Kirje ystävälle (15-vuotiaana):
"...yksin on kyllä aivan väärä sana!! Te ootte tosi ihania kavereita! Ei ois vara valittaa!! On ihana, ku teiän kans voi jutella vaikka mistä asioista, niistä tärkeimmistäkin.
Mulla muuten taitaa olla neki asiat vähän huonolla tolalla. Nykyään ei oikee millään jaksa lähtee seuroihin, mutta tullee kuitenkin lähettyä, ettei äiti ja isä alkais ihmetellä. Kuitenkin haluaisin pysyä uskovaisena, enkä vois kuvitellakaa olevani uskoton. Ette varmaankaa oo eppäilly mittään tämmöstä, kyllähän minä vaan jaksan arvostella muita, esim. x ja x. Niinku oisin ite oikeen malliuskovainen..."
TOIM. HUOM. Kirje jäi lähettämättä, siksi on edelleenkin itsellä vanhan päiväkirjan välissä... Tuosta kului vielä yli 7 vuotta irtiottoon, kukin ajatelkoon tuosta mitä vaan, itsellä lähinnä itkettää tuossa tilassa olevien teinien tila. Kun 'epäilyksetkin' on syntiä, kyllä siinä oli pienellä paha olla.
"...yksin on kyllä aivan väärä sana!! Te ootte tosi ihania kavereita! Ei ois vara valittaa!! On ihana, ku teiän kans voi jutella vaikka mistä asioista, niistä tärkeimmistäkin.
Mulla muuten taitaa olla neki asiat vähän huonolla tolalla. Nykyään ei oikee millään jaksa lähtee seuroihin, mutta tullee kuitenkin lähettyä, ettei äiti ja isä alkais ihmetellä. Kuitenkin haluaisin pysyä uskovaisena, enkä vois kuvitellakaa olevani uskoton. Ette varmaankaa oo eppäilly mittään tämmöstä, kyllähän minä vaan jaksan arvostella muita, esim. x ja x. Niinku oisin ite oikeen malliuskovainen..."
TOIM. HUOM. Kirje jäi lähettämättä, siksi on edelleenkin itsellä vanhan päiväkirjan välissä... Tuosta kului vielä yli 7 vuotta irtiottoon, kukin ajatelkoon tuosta mitä vaan, itsellä lähinnä itkettää tuossa tilassa olevien teinien tila. Kun 'epäilyksetkin' on syntiä, kyllä siinä oli pienellä paha olla.
Vastaukset 39
Vanhimmat
kuka tuota uskoo?
Miksi olisi provo? Ei kaikki halua elää kaapissa.
Minä ainakin uskon kaiken sen, mikä on uskomisen varassa ja tiedän osan siitä, mikä on tietämisen varassa.
En tiiä onko sulla lehmä missään ojassa mutta jos vähänkään enemmän luet tuota tajuat varmaan ettei noita otteita oo niin kirjoitettu tarkotuksellisesti että ne palvelis erikoisesti kummankaa "puolen" etua.
Itsehän tietenki uskon nää ainaki ku oon eläny ton kaiken..
Mitä tuossa muka on sellaista, ettei voi muka uskoo, et on aito? :o
Ei ole pakko uskoo, mut tiedän tämän tapauksen, ja tiedän että tää ei mikää provo ole.
että silloin kun joku VL-lahkosta irtaantunut kirjoittaa positiivisin ja iloisin mielin, se julistetaan jonkun toimesta provoksi.
Elämää on VL- lahkon ulkopuolella, joten etsikää sitä ja Jeesusta, niin pelastutte.
20-vuotias: "Haluaisn niin mielelläni uskoa jumalaan epäilemättä mutta se ei onnistu, olen niin heikko"
TOIM. HUOM. Jokaiselle epäilevälle tiedoksi, että heikko ei tässä tarkoita sitä että olisi 'syntiä' tehnyt mieli tehdä/olisin tehnyt juurikaan. Vaan ei usko riittänyt muuten, vaikka halunnut olisin -> ainainen huono omatunto, kun järki sai kyseenalaistamaan asioita.
Tuosta tuli vain mieleen Jumalan kommentti oman samanikäisen poikani kohdalla:
"Kyllä hän miettii näitä asioita, mutta hän yrittää ymmärtää niitä järjellä.
Ei se onnistu!"
Eikä se onnistunut minultakaan vielä silloin parikymppisenä,
uskominen pelkästään. Sitä järkeä kun siinä iässä on niin paljon
käytettäväksi.
Anteeksi taas ymmärtämättömyyteni mutta miten jumala kommentoi teille/sulle poikas tilaa? Tekstarilla? Kirjeellä? Puhelinsoitolla? Mitä tä tä?
No, olettaisin, että kysymyksessä on tiedon sanat. Eli Apostolien tekojen alussahan Jumala vuodatti Pyhän Hengen apostolien ja muiden uskovien päälle. Samalla annetttiin armolahjoja, eli kielillä puhuminen, niiden selitys profetointi, voimalliset teot, tiedon ja viisauden sanat, sairaiden parantaminen, henkien erottamisen lahja ainakin. Olikohan vielä muutakin ?
Eli kun Jumala täyttää uskovan Pyhällä Hengellä, Hän myös antaa armolahjoja, silloin ja usein myöhemminkin. Jos esim. viisauden tai tiedon sanat toimivat,
ihminen saattaa ajatella ihan muuta asiaa ja yhtäkkiä hänelle vain tulee
selkeästi jokin sana tai lause mieleen. Joskus sen voi kuulla korvillaan, yhtä harvoin nähdä näyssä sanoina kirjoitettuna. Yleisimmin sanat vain tulevat tajuntaan, varsinkin aamulla heräämisen kieppeillä vaille kuusi itselleni,
silloin oma vastustukseni on kaikkein vähimmillään.
