiin mikä lienee ihan normaalia hänen ikäisellään. Muutoin hän on edelleen tosi skarppi. Liikkuu, autoilee ja sosiaalinen verkosto on varsin laaja.
Itselläni elämä pyörii paljon siinä mitä vanhemmat tekevät, missä ovat. Kun lomalle menevät, olen hermona ja ikävöin kuin pieni lapsi. Kaikki tämä on nyt viime vuosien ongelma minulla.
Vaikka emme tapaa välillä useaan viikkoon(asumme noin 10km:n päässä) niin olen rauhallisempi. Mutta nyt olen alkanut saada ihmeellisiä kauhuherätyksiä esim aamuyön tunteina tai kun olen ottanut päivänokoset. Herään valtavaan ahdistukseen ja voimakkaaseen pelkoon johon liittyy, että pelkään äidin pian kuolevan ja en pärjäisi ilman häntä. Tiedän tämän olevan naurettavaa tämän ikäiseltä naiselta, mutta silläpä tänne kirjoitankin, että mitä tehdä. Joko tässä on alkanut pälli jotenkin hajota vai olenko taantunut lapsen tasolle?
En ole ollut vuosiin töissä ja avioeroni otti sen verran lujille, että sairastuin masennukseen ja syön edelleen mietoja mielialalääkkeitä, muuten kai olen suht normaali..
Lapseni pärjäävät todella hienosti ja muutoin minulla pitäisi olla kaikki ok. vaan kun ei ole eikä ole kehdannut kenellekään puhua. Onhan kuolema joka tapauksessa kohdattava sekä äidin tai kenen tahansa ja siitä selviydyttävä tavalla tai toisella.
Äidille olen yrittänyt olla viime aikoina mahdollisimman hyvä ja niellyt asioita jotka ennen olisi saanut minut raivostumaan. Olen myös sanonut äidille, että olisi mukava tehdä enemmän asioita yhdessä, olla yhdessä. Mutta meillä on niin päin, että äidillä on niin paljon omia kiireitä ja täysin erilaiset kiinnostukset kohteet, ettei yhteistä aikaa ole sen kummemmin tullut.
Kuolemaa meidän suvussa on pystytty hyvin käsittelemään. Joskus ihan liikaakin. Tiedän tasan millaiset hautajaiset kukin haluaa, koska aiheesta on jauhettu niin kauan kuin muistan.
Mutta oma tilanteeni nyt ahdistaa. Sydän hakkaa ja kurkkua puristaa ja mietin sillä hetkellä, että kumpa itse kuolisin ensin. Vähän rauhoituttuani en toki tuollaisia mieti, onhan minullakin lapsia.
Eli voisiko joku kertoa, onko ollut samanlaista ja mitä minun nyt pitäisi tehdä,tuntea tai käsitellä asiaa? Vai voiko tälle mitään?
En tiedä onko tämä oikea palsta ongelmalleni, mutta toivottavasti se tavoittaa ihmisiä, jotka voisivat neuvoa jotenkin.
Olen 38-vuotias, kahden teini-ikäisen äiti.
Olen eronnut muutama vuosi sitten ja suurten taloudellisten ongelmien kasaannuttua(yrityksen konkurssi mm) ajoi apua pyytämään vanhemmiltani. Ja hienoa, että he halusivat ja pystyivät auttamaan.
Minulla on jo 74-vuotias äiti, isä muutaman vuoden vanhempi.
Äitiini minulla on ollut aina ristiriitaiset välit.
Riitelemme ajoittain todella pahasti milloin mistäkin asiasta. Tuntuu, etten koskaan ole kelvannut sellaisena kuin olen. Milloin hiukseni ovat väärän pituiset, väriset,olen liian lihava tai laihtunut liikaa..ja kaikkea tuolta ja väliltä riitelemme.
No olemme muutaman viikon päästä taas puheväleissä ja sitten olemme kuin parhaat ystävät. Shoppailemme ja meillä on hauskaa yhdessä.
Nyt kuitenkin muutaman vuoden sisällä äitini on ollut useaan otteeseen sairaalahoidossa sydämensä vuoksi.
Monenlaiset lääkkeet on tullut dosettiin mikä lienee ihan normaalia hänen ikäisellään. Muutoin hän on edelleen tosi skarppi. Liikkuu, autoilee ja sosiaalinen verkosto on varsin laaja.
