Asuin lapsuuteni omakotitalossa, ainoana lapsena vietin kullanarvoista elämää omassa lintukodossani. Oli vanhemmat jotka rakasti, oli kesä. Tuli talvi vanhempani riitelivät vuosia ja lopulta erosivat, minä ja äitini muutimme pois omakotitalosta, pieneen yksiöön kaupungin keskustaan, koska olin juuri siirtymässä sinne kouluun. Isääni en tavannut enää. Hän muutti välittömästi toisellepuollelle suomea monen sadan kilometrin päähän jonkun toisen naisen luo.
Kävin koulua tapasin uusia ihmisiä, sain kavereita ja menetin vanhoja. Elin siis normaalia elämää. Oli syksy. Vuoden kaksi keskustayksiössä asuttuamme äitini sairastui. Jouduimme pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin. Niiden vaikeuksien kautta menetin käytännössä mahdollisuuden tavata ystäviäni ja kavereitani, viettää sitä normaalia teinin elämää. Tuli talvi.
Jouduimme muuttamaan pois kaupungista koska ei ollut varaa maksaa suurta vuokraa asunnosta, muutimme pieneen kylään sadan kilometrin päähän lähimmästä kaupungista, onneksi olin sentään kouluni saanut käytyä loppuun. Etsin töitä useammasta paikasta, koulumenestykseni oli hyvää sain satunnaisia keikkatöitä. Ei kuitenkaan vakituista työtä mistään.
Yritin pitää yhteyttä niihin muutamaan ihmiseen jotka tunsin ja joita pidin ystävänäni, ei se toiminut enää. Olin kaukana heistä ja he minusta. En voinut kuitenkaan olla huolehtimatta omasta äidistäni jonka terveys heikkeni edelleen. Oli edelleen talvi.
Tällä pienellä paikkakunnalla ihmiset katsoivat kieroon, eivät hyväksyneet köyhyyttä, tai sitä että huolehdin omasta äidistäni, koska sosiaalitoimisto ja valtio eivät sitä tehneet.
Nyt ole muutaman päivän päästä 27 vuotias, työtön insinööri, joka ei jaksaisi olla yksin. Mutta en voi muuta kuin toivoa että talvi loppuisi edes joskus.
Kävin koulua tapasin uusia ihmisiä, sain kavereita ja menetin vanhoja. Elin siis normaalia elämää. Oli syksy. Vuoden kaksi keskustayksiössä asuttuamme äitini sairastui. Jouduimme pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin. Niiden vaikeuksien kautta menetin käytännössä mahdollisuuden tavata ystäviäni ja kavereitani, viettää sitä normaalia teinin elämää. Tuli talvi.
Jouduimme muuttamaan pois kaupungista koska ei ollut varaa maksaa suurta vuokraa asunnosta, muutimme pieneen kylään sadan kilometrin päähän lähimmästä kaupungista, onneksi olin sentään kouluni saanut käytyä loppuun. Etsin töitä useammasta paikasta, koulumenestykseni oli hyvää sain satunnaisia keikkatöitä. Ei kuitenkaan vakituista työtä mistään.
Yritin pitää yhteyttä niihin muutamaan ihmiseen jotka tunsin ja joita pidin ystävänäni, ei se toiminut enää. Olin kaukana heistä ja he minusta. En voinut kuitenkaan olla huolehtimatta omasta äidistäni jonka terveys heikkeni edelleen. Oli edelleen talvi.
Tällä pienellä paikkakunnalla ihmiset katsoivat kieroon, eivät hyväksyneet köyhyyttä, tai sitä että huolehdin omasta äidistäni, koska sosiaalitoimisto ja valtio eivät sitä tehneet.
Nyt ole muutaman päivän päästä 27 vuotias, työtön insinööri, joka ei jaksaisi olla yksin. Mutta en voi muuta kuin toivoa että talvi loppuisi edes joskus.
Vastaukset 5
Vanhimmat
... ihan mitä vaan useampana iltana viikossa ja jos naisen haluat löytää, niin sellaisia asioita, jotka kiinnostavat myös naisia. Heitä ennakkoluulot ja roolimallit romukoppaan.
Kansalaisopistojen kurssit on esimerkiksi aika halpoja ja onhan niitä monia muitakin mahdollisuuksia. Kysy vaikka kirjastosta. Pääasia, että liikut ihmisten parissa sillä ei sinua kukaan tule kotoa hakemaan.
Lähimpään kansalaisopistoon tulee matkaa 46km, kirjastoon 12km, lähikauppa ja bubi tuosta kilometrin päästä löytyy, mutta ei siellä ole kuin 4 vakijuoppoa jotka juovat joka ilta itsensä uneen. Harrastan monia asioita: Maalaan, liikun luonnossa jne.
Se että pääsisin ihmisten pariin tarkoittaa auttamatta vähintään sinne 12km päähän kävelemistä. Sellaista 24km kävelylenkkiä ei joka päivä vain tehdä.
Mutta kiitos vastauksestasi. Mukavaa syksyn odotusta -Joukahainen
Mäkin olen asunut eristyksissä ja ajatuksesi tuntuvat tutuilta. Sä olet huolehtinut äidistäsi - luultavasti moni ikäisesi ei uhrautuisi tuolla tavalla - ja olet saanut palkaksi yksinäisyyttä ja eristymistä. Ei tunnu reilulta.
Kuinka äitisi voi nyt? Onko sinulla tilaisuutta hakeutua jollekin suuremmalle paikkakunnalle? Olisiko mahdollista matkustaa johonkin edes lyhyeksi aikaa? Voisitko etsiä ystäviä netin kautta? Kuitenkin toisten ihmisten seura on tärkeää meistä jokaiselle. Talvi on Suomessa niin pitkä, että kuulostaa pahalta, jos sen joutuu viettämään aivan yksin. Tsemppiä!!
Todellakin eristää ihmisen muista. Olen sen itsekin huomannut vaikka asunkin kaupungissa.
Ryhdy käymään esim. ruokajonoissa, siellä tutustuu aika hyvin muihin työttömiin, jotka kuitenkaan eivät ole passivoituneita kotonanyhjöttäjiä.
Oikeastaan työssäkäyvät (jotka raskaan työpäivän jälkeen eivät yleensä jaksa minnekään lähteä) usein ovat paljon passiivisempia kuin työttömät, niin paljon kaikissa harrastuksissa, puistoissa ym. ihmisten ilmoilla on työttömiä ja vähävaraisia aktiivisia kavereita.