On näitä vastaavia esimerkkejä Raamatussakin, ainakin Danielin kohdalla
Belsassarin pidoissa, jossa kuningas oli tuottanut kaikki Jerusalemin temppelin pyhät esineet juomikiastioikseen:
Daniel 5:
13 Silloin vietiin Daniel kuninkaan eteen. Ja kuningas puhui ja sanoi Danielille: Oletko sinä Daniel, yksi Juudalaisista vangeista, jotka kuningas, minun isäni, Juudeasta tänne tuonut on?
14 Minä olen kuullut sinusta, että sinulla on pyhäin jumalain henki, että myös valistus, ymmärrys ja korkia viisaus sinussa löydetty on.
15 Minä olen antanat kutsua eteeni toimelliset ja viisaat tätä kirjoitusta lukemaan ja sen selitystä minulle ilmoittamaan, ja ei he taida sanoa, mitä se tietää.
16 Mutta minä kuulen sinusta, että sinä taidat pimiät asiat selittää ja salatut ilmoittaa. Jos sinä nyt taidat tämän kirjoituksen lukea ja minulle ilmoittaa, mitä se tietää, niin sinä pitää purpuralla puetettaman ja kultakäädyt kaulassas kantaman ja kolmas herra oleman tässä valtakunnassa.
17 Niin vastasi Daniel ja sanoi kuninkaalle: Pidä itse lahjas ja anna antimes muille. Minä luen kuitenkin kuninkaalle kirjoituksen, ja ilmoitan sen selityksen hänelle.
18 Herra kuningas, korkein Jumala on sinun isälles Nebukadnetsarille valtakunnan, voiman, kunnian ja jalouden antanut.
19 Ja sen voiman tähden, joka hänelle annettu oli, pelkäsivät ja karttoivat häntä kansat, sukukunnat ja kielet. Hän tappoi kenen hän tahtoi, hän jätti elämään kenen hän tahtoi, hän ylensi kenen hän tahtoi, hän alensi kenen hän tahtoi.
20 Mutta koska hänen sydämensä paisui, ja hänen henkensä ylpeyteen paisuneeksi tuli, hyljättiin hän kuninkaalliselta istuimelta, ja tuli pois kunniastansa
21 Ja ajettiin pois ihmisten seasta. Ja hänen sydämensä tuli eläinten kaltaiseksi, ja täytyi metsän eläinten kanssa juosta, ja söi ruohoja niinkuin härkä, ja hänen ruumiinsa oli taivaan kasteen alla, ja kastui, siihenasti, että hän oppi, että korkeimmalla Jumalalla on valta ihmisten valtakuntain päälle, ja hän antaa ne kellenkä hän tahtoo.
22 Ja sinä Belsatsar, hänen poikansa, et ole sydäntäs nöyryyttänyt, ehkäs kaikki kyllä ne tiesit;
23 Vaan olet itses korottanut taivaan Herraa vastaan. Ja hänen huoneensa astiat piti kannettaman sinun etees, ja sinä, sinun voimallises, sinun emäntäs ja vaimos olette niistä viinaa juoneet. Niin myös hopiaisia, kultaisia, vaskisia, rautaisia, puisia ja kivisä jumalia kiittäneet, jotka ei näe eikä kuule, eikä tuta taida. Mutta sitä Jumalaa, jonka kädessä sinun henkes on, ja jonka tykönä kaikki sinun ties ovat, et sinä ole kunnioittanut.
24 Sentähden on häneltä lähetetty tämä käsi, ja tämä kirjoitus kirjoitettu.
25 Ja tämä on kirjoitus, joka siinä kirjoitettu on: Mene, Mene, Tekel, Upharsin.
26 Ja tämä on selitys: Mene; se on: Jumala on sinun valtakuntas lukenut ja lopettanut.
27 Tekel; se on: Sinä olet vaa'alla punnittu, ja aivan köykäiseksi löydetty.
28 Peres; se on: Sinun valtakuntas on jaettu ja Mediläisille ja Persialaisille annettu.
29 Silloin käski Belsatsar, että Daniel purpuralla puetettaman piti, ja kultakäädyt hänen kaulaansa annettaman, ja antoi hänestä kuuluttaa, että hän kolmas herra on valtakunnassa.
30 Mutta juuri sinä yönä tapettiin Belsatsar, Kaldean kuningas.
31 Ja Darius Mediläinen sai valtakunnan, kuin hän kahdenseitsemättäkymmentä ajastajan vanha oli.
20-vuotias edelleen:
"Keväällä X:lle sanottiin että se on parantunut *vakavasta sairaudestaan* kokonaan. Se sano ku kysyin siltä että miltä tuntuu, että ei sitä oikeen vielä tajua. Ei varmaan kerenny tottuakaan siihen ajatukseen ku pari viikoo sen jälkeen sille sanottiin että se on uusinu ja niin paha ettei sitä es yritetä parantaa, helpottaa oireita vaan. Isä ja äitiki käskettiin sairaalaan ja niille selitettiin mikä tilanne. Ne sitten kerto sen meille "isoille" yks ilta. Se oli kyllä melkonen järkytys, ku X:lle oli annettu ennusteki, että parista kk:sta vuoden loppuun elää. Itketti hirveesti ja joku ihme raivo olo tuli että ku isä rupes puhumaan jotain uskonasioitten kannalta sitä ni kiehu, vaikkei kai ois saanu...? Menin suorilta nukkuun ja itkin vaan. Seuraavat päivät/viikot oli ihan kauheita. Hermot oli tuhannen kireellä. Lähin aina joskus illalla vaan ajeleen autolla ja purkasin pahaa oloa HUONOON musiikkiin..."
Sama vuosi, kesä: "Eipä vissiin hävettäny ku oltiin häitten jälkeen illalla mökillä ja kamu1 oli laittanu jonku sen "rokki-cd:n" täysille ja leikki dj:tä ja jammas sohvalla ja muutenki oli jotenki mieletön meno ja ketä muita tuleekaa ku x, x ja x. Voi kerrassaan! Varsinki X1 hävettää ku se on jotenki niin kunnollinen ja se tautiki sillä... X2 käski sammuttaa radion ja kysy vaan että jaa, tämmönen meininki täällä. Pojat (kaverit) valu yksitellen pihalle häntä koipien välissä... ---Rasittaa oikeesti ku kaikki on niin ei-kunnollisia nykyään, ei ite vähiten.