Itselläni elämä pyörii paljon siinä mitä vanhemmat tekevät, missä ovat. Kun lomalle menevät, olen hermona ja ikävöin kuin pieni lapsi. Kaikki tämä on nyt viime vuosien ongelma minulla.
Vaikka emme tapaa välillä useaan viikkoon(asumme noin 10km:n päässä) niin olen rauhallisempi. Mutta nyt olen alkanut saada ihmeellisiä kauhuherätyksiä esim aamuyön tunteina tai kun olen ottanut päivänokoset. Herään valtavaan ahdistukseen ja voimakkaaseen pelkoon johon liittyy, että pelkään äidin pian kuolevan ja en pärjäisi ilman häntä. Tiedän tämän olevan naurettavaa tämän ikäiseltä naiselta, mutta silläpä tänne kirjoitankin, että mitä tehdä. Joko tässä on alkanut pälli jotenkin hajota vai olenko taantunut lapsen tasolle?
En ole ollut vuosiin töissä ja avioeroni otti sen verran lujille, että sairastuin masennukseen ja syön edelleen mietoja mielialalääkkeitä, muuten kai olen suht normaali..
Lapseni pärjäävät todella hienosti ja muutoin minulla pitäisi olla kaikki ok. vaan kun ei ole eikä ole kehdannut kenellekään puhua. Onhan kuolema joka tapauksessa kohdattava sekä äidin tai kenen tahansa ja siitä selviydyttävä tavalla tai toisella.
Äidille olen yrittänyt olla viime aikoina mahdollisimman hyvä ja niellyt asioita jotka ennen olisi saanut minut raivostumaan. Olen myös sanonut äidille, että olisi mukava tehdä enemmän asioita yhdessä, olla yhdessä. Mutta meillä on niin päin, että äidillä on niin paljon omia kiireitä ja täysin erilaiset kiinnostukset kohteet, ettei yhteistä aikaa ole sen kummemmin tullut.
Kuolemaa meidän suvussa on pystytty hyvin käsittelemään. Joskus ihan liikaakin. Tiedän tasan millaiset hautajaiset kukin haluaa, koska aiheesta on jauhettu niin kauan kuin muistan.
Mutta oma tilanteeni nyt ahdistaa. Sydän hakkaa ja kurkkua puristaa ja mietin sillä hetkellä, että kumpa itse kuolisin ensin. Vähän rauhoituttuani en toki tuollaisia mieti, onhan minullakin lapsia.
Eli voisiko joku kertoa, onko ollut samanlaista ja mitä minun nyt pitäisi tehdä,tuntea tai käsitellä asiaa? Vai voiko tälle mitään?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Menetin molemmat vanhempani noin kolmekymppisenä ja voin sanoa, että kuolemaa ei voi sinäänsä käsitellä ennen kun se on ajankohtaista. Suru on henkilökohtainen kokemus jolla ei ole määräaikaa eikä sitä voi ennakoida miten se etenee. Toki helpottaa hieman jos tiedostaa, että elämä on rajallista. Minulla oli ristiriitaiset välit lapsuuteni johdosta toiseen vanhempaani eikä lapsuuteni ollut mikään hekumaalinen, joten itse ole käynyt pitkän kaavan kautta myös lapsen syntymäni jälkeen lapsuuden ajan käsittelyn prosessia. Turhaan mielestäni murehdit tulevaa elä tätä hetkeä ja nyt mikäli vaan kykenet sillä surua kyllä riittää, jos sitä haluaa...hyvää jatkoa
kerran kuolee. Mutta milloin, ja oletko itse silloin enää elossa, sitä ei kukaan tiedä.
Itse menetin nelikymppisenä äitini yllättäen. Hän oli silloin nuorempi kuin sinun äitisi nyt. Olin aina luullut, että en kestä äidin kuolemaa, mutta niin vain sekin aika elettiin. Aina tuli uusi päivä, vaikka ei olisi ollut niin väliksikään.
Olen puhunut lapsilleni ja pyytänyt, etteivät surisi minua liikaa. On raskas taakka pelätä kuolemaansa siksi, että lapset eivät sitä muka kestä.
Jokainen päivä on pieni ikuisuus, eikä kukaan elä enempää kuin yhden päivän kerrallaan. "Päivä vain ja hetki kerrallansa, siinä lohtu mulle kallehin. Isä kaiken pitää huomassansa. Miksi murhetta mä kantaisin?"