Mitä pitäisi tehdä, että päästäisiin sopuun? Haluatko sitä?
Tehäänkö
sovinto?
32647
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
nätti viesti, niin vastaan oikeen nätisti. :)
kaunaa. Kaikki on hyvin.
Kannattaa yrittää tehdä sovinto, jos vain mahdollista. Riippuu tietysti mitä on tapahtunut. Normaalit erimielisyydet kannattaa kyllä sopia.
Tulee parempi mieli molemmille.
sivusta vaan-
sun pitäisi laittaa mulle viesti. Muuta keinoa ei ole.
Jos kaikki olisi kuin ennen, ehkä sitten. Haluaisin varmaan.
potku perseelle siinä on sopua kerrakseen, eikös sua vielä oo saatu hoitoon?
onpas saamatonta porukkaa, ei mikään toimi. Vääryyttä kyllä osataan tehdä ja asiat huonosti hoitaa. Siinä sitä mallia kerrakseen!
varattu niin älä turhaan ala mitään sovintoa vääntämään. Unohda koko juttu!
Sydämen oot jo mukiloinu. Pahoinpitele naamakin.
oon..
kaukan sitten.
sinulla :D
väärä henkilö sitten. Sorry!
mikä luuseri. Sinäkään et uskalla kun täällä uhota ja sille tarkoittamallesi et pysty sanomaan mitään. Varmaan ihan hirvittävää vääryyttä onkin tehty sinua kohtaan, joopa joo.
ku et tiedä asioista mitään. Mä olen kyllä asianosaiselle sanonut kaiken kahdenkesken ja alunperin halusin kaikkien kuulevankin asian, mutta siihen eivät eräät suostuneet, en tiedä miksi? Ehkä siksi, että maine säilyy.
kuitenkin vielä tänne tulla tuntemattomille uhoilemaan:/ No.. nyt pidän turpani kiinni ja näppäimistön lukossa ja hiippailen vittuun tästä.
minulta tuo viesti. Tosin ollaankos me vihassa? Ei kai..?
Ihmiset sanovat että hän on pitkävihainen, vihaa minua eikä ikinä anna mitään anteeksi. Kyse ei ole rakkausasioista. Näillä mennään.
ainakaan ei ole sellaisia tuttuja. Mut harmi jos sinulla on asiat noin. Voimia sinulle! :)
pitkävihaisia. Eivät anna mitään anteeksi vaan jurnuttavat loppuikänsä. Ei voi mitään.
...loppu.
Ihan yleisesti aiheesta. Sydän on anteeksiantava elin. Rakkaus on luonteeltaan hyväksyvää ja anteeksiantavaa. Harvoin riidoissa tai välien katkeamisessa kyse on oikeasti siitä, että rakkaus ja rakastaminen olisi loppunut tai kärsinyt. Eikä usein ole kyse siitä, että ei ymmärtäisi toisen tekoja tai että toinen olisi muuttunut omissa silmissä hirviöksi. Se on ehkä katkeransuloista, tai jotain sellaista, että niin ei juuri käy. Se onkin syy miksi sattuu. Anteeksiantaminen rakastamalle ihmiselle käy helpommin kuin sovinto. Onko anteeksianto sitä, että pyrkii ymmärtämään toisen teot ja siihen vaikuttaneet tunteet? Sitä että pyrkii hyväksymään hänen kokemuksensa ja tekonsa. Ei se ole se satuttavin asia, rakkaan ihmisen tuntemukset ja käyttäytymisen voi hyväksyä helposti. Monesti voi ajatella niinkin, että "jos olisit kertonut minulle etukäteen miltä sinusta tuntuu, niin olisin sanonut, ehkä kyyneliä niellen, että tee niin jotta sinusta tuntuu paremmalta". Anteeksianto on tietyllä tavalla toisen hyväksymistä, eikä se ole vaikeaa tai vaikeinta. Jos on jotain sovittavaa, eivät ihmiset tuskaile sen kanssa välittävätkö he enää tai voivatko hyväksyä toista enää, vaan sen kanssa että miten selviävät hajonneen itsensä kanssa, jos pitää lopettaa pakeneminen. Miten pysyä koossa. Miten olla räsähtämättä kasaan, kun joutuu kohtaamaan sen henkilön jonka seurassa on huterinta. Kun aidosti rakastaa, niin on jo hyväksynyt toisen. Tavallaan anteeksiantanut kaiken jo etukäteen, rakastamalla kaikkea toisessa. Itsensä voi vaan satuttaa niin pahasti ettei pääse siitä yli. Pahinta on se hajoaminen. Järkytys, hengenahdistus, tuska, paniikki, yksinäisyys, elämänhalun katoaminen. Tunne siitä, että omat tunteet ovat vain roskaa, että itse on roskaa. Tuollaisten tunteiden kokeminen rikkoo paljon ihmisen sisällä. Pettymyksen ja järkytyksen tunne kadottaa kyvyn luottaa. Ei ehkä enää pysty kokemaan että pystyisi avautumaan toiselle, että voisi päästää toista lähelle. Ei koe, että hän olisi se turvapaikka maailmassa, joka suojelisi pahalta, vaan hänen lähellään on vain kipua johon ei ole oikeuttakaan. Joskus se, että ei ole oikeutta tunteisiinsa on hyvin paha tunne. Ne, jotka ovat satuttaneet, tuntevat varmaan usein niin. Silloin jos se satutettu tekee jotain mikä satuttaa. Ja yleensä ehkä tekeekin. Voi tuntua vaan niin pahalta olla yksin. Saattaa tarvita jonkun, joka nostaa lattialta ylös, kun ei enää itse pysty siihen. Haluaa sitä turvaa ja rakkautta, koska kaikki se hävisi. Ehkä sisälle tuli tunne, että ei kelpaa, ei ole turvan ja rakkauden arvoinen. Ei ansaitse paljoakaan. Että itsessä on ehkä jotain mikä on niin paljon huonompaa kuin muissa. Ja sitten ihminen yrittää korjata tai ainakin lievittää niitä tunteita miten vain pystyy, koska ne satuttavat niin paljon.