Kaksi pätkää omasta elämstäni:
Siinä viidentoista vuoden kieppeillä äiti sairastui ja oli koko talvikauden
hoidossa, epäiltiin syöpää, epäiltiin tubia. Onneksi tubiakin, silloin hoito oli ilmainen! Niin sitten ainoana tyttönä yritin kokata ja siivota sen talven,
hoitaa 8-vuotiasta pikkuveljeä. Käydä kouluakin, vaikka en tiennyt,
saisinko jatkaa keskikoulun viimeisen luokan jälkeen, vai olisiko
edessä koti ja karjanhoito. Lehmät kävi kuitenkin naapurin emäntä lypsämässä
sinä talvena..
Tuli kevät ja tuli se, mihin emme olleet talvella jaksaneet aina uskoa:
Äiti tuli kotiin terveenä.
20-vuotiaana mietin, mitä haluan elämältäni. Lähdin Tampereelle opiskelemaan,
tulin muutaman viikon jälkeen takaisin kotiin ja sanoin lähteväni Englantiin.
Odotusaikana ennen lähtöä muistan lueskelleeni Raamattua sängyn päällä
iltaisin.
Kyllä se Englantiin lähtö pitkälti sen aikaisten ihanteiden mukaista oli. Talvikausi Lontoossa,
kevät Englannin maaseudulla töissä majatalossa kylässä, johon sen aikaisen
rokkarimuodin mukaan olivat muuttaneet Deep Purplen kaverit, samoin osa Whon kavereita. Eli olin saanut, mitä halusin, rockia ja rokkareita ystävikseni,
ihan reiluja vielä. Muualla kohtasin kyllä paljon petollsuuttakin. Oli Lontoon katuja ja yleellisyyttä, ystäviä, jotka yhdessä yössä voittivat Cadillacin, toisena yönä hävisivät saman verran silmää räpäyttämättä. Jouluaaton alkuillan juutalaisperheessä, jossa olin piikomassa, keskiyön messun roomalaiskatolisessa kirkossa espanjalaisten ystävien kanssa, sitten jatkot Playboy-klubilla. Idän oppeja hippiliikkeen hiipumisvaiheessa, silloin kun ensimmäiset hipit jo tekivät kuolemaa sairaalassa huumeiden käytön seurauksena. Kaikki mahtui sujuvasti samaan elämään.
20½- vuotias: "Kysyin xxxx:n opelta et kärsiikö sairastaa. Just ja just kärsi, nimittäin 3 poissaoloo oli jo. Kämpille nukkuun. Ku heräsin päikkäreiltä ni kämppis1 ja sen seurustelukumppani taas päikkäreillä kahestaa tällä minisohvalla, varmaan taas tuhannen solmussa, niinku joskus ennenki. Ällöttää jotenki, siis niinku onko niillä paljo muuta yhteistä? Ku X ei es monesti jää tänne jos määki oon kämpällä, eihän sillon kato voi niin rennosti tehä mitää sellasta... tiiä sit. Toivottavasti en ite oo tommonen siis et muita ahistas olla samassa huoneessa JOS joskus seurustelen.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------
Vaikka siis oonhan määki kyllä ilettävä!! En kehtais kellekkää es kertoo kuin ilska ku tuntuu ettei kukaa muu tee semmosta ku mää. Joskus inhoon ittee sen takia ja tuntuu et yök, kukaa ei oo tarpeeks ilska mulle, tai siis että en oo ite kenenkään arvonen. En sit tiiä, kai sitä kuitenkin on ihminen, mitä?"
TOIM. HUOM. Tässä siis puhutaan ihmisen seksuaalisista haluista ja masturbaatiosta... Joita ilmenee uskontokunnasta riippumatta...
Sekoiluita ja seurusteluja löytty tuossa välissä, välillä olin jo kihlautumassa ja muuttamassa etelän maille, Karibialle. Sitten kuitenkin päätin lähteä Suomeen
opskelemaan. Ensiimäisenä opiskelusyksynä samassa ryhmässä oli uskovaisia tyttöjä, he veivät mukanaan pari kertaa nuorten iltoihin. Olin kiinnostunut,
mietin uskon asioita, mutta ulkonäköni oli lontoolainen ja kielenkäyttöni
sen mukaista. Uskovat kai katsoivat meidät toivottomiksi tapauksiksi,
eivät enää kyselleet seuraansa. Ihmettelin joskus haikeana, mihin he hävisivät.
Vasemmistopolitiikkaa, opiskelijajärjestössä olisi kaikki ollut yhteistä ja solidaarisesti jaettua, tyttöystävätkin. Sitä vierastin ja pysyin erossa
ehdottelijoista. Tapasin koulumme laskiasijuhlissa nuoren miehen,
joka oli kova puhumaan. Ensimmäinen a ajatukseni oli: voi, kun tuo lopettais
puhumisen, että päästäis keskustelemaan!
Seuraaavana yönä Jumala sanoi: " Tässä on sinun tuleva aviomiehesi.
Teillä tulee alussa olemaan hyvin vaikeaa, mutta hän on silti sinun miehesi."
Tiesin, että puhuja oli Jumala. Otoin sanat todesta, aloimme seurustella,
vaikka muuten elämämme ei senaikaisesta opiskelijasekoilusta
paljon poikennutkaan. Tenttejä, vappumarsseja, opiskelijailtoja. Äidin ensimmäinen kommentti seurustelun alusta:
"Älkää nyt ainakaan naimisiin menkö!"
