Avioliittoni kuivui, kutistui. Mies, jota rakastin, lakkasi olemasta. Muuttui ilottomaksi puurtajaksi, istui mieluummin iltaisin oluen ja telkkarin kanssa kuin tuli minun viereeni peiton alle. Aikani yritin, houkuttelin. Haastoin riitaa, uhkailin. Mikään ei vaikuttanut, mikään ei muuttunut.
-
Rakkaudenjanooni vastasi toinen mies. Antauduin salasuhteeseen, jota kesti aikansa. Salaisuuksien on tapana paljastua, niin teki tämäkin. Seurasi kaksi avioeroa, paljon surua, mutta myös Suuri Onni uuden miehen kanssa. Sovimme, nyt puhutaan, halataan, rakastetaan ja rakastellaan. Oli ihanaa.
-
Sopimus on rikottu. Ensin loppui puhuminen, kerrottiin vain ne päällimmäiset asiat, syviä ei puheltu. Joskus aina koitin, mutta hän sanoi vain, ettei osaa puhua. Ihmettelin ääneen, mihin se taito katosi. Halattiin, kosketettiin yhä vähemmän. Riitaa tuli aivan typeristäkin asioista. Taas yritin aikani, houkuttelin. Haastoin riitaa, uhkailin. Mikään ei vaikuttanut, Suuri Onni oli poistunut elämästäni.
-
Tässäkö tämä elämä oli? Ensimmäisen pettymyksen voi niin helposti laittaa vain vastapuolen syyksi, mutta kaksi kertaa laittaa jo katsomaan peiliin. Uskallanko enää kolmatta yrittää? Kuinka kauan kestää, että ihoni lakkaa kaipaamasta kosketusta? Voiko yksinäisyyteen tottua? Miten kauan se vie?
-
Rakkaudenjanooni vastasi toinen mies. Antauduin salasuhteeseen, jota kesti aikansa. Salaisuuksien on tapana paljastua, niin teki tämäkin. Seurasi kaksi avioeroa, paljon surua, mutta myös Suuri Onni uuden miehen kanssa. Sovimme, nyt puhutaan, halataan, rakastetaan ja rakastellaan. Oli ihanaa.
-
Sopimus on rikottu. Ensin loppui puhuminen, kerrottiin vain ne päällimmäiset asiat, syviä ei puheltu. Joskus aina koitin, mutta hän sanoi vain, ettei osaa puhua. Ihmettelin ääneen, mihin se taito katosi. Halattiin, kosketettiin yhä vähemmän. Riitaa tuli aivan typeristäkin asioista. Taas yritin aikani, houkuttelin. Haastoin riitaa, uhkailin. Mikään ei vaikuttanut, Suuri Onni oli poistunut elämästäni.
-
Tässäkö tämä elämä oli? Ensimmäisen pettymyksen voi niin helposti laittaa vain vastapuolen syyksi, mutta kaksi kertaa laittaa jo katsomaan peiliin. Uskallanko enää kolmatta yrittää? Kuinka kauan kestää, että ihoni lakkaa kaipaamasta kosketusta? Voiko yksinäisyyteen tottua? Miten kauan se vie?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Koitapa seuraavalla kerralla antaa hengitystilaa kaverille. Suhde on hyvä olla tiivis, mutta usein unohdetaan antaa toiselle omaa aikaa ja ottaa sitä tietysti myös itse. Tän kun muistaa niin juttu luistaa.
Oli niinkun oisin omaa elämääni kerrannut kun luin ton sun jutun.
Nyt mulla on se kolmas. No joo.. eihän tää sitä kädestäpitelemistä enää vuosien jälkeen oo mut tuttua ja turvallista. Eihän sitä enää tahdo välillä oikein sinne kainaloonkaan sopia, puolin ja toisin. Joka aamu on vaan niin kiva herätä sen tutun ihmisen vierestä, pieni suukonhipaisu työhön lähtiessä ja tunne siitä että työpäivän jälkeen taas nähdään...
Riitaa meillä ei tosin haasta kumpikaan silloinkaan kun tuntuu että ajatukset ei oikein mee yksiin. Pikkasen aikaa, niin kaikki vaan loksahtaa paikoilleen.
Eihän kaikki tietty vaan sovi toisilleen mut jos ei tavoittele kuuta taivaalta niin onni on suht helppo saada ..
Ei kannata rakastaa sitä rakastumisen tunnetta, vaan sitä vastapuolta, joka on myös vaan ihan ihminen, niinkuin sinäkin.
Ikinä ei saa antaa periksi. Onni on. Siellä jossain.
Minulla se on nyt ja tässä:))
Ehkäpä sinun kannattaakin nyt opetella olemaan yksin ja nauttimaan omasta seurastasi. Ja vasta sen jälkeen, kun yksinkin on ihan kiva olla, etsiä sitä uutta kaveria. Silloin ei vaadi toiselta sellaista, mikä pitää jokaisesta tulla itsestä. Ja mitä sitten tulee lisäksi toisesta, se on kaikki extraa ja bonusta ja sille osaa antaa arvoisensa arvon.
