Hmmm...Olettekos koskaan miettineet käsitettä "yksinäisyys". Minä olen. Joskus on tosi kiva olla yksin. Eikö vain? Joskus on kiva mennä yksin... shoppailemaan esim. Mutta tiettyihin paikkoihin ei ole kiva mennä "omassa seurassa"...
Juhlapyhät...ei kiva olla yksin. Toiset ottavat yksinäisyyden "paikkaajaksi" eläimen.
Meitä ihmisiä on Suomessakin vaikka kuinka hirvittävästi. Silti podemme yksinäisyyttä. Onko yksinäisyyden takana ujous, ylpeys vai huono itsetunto - kukapa tietää...
Voi jee...Oletko sinä yksinäinen. Minä olen... joskus...oikeastaan aika harvoin. Yksinäinen voi olla, vaikka olisi parisuhteessa. Koettu on. Yksinäisyys on oikeastaan mielentila? Vai..
Pohtii Niisku-myy, ohikulkumatkalla, ehkä jään, jos saan ...
hei vanhat ja uudet kamut :))
Juhlapyhät...ei kiva olla yksin. Toiset ottavat yksinäisyyden "paikkaajaksi" eläimen.
Meitä ihmisiä on Suomessakin vaikka kuinka hirvittävästi. Silti podemme yksinäisyyttä. Onko yksinäisyyden takana ujous, ylpeys vai huono itsetunto - kukapa tietää...
Voi jee...Oletko sinä yksinäinen. Minä olen... joskus...oikeastaan aika harvoin. Yksinäinen voi olla, vaikka olisi parisuhteessa. Koettu on. Yksinäisyys on oikeastaan mielentila? Vai..
Pohtii Niisku-myy, ohikulkumatkalla, ehkä jään, jos saan ...
hei vanhat ja uudet kamut :))
Vastaukset 6
Vanhimmat
Juuri tänään luin Tommy Tabermann'in ajatuksen yksinäisyydestä. "Pisin maailman etäisyyksistä on kahden yksinäisen välinen matka."
Siinähän se. Tosi kuin vesi. Jossain sanotaan jotain sinne päin, että "parasta mitä toiselle voit tehdä, on mennä häntä puolitiehen vastaan"...
... miten joillakin niitä ystäviä tuntuu piisaavan ja sukua on vaikka muille jakaa.
Vieraalle paikkakunnalle muuttanut ei juurru samalla tavalla kuin "alkuasukkaat". Vanhat ystävät ovat kaukana ja yhteydenpito jää helposti vähiin. Ja parisuhteessakin voi olla hyvin yksin sillä ei kaikilla ole välttämättä yhteisiä pariskuntatuttavia.
Hyvänpäivän tuttuja sen sijaan kyllä piisaa mutta arjen lenkkikavereista tai kahvittelukavereista on puutetta. Sukulaisiakin on niin onnettoman vähän ja kaukana, ettei niistäkään ole seuraksi.
Tarttis tehdä jotain tai edessä on tosi ankea vanhuus kun lapsetkin lähtee pesästä.
Ihan selväähän se on, että oman paikan löytäminen vieraalla paikkakunnalla vaatii aikaa. Täytyisi vain olla aktiivinen ja ottaa oma sijansa... Se taas vaatii sitä, että olet menoissa mukana, avoin ja sosiaalinen. Entäs, jos oletkin ujo ja vähän arkalainen, joka tyytyy seuraamaan sivusta..
Pitää vain toivoa, että joku "sielunkumppani" ilmaantuu paikalle. Tsemppiä :)
En pidä ihmisistä. Hee, tuskin mikään uutinen kenellekkään. nainisissa, kavereita ympäri planeettaa ja olen tavannut järkyttävän paljon ihmisia elämäni varrella.
Tullut tulokseen, olen nähnyt tarpeekseni ihmisiä. Törmäileehän niihin käytännössä äivittäin, mutta mitään kiinnostista ei ole alkaa kuin pakollisiin rituaaleihin heodän kanssaan.