20½ -vuotias: "Äiti on ihana! Ku eilen tuli semmonen plääh! -olo ni se heti yritti auttaa. Kyselee kaikkee ja sit vielä et oliko muitaki hankalia asioita. Illalla vielä ku olin yksin olohuoneessa ni äiti yritti tulla kysymään että mikä mulla on. Mää vaan mutisin kaikkee ku en osannu ollenkaan selittää! Sitte se kysy et miten uskonasiat ja sanoi vaan että jos ne on kunnossa ni menee muutenkin hyvin. Mikähän mulla on? Aina ku kysytään jotai tuommosta ni tekee mieli sanoa ettei vois vähempää kiinnostaa tai etten mää oo es mikää uskovainen. Vaikka kai sitä sentää haluais olla, ei kait sitä muuten tulis mistää mitää. Ku sais vaan sovittu kaikki erinäiset jutskat (niinku you-know-what) ni ois helpompaa. Mutta en todellakaa iletä kertoo kellekää. Laitoin äsken äitille viestin ku olin niin ilkee tai tyly sille: "Äiti, oot ihana! Mua ärsyttää ku en osaa puhua.. Jotenki ei vaan maistu oikee mikää miltää eikä mikää tunnu sujuvan. Mutta tykkään teistä siellä kotona!"
Sellaisia äidit ovat. Ihania. Vaikka itse kuinka töpeksii ja tuntee olonsa pahaksi
kaikkien tekemisiensä takia, äidit silti jaksavat tsempata, rukoilla ja toivoa.
21 v.: "Ois voinu jäädä ja pyytää tyyppejä kämpälle. Paitsi en kyllä tiiä oliko pojat ollu pahoilla teillä muutki ku X ja X (ei meikäläisiä). Vähän pelottaa et ne on, on se vaan niin sääli! Kysyin eilen X3:lta et mitä ne teki lauantaina. Se vaan naureskeli ja katto maahan et 'roijailtiin kylillä' Se alko just sanomaan jotai 'et semmosta se on joskus', en tiiä mitä se ois selittäny mut X tuli ulos..."
21 v. edelleen: "Heinäkuu. Muistelmia X:stä: Kuolemasi aikoihin taivas oli lähempänä kuin koskaan. Tuntui helpolta uskoa ja päämäärä oli selvä. Kohtalosi puhutteli monia, monia. Ehkä se oli kaiken tarkoitus. Lisätä meidän jäljelle jäävien uskoa. Kunpa vaan itsekin loppuun asti jaksaisin pysyä uskomassa, että kerran pääsisin taivaaseen. Tässä kylmässä, kovassa maailmassa se on vain niin kovin vaikeaa." TOIM. HUOM. Jokaiselle lahkolle ominainen tunnusmerkki, jokin keksitty vihollinen, vl:llä 'paha maailma' se on muaki pelottanu...
Itselläni oli vähän samanlainen vaihe hieman vanhempana.
Setäni oli kuollut yhtäkkiä sydänkohtaukseen lapioidessaan talven
ensimmäisiä raskaita räntälumia. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta,
samoin tätini oli kuollut odottaessani esikoistani. Muistan, kuinka kävelin
Kajaanin kaupunginlammen rantoja aamuvarhaisella vauvan vaunuja työntäen.
Vastaan tuli vanha, valkohapsinen mies, niin hauras, että kumma että pystyssä
pysyi. Silloin muistan ajatelleeni: Tuo mies on jo niin lähellä iäisyyttä, pian lähdössä,
ja oma vauvani juuri tuli iäisyydestä tietoisuuteen. Jotenkin tuon ajatteleminen
pisti miettimään omaa elämääkin melkoisesti.
3 kk osa 6:n jälkeen: "Niin paljon on elämäni muuttunut viime viikonkin jälkeen enkä oo ollenkaan varma että suunta on hyvä... Lauantaina viikko sitten avasin elämäni eka pullon alkoholipitosta juominkia. Siihen johti kasvava deppis joka puolestaan johtu kaiken maailman ihmissuhdesotkuista ja muusta. Aattelin et helpottas vähän paskaa oloo ja jos ni ois se sen arvosta. Eikä se ny niin paha ollu. Nyt oon tullu niin pitkälle kuitenki et oon virallisesti kieltäny uskoni. Tuntuu oikeelta asialta tehä muttei todellakaan ollu niin kovin helppoa. Varsinki ku tuntu et ois pettäny kaikki läheisensä. Kaikki kotona oli niin surullisia mun päätöksen takia. Entiset kaverit jopa oli selvästi vähän pettyneitä ja harvat tuntu osaavan käsitellä tilannetta. Vaivaantunutta. Mutta nehän ei voi mun puolesta uskoo enkä minäkää tehä parannusta vaan ollakseni muille mieliks. ------------------------------------------------------------------------------------Tavallaan uskon, oikeastaan tiedän vaan, että X on taivaassa. Mutta sit on jotai juttuja tossa uskossa mitä en allekirjottas. Sitäpaitsi on niin paljon kaikkia syntejä mitä en koskaa vois kertoo kellekään.
Ollu rankka viikonloppu, ihan poikki! Varmaan ois parempi et kirjottas suunnillee säännöllisesti ku ei es ite saa selvää hajanaisista ajatuksistaan!"
No, siitä ensimmäisestä pullosta en paljon muista,
ei sitä paljon ollut, luokkatoveri tarjosi.
Viimeisen viinilasilliseni muistan kyllä paremmin.
Olin tullut pääsiäisen kieppeillä uskoon ja liittynyt seurakuntaan.
Vasta jälkeenpäin minulle selvisi, että seurakuntani ei hyväksy alkoholin käyttöä.
En kyllä silloinkaan paljoa ottanut, joskus viikonloppuna työviikon jälkeen saatoimme ottaa lasin viiniä. Kysyin kuitenkin Jumalalta, miksi näin, miksi en saisi ottaa. Sitten Jumala sanansa kautta toi esiin, että tulemme avioparina tekemäänniin paljon työtä alkoholin kanssa koukussa olevien kanssa, että emme voi itse ottaa yhtään. Eli on falskia, jos itse otamme ja sanomme muille, että sinä et saa ottaa.