Kuinka samaa mieltä olenkaan Juuson kanssa. Toisaalta minulle, kun opin olemaan yksin, kävi niin, etten seuraa enää kaivannutkaan. Kun on sosiaalinen työ, niin eniten odottaa illoilta juuri sitä, että saa olla yksin. Toki pesästä lentäneet lapset soittelevat kotiin ja pistäytyvät kylään, ja mukavaahan se on, mutta syystä taikka toisesta puolisoa en ole kaivannut enää kymmeneen vuoteen. Tunnen itseni äärettömän onnelliseksi juuri näin.
Sinunhan ei sitten käynyt ollenkaan huonosti! :-)
Yksin täällä kaikki olemme. Lopun viimein. Vaikka parisuhde olisi kuinka onnellinen, siitä aina lähtee toinen ensin. Tavalla taikka toisella. Tämä on asia, joka jää monelta huomiomatta. Tai sitä ei halua ajatella.
Koska yksinäisyys edessä odottaa, sitä on hyvä harjoitella aina kun vaan mahdollista.
No....kyllä sen elämän noinkin voi ajatella, mutta kannattaa pyrkiä olemaan mahdollisimman positiivinen tänään kaikissa elämän tilanteissa. Turhaa sitä on huomista liikoja pohtia ja tulevia surra, Sehän ei johda mihinkään muuhun, kun lisää vaan ehkä turhaa ennakolta surtua murhetta.
Elämä on varmasti mukavempaa, kun ei murehdita etukäteen paljosti, vaan nautimme nyt ihanista, tärkeistä hetkistä, joita koemme ; )
Tottakai. Juuri näin. Parisuhde on lahja ja yhdessäolosta pitää nauttia. Tuo ajatukseni ja muistutukseni ajoi tätä ajatusta takaa, artikulaationi vain oli huono. Pointtini oli, että: Parisuhde ei ole ikuista eikä itsestään selvyys, siksipä sitä pitääkin arvostaa ja siitä täytyy pitää huoli.
Jepulis! Näistä meidän omanlaatuisistamme komenteista juuri syntyy keskusteluja ja sehän tämän palstan tarkoitus on. Jokaisella meillä on oma tapamme tuoda asioita julki ja on kiva, kun "paikkaamme toinen toisemme lauseita" omalla tavallamme. Näkökulmat luo mielenkiintoista väriä tähän palstaan ; )
Kiitos muillekin vastanneille mielipiteistä. Yksinolemista minäkin olen miettinyt paljon, mutta tunnen, että se ei ole ongelma minulle. Viihdyn hyvin yksin, nautin omista puuhailuista, jopa työni teen yksin yrittäjänä. Olen myös analyyttinen ja pohdin paljon asioita ja se ei ihmishälinässä onnistu.
Sitten tuleekin mielipiteidemme erot. Minusta on alkanut yhä enemmän tuntua siltä, että nykyisin erotaan paljon enemmän siitäkin syystä, että pyrimme olemaan liian itsenäisiä. En tarkoita, että tämä olisi ainut selitys erolukuihin, mutta entä jos parisuhteessa kuuluukin olla enemmän parillinen ihminen eikä kaksi yksilöä? Haluan korostaa, että tajuan kyllä tukehduttamisen ja halaamisen eron :) Myönnän olevani vaativa parina, mutta olen valmis myös antamaan itsestäni kaiken. Ja annankin.
Joskus luin, että suhteessa heikoilla on se, kumpi rakastaa enemmän. Kun minä rakastan niin R-A-K-A-S-T-A-N. En osaa kuvitella tuntevani vähemmän. Kai siksi joudun aina hylätyksi.
Onneksi minullakin on lapset. Hyviä ystäviäkin on aika monta, puhelimeni soi muutenkin kuin lehtimyyjän soitoista. Mutta silti olen parillinen ihminen ja haluan miehen jakamaan elämääni. Kaipaan paljon fyysistä läheisyyttä, mutta myös sitä tunnetta, että vain me kaksi olemme tässä ja nyt.
Kai tavoittelen sitten liikoja...
Sä olet Sielunsiskoni, vahva nainen. Nainen, joka rutistaa ja rakastaa. Haastat miehen kasvamaan ja muuttumaan. Ei ole paljon kuule näitä miehiä, tossukoita vaan riittää. Mä olen kans tuollainen vahva ja vaativa, mut yksinäinen, ehkä just siksi. Kuulemma miehet pelkää vahvoja naisia...onko totta?
Kiinnitin huomion lauseeseen "Haastat miehen kasvamaan ja muuttumaan". Se ei kyllä onnistu, jos oikeasti kuvittelemme, että voisimme muuttaa toista ihmistä. Aikuinen on jo monesti niiiin kaavoihinsa kangistunut, eikä anna piruuttaankaan periksi.
Kyllä, sellaisia miehiä löytyy, jotka pelkää vahvoja naisia, vaikka vahvoissa naisissa olisi ainaski haastetta......