Ihminen pyrkii vastaamaan kysymykseen "Miksi?" On helppo syyttää itseään, ajatella että itse ansaitsi tämän. Ettei ansaitsekaan mitään muuta. Ja ne ajatukset sulkeuttaa, alkaa tuntua mahdottomalta että asettaisi itseään haavoittuvaan asemaan enää koskaan. Koska tietää ettei ansaitse mitään hyvää, ei ole tarpeeksi niin kuin muut ihmiset. Välttelee viimeiseen asti haavoittuvaa asemaa, sulkeutuu.
Sopiminen tuntuu silloin oman rajallisuuden takana olevalta. Ehkä rakastaisi, ehkä ei haluaisi että asiat ovat näin, mutta on niin peloissaan ja surullinen että tietää ettei pysty avaamaan itsestään mitään, kun pelkää sattumista. Pelkää, että joutuu elämään kaiken uudelleen. Hylätään uudelleen ja uudelleen. Osoitetaan, että on vain roskaa muiden rinnalla. Ettei tunteilla ole väliä. Ja minkään sovinnon tekeminen on lähes mahdotonta. Ehkä silloin jos ei tarvisi olla haavoittuvassa asemassa, vaan joku muu olisi, voisi ehkä edes hengittää. Tai sitten kaikki se mitä meni rikki pitäisi korjaantua, että asiat olisi niin kuin ennenkin ja olisi syytä ajatella, että itsellä olisi jotain merkitystä, niin silloin ehkä korjaantumista tapahtuisi. Mutta ei kukaan halua elää turhissa toiveissa. Kaikenlaiset toiveet voivat tuntua hyvin turhilta, sellaisilta mitä ei tule koskaan saamaan.
On vaikea toivoa mitään, kun yrittää vaan kestää seuraavasta päivästä seuraavaan. Joskus ei pääse sängystä ylös laisinkaan, joku toinen päivää tuntuu niin kylmältä ja tyhjältä ettei tunnu että sellaisena kannattaa olla ollenkaan elossa. Henkinen kipu muuttaa ihmistä, tekee hauraaksi. Täriseväksi, palelevaksi, jokaisesta itkuun purskahtamisesta tipahtaa lattialle ja alkaa kakoa, melkein oksentaa. Joku ehkä kantaa silloin kylpyhuoneeseen ja yrittää auttaa muttei tiedä mitä tehdä. Ei kai kukaan tiedä.
Ei pelkää katoavansa, ehkä toivoo sitä. Haluaa olla joku, josta välitetään.
Haluan sanoa jotain siihen... Aloitit anteeksiannosta. Voisi auttaa jos antaisit itsellesi anteeksi. Sen mitä tunnet ja koet ja olet. Hyväksyisit sen kaiken ja antaisit sen tulla ja mennä lävitsesi. Kun tuntuu kaikkein pahimmalta tuntuu että murskaantuu ja hajoaa. Mutta jos silloin pystyy siirtymään tarkkailijaksi - todelliseen tietoisuuteensa, omaan ytimeensä - huomaa että vaikka kuinka tuuli tuivertaa ja myrsky pauhaa sisimmässä - siihen todelliseen itseen, siihen tarkkailijaan mikään ei ulotu. Todellista arvoasi ei mikään voi horjuttaa tai ottaa sinulta pois. Olet hyvä ja arvokas ikuisesti.