Siihen se jäi. Tuli seuraava kesä ja rapuaika, ystävämme kutsuivat meidät rapuja syömään ja niiden kanssa nautin yhden lasillisen valkoviiniä sinä iltana.
Seuraavana yönä näin niin paljon painajaisia, että totesin, että oli muuten
viimeinen lasilliseni. Eli ymmärsin sen niin, että Jumala oli näyttänyt kohdallani
selkeästi rajan, olin mennyt sen yli ja sain saman tien kokea, mitä on
jäädä Jumalan suojeluksen ulkopuolelle. Eipä totisesti mukavalta tuntunut.
Viisastuin kerralla, viimeinkin!
n. 2 kk irtaantumisen jälkeen: "Luulen, että mun ois kannattanu tässä parin viime kk:n aikana oikeesti kirjottaa päiväkirjaan ku on ollu tavallaan aika rankkaa sen jälkeen ku kielsin uskon. Miten ihmeessä päädyin tämmöseen ratkaisuun?! Oli ollu kyllä niin kauan hankala olla uskovainen ettei tavallaan ihme. Tarvi vaan jonkun viimesen sysäyksen. ---*Veli ja sen tyttökaveri* oli menossa kotiin, yritti houkutella mukaan. Mietin et ei voi mennä ku tulis niin paska olo kuitenki siitä mitä on tehny. Soitin *parhaalle kaverille* alkuviikosta. Se kysy oonko tulossa ja sanoin etten uskalla mennä kotiin ku oon tehny jotai niin tyhmää. Se arvas mitä. Uskomaton muija! Siltä tuli jotai viestiä sen jälkee et välittää musta tosi paljon. Torstaina isä laitto viestin et "Jt. Monenko aikaan ootte kotona..." ym. Vastasin et "En tiiä mihin aikaan. Enkä taida enää sanoa jt... Toivottavasti saan silti tulla kotiin". Sen jälkeen tuli niin outo olo. Outo, tyhjä, lopullinen olo ku oli kieltäny uskonsa konkreettisesti. Ja hirvee vollotus."
2 vkoa: "Siitä on melko tasan 7 kk ku X nukku pois. Ikävä välillä vieläki niin kova. Miksi? Välillä mietin, että onko mun elämä sen takia muuttunu näin paljo? Että piti uskoki kieltää. Sillon X:n kuoleman aikoihin jakso uskoo ja tuntu että iteki haluaa 'kilvotella'. Haluaisin kyllä oikeasti olla uskomassa mutten vaan pysty uskoon ku puoliks... --- En tiiä pitäskö mun käydä jossai psykiatrilla tms. ku tuntuu muutenki välillä elämä niin sitkeeltä. Hajotus!! Soittasko äitille tai jolleki? En tiiä jaksanko ja en tiiä mitä sanosin... X:n lempilaulua kuuntelen, SL 60: 'Oi jumalan kuink iloitsen, sinulta puvun sain, se sopii mulle taivaaseen, johonka matkustan...' Miksi, miksi, miksi. Miksi se kuoli , miksi en minä? Oisin ehkä vielä päässy taivaaseenki. Ku olin vielä uskovainen. Nyt en tiiä mitä kävis jos kuolisin. Siin EN TIIÄ. Ku en tiiä mihin uskon enää. Mutta siitä oon kyllä varma, että X on hyvissä käsissä."
TOIM. HUOM. Jos joku jakso tänne asti lukee näitä ni nyt saat huoahtaa, enempää ei oo tulossa. Mutta tosta on jo vuosia ja nykyään menee mahtavasti. Jos nyt ihmisellä voi hyvin mennä jos ei vl-piireissä oo :) Irtautumisvaihe tekee kipeää, ku joutuu ihan omilla aivoillaan ajattelemaan, melkonen identiteettikriisi... No siitä ku selviää ni onki sitten sitäki vahvempi! Voimia kaikille näkemykseen katsomatta!
Olin yrittänyt etsiä Jumalaa lähes vuoden. Olin nöyrtynyt menemään
uskovien luo rukoiltavaksi, halunnut tulla uskoon. Mitään näkyvää ei kuitenkaan tapahtunut, milnkäänlaista uskonvarmuutta ei ollut.
Luin hengellisiä kirjoja, yritin uskoa.
Samalla olin melkoisen masentunut, syvässä suossa.
Olin Helsingissä töiden lomassa opetusharjoitteluni vuoksi,
mutta tuntui, että hajoan.
Menin teerveysasemalle ja pyysin jotakin rauhoittavaa.
Hoitsu vain katsoi minua ohimennen ja tokaisi:
- Mistä me tiedämme, ettet sinä käytä niitä väärin!
Enkä saanut pillerin pilleriä.
Sama tuska raastoi sisintäni.
Yritin illalla mennä hengelliseen kokoukseen, mutta en
löytänyt etsimääni paikkaa.
Aika kului ja niin menin ensimmäiseen kokoukseen,
jonka ilmoituksen ovella näin. Kysymyksessä oli pieni seurakunta,
joka oli kuuluisa siitä, että he olivat kovia rukoilemaan.
Tuntia ennen kokouksen alkua olivat porukat jo rukoilemassa.
Puolestani rukoiltiin, sain kokouksen jälkeen pullaa ja kahvia,
mutta tuskani ei hellittänyt. Kävin heidän päivärukouskokouksissaan
parina päivänä ja muistan miettineeni, että jos samat pelastusta
etsivät tatuoidut jörmyt tulisivat vastaan pimeällä kadulla,
toiselle puolelle siirtyisin.
Tuska ei kuitenkaan hellittänyt, annoin jo periksi. En mennyt enää tukouskokoukseen. He soittivat perään ja kysyivät miksi en tullut.
Sanoin vain,että en tule, en ikinä, tuska vain pahentuu.
He sanoivat vain lyhyesti: Mutta me rukoilemme!