Olen kanssasi samoilla linjoilla, aikuinen on kaavoihinsa kangistunut. Nuorena, kun mennään yhteen, sitä sopeutuu aika moneen asiaan toisessa. Mutta aikuisena, kun on ehkä jo hetken elänyt omissa oloissaan, omassa kodissaan, toisen siihen ottaminen on tosi vaikeaa.
Toinen juttu, jossa muuttumisen vaikeus - tai jopa mahdottomuus - näkyy on se, että suhteen alussa sitä ollaan taipuvaisia ja huomaavaisia, mutta suhteen jatkuessa, itsekkyys nostaa päätään. Ainakin tällä "kakkoskierroksellani" huomasin tämän, mutta vasta jälkeenpäin. Tuo muuttuminen itsekkäämmäksi tapahtuu vain niin hitaasti, että pitkässä suhteessa sitä ei välttämättä huomaakaan. Ja kun se tapahtuu molemmilla, niin vielä vaikeampaa. Kyllä me varmaan jokainen ollaan sen verran lempeitä itsellemme, että omaa törttöä käytöstä ei tahdo nähdä.
ajattelin että liittoni on eheä kuolemaan saakka... nyt kuitenkin elämässä on sellaisia hetkiä, jolloin mieluummin olisin tuntematta tuota aviopuolisoani....
Mutta, annetaan anteeksi..?
sitä paskaa se elämä, ei se vaihtamalla parane....hetken huuman jälkeen tulee sellaset elämän tylsät hetket. jos hyvin käy, sitä voi uudestaa rakastua vanhaan samaa partneriin ja muhinoida aikansa, ja sit alkaa taas sama arki....ja vieläkin voi rakastua samaan vanhaan...jos vaan jaksaa leikkiä sitä leikkiä...
Aika parantaa,aika saa sinut unohtamaan millaisia me miehet olemme...Minulta vei viisi vuotta tottua kosketuksen ja hellyyden puutteeseen,ja tulen aina muistamaan ajan jolloin valvoin yöt ja nuokuin päivät väsyneenä,pettyneenä parisuhteeseeni.
Neuvisin,että älä haasta riitaa,älä ainkaan uhkaile,sillä minä tulkitsisin sen kaikeksi muuksi kuin rakkaudeksi,vaikka se olisikin viesti välittämisestä..uhkaus on mihen mielestä nurkkaan ajamisata,ja silloin on pakko hyökätä tai livistää karkuun.
Yksinäisyyteen en totu koskaan.
Aivan totta mitä kirjoitit miehen suhtautumisesta riidan haastamiseen. Mies näköjään menee aivan takalukkoon, varsinkin jos nainen on kovin sanavalmis. Mutta toisaalta sanotaan, että niin kauan kuin muija nalkuttaa, hän vielä välittää. Ja kun nalkutus loppuu, niin sitten on jo myöhäistä. Tämänkin olen elämässä todeksi havainnut.
Itselläni se riidan haastaminen oli lähinnä yritys saada toinen heräämään ja huomaamaan, että asioiden tilasta ei voi vain vaieta ja vaieta. Yritin provosoida hänet edes vihaisena puhumaan, mutta juuri siinä tuli tuo takalukko. En niinkään ole (ainakaan tietoisesti) yrittänyt muuttaa häntä/heitä ihmisenä, mutta uskon, että jokaisella ihmisellä on päässään ajatuksia, joista kertoa. Minusta on välipitämättömyyden huippu sanoa omalle puolisolle, että "ei mulla ole mitään sanottavaa". Jos mies pelästyykin riidan haastamista, niin nainen pelästyy välinpitämättömyyttä. Ainakin tämä nainen...
Kai se aika tosiaan parantaa, mutta en usko, että minäkään totun yksinäisyyteen koskaan. Voin hyvin olla pitkät ajat omissa oloissani eikä se vaivaa minua ollenkaan. Mutta tällainen eläminen, jossa minulla ei ole edes ajatusta rakkaudesta, ketään miestä, jota kaivata, tämä tuntuu yksinäiseltä ja pahalta. Minulle tämä ei tunnu mitenkään kasvattavalta, vain masentavalta.
Mulla tässä kova elämä takana,suhteita ja pettymyksiä,eroja.
Mulle oli kans aluksi vaikeaa olla yksin,kun kaipasi siihen vierelle ihmistä,jota helliä ja joka tekis samoin.Mut ei ne uudet suhteet onnistuneet.Nyt elän etä-suhteessa,se toimii ja kaiken parasta,saa olla välillä ihan omissa oloissa,mä tarvin nykyään sitä liikkumatilaa suhteessa.
Mut jos mulla ei olis nyt ketään,niin sanompa,itseni tuntien et vaikeeta olis olla ilman toista ihmistä.
Tsemppiä sulle paljon ja kaikkea hyvää tulevaan.
Samaa olen funtsinut, että ihmiset on nykyään jotenkin liian itsenäisiä. Jos haluat olla paljon jonkun toisen seurassa, vaikka Rakkaan, niin heti olet sairas ja läheisriippuvainen. Munsta kans ihmisen on tarkotettu olemaan parina eikä yksin