Ehkä et ole käynyt menetyksen tai hylätyksi tulemisen tuskaa pohjia myöten vielä läpi, kun vielä pelkäät. Joskus, jos vaan rohkeasti antaa sen pyyhkäistä kaiken ja särkeä kaiken - alkaa eheytyminen. Se on elämän paradoksi, kun menet rikki - eheydyt. Olen itse kokenut niin. Eheytyminen on pitkä tie, mutta se alkaa särkymisestä.
Rohkeutta ja voimia. Rakkautta on kaikkialla, myös sinulle. Apuakin voi saada moneen. On hyvä puhua ja jakaa. Monilla on samoja kokemuksia. Et ole huonompi kuin yksikään meistä.
Rakkaudella.
Tosi aidosti kuvailtu. Oon kokenut saman! Mun ex-mies petti mua työkaverinsa kanssa. Unohdit yhden jutun sanon vaan. Lisää kipua tulee sopimisen ajattelusta! Meillä mies ei tehnyt elettäkään lopetaakseen suhdetta siihen eukkoon. Ei edes ottanut lomaa töistä!! Piti kato nähdä se joka päivä. Ei mitään! Siinä oli lopullinen tuska. Jos se ikinä olis musta välittänyt olis halunnut auttaa mua tuntemaan itseni välitetyksi! Mutta ei. Sen oma onni oli tärkeempää kun se et mulla olis ollut edes kestettävä olo. Itsekäs paska. Eikä pystyny loukkaamaan sitä ämmää mitenkään. Luuli varmaan et se jättää sen heti muuten. Kuka sellasta paskaa haluais. Hyvä että paljasti luonteensa. Mähä olisin saattanut uskoa et se oli oikeesti pahoillaan ja haluu selvittää jos se olis dumpannut sen ämmän. Ei miehet muutu. Sellasia ne kaikki on! Eivät ajattele kuin munallaan. Se että rikkoo jonkun siinä samalla on niille ihan yks lysti. Oma onni on tärkeintä. Onko oikeasti törkeyden huippu!! Se ei ottanut lomaa töistä! Ei yhtään mitään et mä tuntisin olevani edes ihminen sille!!!
Se on varmasti totta, että kun menee rikki, eheytyy. Niin on käynyt jo viime vuonna, jolloin hajosin kokonaan ja sitten hiljalleen palaseni menivät takaisin yhteen. Se oli kokonaisvaltaista ja ymmärrän ajatuksen särkymisestä ja eheytymisestä. Tämä on erilaista. Kylmettävää ja kuolettavaa. Mikään ei hajoa, vain häviää hiljalleen. Ei ole mitään mitä eheyttää. En osaa selittää enkä tiedä miksi tämä tuntuu tältä. Ehkä ihminen ei kestä palasiksi särkymistä niin usein, tai ehkä jotain muuta. Ehkä se riippuu asioista, ehkä pystyisin kokemaan ne menneet asiat nyt ja särkyä ja eheytyä, vaikka tästä en pysty. Ehkä se johtuu asioista.
Eikä ehkä kyse ole siitäkään, että en menetyksen tuskaa olisi käynyt läpi. Olen senkin hyväksynyt jo aikaisemmin. Hyväksynyt ettei mitään koskaan ole, mutta ehkä toivonut ja halunnut yrittää muuta. Toiveet ja halu yrittää kuolivat kyllä, muttei ne vaadi niin paljon käsittelyä. Se pelkokin on vain samaa pelkoa, mitä olisi kenentahansa tuntemattoman lähellä. Ei halua että sisään näkee kukaan muu kuin sellainen, joka ei satuta. Voin olla kuitenkin jotenkin avoin sellaisille ihmisille, joiden en pelkää satuttavan. Tai jotka ovat ehkä satuttaneetkin, mutta pyytäneet anteeksi ja pyrkineet korjaamaan asiat. Niinhän se kai enemmän elämässä menee, koska aina välillä sattuu kuitenkin. Etenkin jos on herkkä.
Todellinen arvo kuulostaa sellaiselta etten tiedä mitä se tarkoittaa. En taida tietää mitä se tarkoittaa. Se on aika hämärä käsite. Ja voiko sellaista itse edes tietää koskaan? Kun kaikki lapsetkin oppivat oman arvonsa peilaamalla itseään vanhemmista, välittävätkö ne, olenko rakastettu. En oikein tiedä mitä se todellinen arvo on tai mistä sen näkee. Olen vain peili enkä näe itseäni, näen vain muut, jotka näkevät minut. Eikö se oma kokemus itsestä perustu siihen lapsuudessa saatuihin peilikuviin. Aina ei voi tietää mikä peili on normaali peili. Jotkut syntyvät peilitaloon, jossa kaikki kuvat vääristyy. Tai ehkä kaikki syntyvät siihen. Pitäisi löytää se peili josta tietää tulevan aidon heijastuksen. Tai jos on löytänyt ja nähnyt jotain mitä ei halua nähdä.