Ja niin sinä iltana heidän rukoillessaan, itseni ollessa
kotona ihan rentona ja luovuttaneena, Jumalan rakkaus pääsi vihdoin läpi.
Myöhemmin Jumala selitti, että se kesti niin kauan, koska olin ollut
katkera Hänelle. Se oli kuin tulppa pullon suulla, joka esti
veden virtaamisen.
Sen jälkeen ei ollut epäilystäkään, ettenkö ollut uudestisyntynyt
ja matkalla taivaaseen, Pari päivää sen jälkeen täytyin Pyhällä
Hengellä.
Mutta tieni oli sen verran mutkikas, koska tosiaan jo silloin 15-vuotiaana
ensimmäisen kerran tansseihin mentyäni Jumala oli heti lavalle sisään astuttuani nostanut minut hengessä ylös seuraamaan pyöriviä pareja ja kysynyt:
- Tätäkö sinä haluat?
Ja minä olin murkkuikäisen varmuudella sanonut:
- Tätä!
Ja kuitenkin tiesin silloin ihan selvästi, että sanoin ei Jumalalle.
Sitä kiekkaani sain sitten ne vuodet tehdä ja viimein todella
huutaa Jumalan puoleen. Mutta Hän on rakkaus,
anova saa, niin on luvattu. Minäkin löysin tieni todelliseen uskoon.
Siunausta sinulle!
Ja ethän tee ihan kaikkia minun temppujani ennen
kuin Jumala sinut takaisin tavoittaa, joohan...
Olipas mielenkiintoinen tarina. Ethän pahastu etten ihan purematta niele kaikkea, siis uskon kyllä että kokemus on sinulle totta, mutta ku itse on tällainen järjellä ajattelija niin...
"Ja ethän tee kaikkia minun temppujani ennen kuin jumala sinut takaisin tavoittaa, joohan..."
Eiköhän meillä tuu olemaan aika erilaiset elämänpolut, en meinannut seurata jalanjälkiäsi :) Myönnetään että alkuun tuli tehtyä yhtä ja toista, muttei mitää mistä sentään pysyvää haittaa olis jäänyt, elämänkokemusta kertyi vaan. Se on niin kun vl:stä yms. erottautuu ni sitä on aika hukassa ja helposti sattuu ku ei tiedä miten 'hommat' ulkopuolella toimii. Hyvä ois olla joku saman polun kulkenut opastamassa, itsellä ei ollut yhtäkään. Ja kaikkeen ei tosiaan kannata suin päin sännätä ettei siivet pala...
Ei taida kuitenkaan jumala minua tavoittaa, ainakin aion pistää hampain ja kynsin vastaan! :)) Kaikkee hyvää sulle myös!
No, kyllä minäkin melkein viimeiseen vastaan harasin ennen kuin Jumalan apua suostuin pyytämään.
Eli olin lopulta siinä tilanteessa, että jouduin valitsemaan joko avioeron tai sen välillä, että hyväksyn Jumalan avun. Omat voimani vain olivat kerta kaikkiaan niin lopussa, että en enää jaksanut ajatella avioliiton jatkamista entisillä eväillä. Toisaalta minun oli myönnettävä, että miehen i silti oli paljon helpompi tapaus kuin lapsuusaikaisen parhaan kaverini isä. Ja tämän kaverin äiti silti jaksoi miehensä kanssa. Senkin tiesin, että hän sai voimansa Jumalalta, Eli ei minun auttanut muu kuin nöyrtyä ja pyytää apua. Siihen sitten hiljalleen sammui minun omapäisyyteni, aloin tosiaan tajuta, että Jumala on rakkaus.
Seurakuntayhteys toisten vajavaisten, mutta usein itseään täydellisinä pitävien ja toisiaan hallitsemaan pyrkivien kanssaihmisten
kanssa nyt ei aina niin helppoa ole, mutta yhdessähän Jumala on meidät tähän maailmaan luonut elämään, toisiamme hiomaan. Ja kyllä sitä hallitsemisenhalua aina välillä oman takinkin alta löytyy. Ei se ihan tuntematon piirre ole.
Tuossa pari iltaa sitten eräs toisessa, ei-lestadiolaisessa herätysliikkeessä
kasvanut ihminen mietti, että opetus aiemmin oli hyvin tapoihin keskittyvää.
Näin sai tehdä, näin ei, ja hänkin totesi, että hänen on nyt aikuisena pitänyt
löytää se Jumalan haluama persoona itsestään, kasvaa omaksi itsekseen
eikä toisten klooniksi.
Pääasia kuitenkin on se, että Jumala on rakkaus
ja paljon, paljon meidän ajatuksiemme yläpuolella.
Vedin illalla viestini pois, sillä olin kirjoitellut väsyneenä aika monta kirjoistusvirhettä siihen tekstiin, enkä saanut enää korjattua niitä.
Hyvää ja siunattua jatkoa sinulle!
No, ihan murkkuiän normaalilta puhinalta tuo kuullostaa,
lievältä sellaiselta.
Oleellista olisi vain, miten nuori saisi tukea, että Hän pääsisi Jumalan antamaan
kasvuun. sanoohan hän silti: "Kuitenkin haluaisin pysyä uskovaisena"
Itselleni kävi niin, että vaikka ripille mennessäni halusin tehdä totta Jumalan
kanssa, ei oikein ollut ohjaajia eteenpäin, toisaalta maailmakin kiinnosti, niin että tuli 15 vuoden keikka pois Jumalan luota. Toisen lapsen synnyttyä löysin todella
Jumalan rakkauden, synnyin uudesti ylhäältä. Vaikka lähellä se oli siinä teini-iässäkin, olisi vain ollut esirukoilijoita ja joku kärsivällinen ohjaamassa
etsivää eteenpäin!
Turhaan vain on Jumalalla ollut niin paljon parannettavaa siitä 15 vuoden keikasta, niin paljon ehdin rikki mennä. Eli parempi olla lähellä Jumalaa.
Jos tota omaan tarinaani vertaa ja sitä kautta ajattelee niin suomentaisin lauseen "kuitenkin haluaisin olla uskomassa" = pelkään maailmaa, en tiedä muusta. Tossahan sanottiin myös "enkä vois kuvitellakaa olevani uskoton"... Et tietenkään ku lestaperheessä kasvaminen on ainoo mistä tiiät. Voe aivopesun määrää!
Kyllä minä tuon kirjeen tosiaan nuoren etsintävaiheeseen liittyväksi lukisin.
On kapinaa, mutta on myös halu olla mukana.
Ja enhän minä mitä lestaperheessä kasvanut ole.
Isä kuului herännäissukuun, ei ollut aktiivisesti mukana,
tädit olivat selkeästi uskossa.
Äiti tas oli tavallinen pääsiäisaamun kirkkoluterilainen.
Molemmat kuitenkin halusivat opettaa meille oikean ja väärän rajat.
Enkä minä nytkään lestadiolainen ole, vaikka heitä kunnioitankin. Uskossa kuitenkin olen, toisessa leirissä. Sen 15 vuoden turhan lenkin jälkeen.
Siksi en sitä kenellekään nuorelle haluaisi.
No niin, sinähän et sitten ole jäävi ollenkaan puhumaan siitä minkäläista VL-perheessä kasvaminen on/voi olla.
Normaalin murkkuikäisen kiukutteluun erona tällaisessa perheessä on se ettet USKALLA kiukutella kaikesta, et tunne olevasi niin turvallisessa ympäristössä. Uskonasioita EI mietitä! Jos mietitään, ni mietitään sillä valmiiksi opitulla kaavalla. Ja seuroihin on mentävä, halusi tai ei.
Ei sen maailman niin paha olla, itestäkihän se riippuu. Mutta ihan selvästi MAAILMASTA, jolla lestayhteisössä tarkoitetaan kaikkea ulkopuolista, on tehty VIHOLLINEN, jota siis tosissaan pelätään. Minähän en tiedä mitä sulle on hukkareissullas tapahtunu.
Vielä sanosin että ku noinki tynnyrissä kasvaa ku vl-perheesä pahimmillaan ni sitä on kieltämättä vähän hukassa ku käyttäytymisnormit ja muukin on niiiiin erilaista ku entisissä piirissä. Aikaste rankkaa voi olla.
"OLEELLISTA olisi vain, miten nuori saisi tukea, että hän pääsisi jumalan antamaan kasvuun." Itse olen kiitollinen että osasin pitää mölyt mahassa, voi mitä siitäki ois tullu jos oisin jollekin edes ton verran mennyt kertomaan ajatuksistani uskon suhteen. Sitä ois sit iskä ja äiti tullu jutteleen ja aivopessy tuonki syntinä pois.
"Kuitenkin haluaisin pysyä uskovaisena." Helvetin- ja maailmanpelkoa, on se hirvee et tommosessa lapsi joutuu kasvaan.
Ainaisessa syyllisyydentunteessa, vain siitä syystä että ajattelee väliin niillä luojan (tai jonkun) antamilla aivoilla.
Sunny river, sua varmaan ilahduttaa kuulla että olen nykyään agnostikko :)
Oleellista ainakin itselleni olisi ollut, että olisi ollut ympärillä niitä ihmisiä,
jotka olisivat halunneet kesustella uskon asioista, koska kuitenkin vielä tuossa
rippikouluiässä olin etsijä. Toisaalta ei minun kansssani ehkä olisi ollut kovin
helppoa keskustella, sen verran ehdottomasti pidin vapaudestani kiinni.
Joskus ollessani 12-vuotias normaaliluterilainen pyhäkoulunopettaja sanoi, että jokaisen on käytävä
pyhäkoulua rippikouluikään asti. Ja minä tietenkin sanomaan vastaan, että ei siitä
missään sääntöä ole! No, minulle toivotettiin myllynkiveä kaulaan. Jos siinä vaiheessa olisi ollut jokin varhaisnuorten piiri tai joku asioita avoimesti pohtiva aikuinen , jonka kanssa ajatuksia vaihtaa, monesta olisin ehkä säästynyt eikä tosiaan Jumalalla olisi ollut niin paljon korjaamista.
No, se napit vastakkain -tilanne pyhäkoulun opettajan kanssa
johti sitten siihen, että olin vuosikausia kauempana Jumalasta, vaikka yksin ollessani saatoin Raamattua lukeakin. Opettajan kohdalla se ja moni muu asia
johti siihen, että hän vannoutunut vanhapiika otti ja meni naimisiin viinaksia
tissuttelevan miehen kanssa, heillä molemmilla oli pitkä vapaa pudotus ennen nousua. Oma taustani oli siin normiluterilainen, mutta toisaalta kuuntelin
eilen illalla, kuinka helluntaipuolella ikänsä kasvanut ystävä kertoi juuri
vastaavasta olosta kuin monella lestadiolaiskodin lapsella on ollut, eli siitä jännitteestä. kuinka aikuisena kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi, mutta samalla
säilyttää/löytää syvemmin rakkaus Jumalaan. Helluntaipuolella kulttuuri on
muuttunut, varsinkin kaupungeissa. Ja yleensä ne, joiden molemmat vanhemmat ovat uskossa, pysyyvät liikkeen piirissä, vaikka ulkopuolelle koukkaajiakin on.
Niissä tilanteissa taas, missä äiti esim. on uskossa ja isällä on esim. alkoholin kanssa ongelmia (varsinkin aikaisemmin hyvin yleinen syy, miksi naiset alkoivat etsiä Jumalata apua), lapset jäävät tavallaan pahemmin "sotakentälle",
vanhempien erilaisten arvojen ja elämäntavan tuottamaan sisäiseen ristiriitaan.