Ei sellaista särkymistä, vaan katoamista ja sulkeutumista avonaisuudehkosta. Tai mitä se avonaisuus ikinä onkaan, vaikea nähdä sitä itse. Aina syytän muita niiden kuorista enkä itse tajua olevani jo melkein kokonaan omani alla. Minut lattialta korjaava ihminen oli katsonut lapsuuskuviani ja videoita alle kouluiästä. Se sanoi pari päivää sitten, että miettii välillä mihin se aina hymyilevä ja jatkuvasti omia runoja ja satujaan iloisesti kertova lapsi on mennyt, mihin se on kadonnut. Olen vähän surullinen, koko kasvojen perusilmekin on muuttunut aikojen saatossa. Varmaan jo silloin lapsena. Nyt sen särkymisen sijaan tuntuu, että se lapsi katoaa sisältäkin. Ne jatkuvat suusta tulevat tarinat kaloista ja lehmistä ynnä muusta olivat kyllä aika tyhmiä. En edes kaipaa sitä, tiedän vaan että tässä on jotain pielessä. Tuntuu kuolleelta.
Turhaa selitystä tämä kaikki. Olen vaan ollut liian herkkä ja loukkaantunut asioista, jotka minun olisi pitänyt kestää. Tuntuu riittämättömältä. Olisi pitänyt kestää, eikä minussa ollut edes lähellekään kestävyyttä niihin. Kaikkea muuta. Siksi on niin pelottavaa avautua, tietää ettei kestäisi mitään. Ehkä jotain muttei tarpeeksi, ei ikinä ole tarpeeksi.
Kyllä se tästä.
Ehkä unohdin sen, kiitos kun muistutit...
Todellinen arvo tai itse ei tarvitse peilejä - se on puhdas muista riippumaton oleminen. Sitä ei tarvitse arvottaa, rakastaa tai vihata, se vaan on. Eikä sitä voi ottaa pois. Se on elämä, joka virtaa meissä jokaisessa - sama elämä. Rakkaus.
Peili tarkoittaa sitä, että etsii itseään itsensä ulkopuolelta. Mutta silloin on aina edessä sekin hetki, että peili ei enää annakaan täydellistä kuvaa itsestä ja kaikki romahtaa. Peilit ovat tärkeitä, mutta todellinen arvo ei ole niistä kiinni.
Todellinen arvo, olemus löytyy ajatusten ja mielen takaa. Sen löytämistä voi auttaa keskittymis- ja hengitysharjoitukset, hiljaisuuteen sulautuminen, meditaatio. Se on sisäisen rauhan tila, jota mielikuvat itsestä, menneen elämän kuorma tai huoli tulevasta eivät kosketa. Kaikesta mieltä kuormittavasta ajattelusta voi vapautua keskittymällä nykyhetkeen. Ajatukset ja tuntemukset tulevat ja menevät, eivätkä jää päälle.
Ei sinun tarvitse olla vahva, ei sinun tarvitse kestää. Tunteesi ovat oikeita ja arvokkaita. Anna itsellesi anteeksi.
Elämän paradoksi on sekin, että vaikka olemme ns. epätäydellisiä - ihminen on täydellinen, jokainen hetki on täydellinen - koska se ei voisi olla muuta. Kaikki on juuri niin kuin se on. Siksi se on täydellistä. Siksi sitä vastaan ei kannata taistella, koska se taistelu on mahdoton - se on elämän vastustamista. Eikä siinä ole mitään järkeä.
Hyväksyvä läsnäolo, lempeä hyväksyntä itseä kohtaan... siinä avainsanoja onneen. Kyllä se tästä, aivan varmasti. Kaikki on jo hyvin, jos haluat nähdä sen niin. Haluatko? Uskallatko?
en jaksa jauhaa siitä täällä, ymmärrätkö??
minäkään enää täällä jaksaisi..aika kuluttavaa tällanen.
sinähän tiedät siihen parhaiten vastauksen, mitä pitäisi tehdä.
Jätä nyt aluksi ne paskan kirjoitukset pois, joita olet kylvänyt jo pitkin kevättä esiintyen eri henkilöinä ja uhkailut yms, niin sitten voit kysyä tehdäänkö sovinto.
Teen kyllä sovinnon sitten mielelläni, jos sinussa on sen verran "miestä" tunnustamaan tekosi.
sovintoa, kun en ole kenenkään kanssa riidellytkään.
en ole varattu. ota yhteyttä.
Ota sinä yhteyttä.