Toisaalta mietin sitäkin, että suomalaiseen kulttuuriin, niin lestadiolaisilla kuin muillakin, on usein kuulunut se, että lasten odotetaan olevan hiljaa ja
seuraavan aikuisten esimerkkiä ja ajattelua automaattisesti. Lapsen on kasvettava aikuiseksi, mutta niinkään tärkeänä ei pidetä sitä, että hän saa kasvaa yhteisönsä rakastamaksi ja kunnioittamaksi jäseneksi, jonka
ajattelu ja mielipide on tärkeä. Eli kulttuuri on puoliksi itäistä siten, että
ihminen on ennen kaikkea ryhmän jäsen, mutta toisaalta siitä puuttuu
osin itäisen kulttuurin voimakas yhteisöllisyys, jossa pieni tyttö tai poika
on yhteisön erityisen rakkauden kohde. Se auttaisi ihmistä luottamaan
siihen, että hän on rakastettu. Aika iso ongelma Jumalasuhteessakin on monella,
että on vaikea uskoa, että Jumala rakataa minua tällaisenaan, rakastaa
suunnattoman paljon. Toisaalta kulttuurimme on osin läntinen sikäli, että
ihminen kuitenkin kasvaa täällä selkeästi yksilöksi, jolla sellaisenaankin
on merkitystä, ei pelkästään yhteisön osana. Haittapuolena on taas se,
että jos yksilöllisyys menee liiallisuuksiin, siitä tulee liikaa välimatkaa
ihmisten väliin, myönteinen tunnemaailma heikkenee järjen korostumisen kustannuksella.
Tuli tuosta läntisestä suhtautumisesta mieleen tilanne, jolloin olin lentämässä
Torontoon Kanadaan. Koneessa oli suomalaisperäinen tyttö, joka kaverinsa
kanssa hyvin eloisasti jutteli ja kertoi elämästään ja olemisestaaan.
Huomasi, että tyttöä oli rakastettu pienenä ja isompanakin, niin vahva
myönteinen itsetunto hänellä oli. Ja mietin, että oli se sentään hyvä, että
hän oli saanut kasvaa sillä puolen merta. Tällä puolella helposti
määrittelevinä piirteinä olisivat olleet perunanenä ja maantien värinen tukka,
hän olisi helposti ollut kaveripiirin ei-kukaan tai pahimmassa tapauksessa
rankasti kiusattu.
Eli toisaalta suomalaisella kulttuurilla idän ja lännen rajalla on hyvät mahdollisuudet. Jos poimimme idästä yhteisöllisyyden ja lännestä
yksilön kunnioituksen , tulee jo aika hyvä keitos. Ja jos siinä sitten on mukana vielä luonnollinen Jumalan kunnioitus ja rakkaus, niin hyvääpä tulee!
Mutta matkalla taidamme olla vielä kaikki...
Helsingin Sanomissa julkaistu nuoren naisen kuvaus omasta irrottautumisestaan.
http://freepathways.wordpress.com/2009/03/29/kaksijakoinen-maailmankuva-purkautui/
Tuo on niin tommosta, ihan tosi samanlainen tarina ku itselläni. Mäkin näin Kielletyt hedelmät -elokuvan Raakelissa tosi paljo ittee. Viimeseen asti melkeen pilkulleen VL-sääntöjä noudatin, mut mietin, mietin, mietin. Ja lopulta ei vaan usko riittänyt vaikka kuinka kovasti yritin.
Älyttömän hyvin kirjotettu ja jäsennelty VRT mun sekaviin päiväkirjamerkintöihin.
Kannattaa lukea, kaikkien! Ehkä myös hahmottaa paremmin vl:lle miltä se lähtö meistä tuntuu -- jos sitten ymmärtäisitte vähän paremmin :)
Olen samaa mieltä, tuo hesaarin juttu on tosi hyvä. Ihan samoja tuntemuksia on minullakin ollut. Mutta päällimmäisenä on riemu ja onnellisuus. Tätä vapautta ja iloa on ihmeellistä kokea.
Hienoa saada lukea näin rohkaiseva ja rehellinen kuvaus... tosi tärkeä!
Sitä mietin tuossa, että vaikka meillä saattaa olla irtiottoa
omastaseurakunnasta, toivottavasti kuitenkin Jumalan
rakkaus säilyy elämässämme, muisto Hänen hyvyydestään.
Me ihmiset olemme ihmisiä,
vajavaistakin vajavaisempia,
Jumala on Jumala, täydellinen rakkaus.
*
Itselläni aikanaan irtautuminen oli tavallaan paljon helpompaa, sillä
olin perusluterilainen ja kun tulin uskoon, liityin helluntaiseurakuntaan.
Muistan, kuinka äitini tuli kylään ja sanoi:
- Älä nyt sentään kirkosta eroa! Totesin vain:
-Olen jo eronnut!
Sen enempää asiasta ei puhuttu, minkäänlaista painostusta ei ollut.
Ja toisaalta kuitenkin sen vuosien etsimisen ja kulkemisen jälkeen löysin yhteyden elävään Jumalaan, niin että Hän veti läheisyyteensä,
läsnäoloonsa. Itse olen tullut sen verran myöhään uskoon,
että helluntaista oli jo pääosin ehditty purkaa tuo isien perinnäissääntöjen
kerros. Lapsesta asti liikkeessä mukana olleet kyllä muistavat ihan vastaavasti kuin lestadiolaisuudessakin helluntaissa olleen aaiemmin paljon ulkonaisia sääntöjä.
Mutta summa summarum: Jumala on rakkaus,
me ihmiset olemme usein aivn jotakin muuta,
vaikka perimmältään hyvää tarkoitammekin.
Hyvää jatkoa!
Heillä se oman itsensä löytäminen on vienyt pitkän ajan.
VL-oppirakennelmat estävät rehellisen itsetutkiskelun.
:)
syntiä vl-lahkossa - pitää vain kyselemättä uskoa maalaissaarnaajien ihmisoppeja, muuten joudut hoitokokoukseen. Nämä juntit kun ovat ottaneet epäjumalan aseman omissa rauhanyhdistyksissään.