Kummallista kyllä. olen jutunkertojan ja kutsujenkeskipisteen maineessa tavallaan. Noh, olen seurallinenkin ja pidän puhumisesta. Mitta tosiasiassa, en saa puhelinlaskuakaan kuin aniharvoin, en nimittäin soittele kenellekään kuin aniharvoin. Vieraita meillä kotona kävi uutenavuotena, napurit syömässä. Sen jälkeen ei edes huoltomiestä. Tammikuussa kävin kaffilla vanhan opiskelukamun kanssa, ja viiden viikon kesälomilla kävin kahdessa naapurissa, sekä anopilla ja apella kylässä. Niin, mökillä meillä ei käynyt vieraita ollenkaan.
Yksinäistäkö? Tavallaan välillä. Mutta ei mitenkään onnetonta, viihdyn hyvässä seurassa, käytännössä se tarkoittaa omaa seuraani :DD
Netissä heilun aika paljon, totta, tämä riittää pitkälle mielipiteenvaihtokanavakseni. Ei ole pakko höpistä paskaa ihmisten kanssa. voi aina olla kiinnittämättä huomiota.
Siis korostan, että en varsinaisesti ole mitenkään assosiaalinen. Kokemus vain on osoittanut, että ihmisistä on yleensä lähinnä harmia ja mielipahaa. Mitä vähemmän joutuu niitten kanssa vääntämään, sen vähemmän ongelmia. Kun asiahan on niin, että asiat sinällään ovat melkein aina ihan selkeitä. Ihmiset niistä riidan sa aikaiseksi jne.
Se on kummastuttanut, että vaikka kuinka koittaa elellä ihan rauhassa, aina jostain ulkopuolelta ilmaantuu jokin häiriötekijä ihmisen ilmentymismuodossa. Viimeisin oli joku hiippari pihalla eilen, mikä lie ollut, kai varastelemassa jotain, pitit häätää. Mutta ilman sitä hiipparia päivä olisi ollut ihan mukava muuten. Lentonäytöskin tuossa Malmin kentällä, Hornetti ja kaikkea kivaa.
Kaikista kummallisimmaksi asian tekee ammattini. Tota, tarkemmin selittelemättä, kyseessä massojen kulutustehtävien ohjailu ja sensellainen markkinointiviestintään jotenkin liittyvä puuhastelu. Itsekin ihmettelen joskus. Mutta minulla kai on yks vahvuus mitä ei monilla ole. Osaan katsella asioita ulkopuolisen silmin.
Ei yksinäisyys ole mikään paha asia. Ihan elämäntapa siinä kuin muutkin. Jostain syystä kaikki aina säälii jotenkin kun asiasta tulee puhetta. En ole lai koskaan kertonut niille, että minä säälin heitä. Eivät pärjää omillaan. Milloin on mummi tai fatsi auttamassa, milloin duuneja saa koulukaverin kautta, milloin naapuri ulkoiluttaa koirraa tai milloin serkkupoika takaa lainan. Mä en oo ikinä tarvinnut tollasia kainalosqauvoja, ihan ite oon ain päässyt etiäpäin. Jos jalat ei oo kantanut, sitten on menty vaikka ryömimällä. Ilman apuja. Vaan eipä voi sitten mokistaankaan syyttää kuin itseään. Niitä sattuu kaikille. Mutta kun ite on vastuussa, joskus harvakseen tulee tehtyä omastakin mielestä ok asioita. Se ja sama mitä mieltä muut ovat.
=DW=
Elän poikani 19v kanssa ja meillä on elämä vähän eri aikaan, ai miten.
Minä olen päivät töissä. Poikani valvoo öisin ja nukahtaa vasta aamulla, joskus hän nukkuu kun tulen töistä ja aika usein hänellä on kuulokkeet korvilla jos ei nuku. Poikani on kuitenkin lähdössä työharjotteluun ja sitä kestää muutaman kuukauden.
Viihdyn aika paljon yksinään ja poikani kanssa emme hirveen paljo puhu, joskus satunnaisesti pälätetään ihan liian paljon.
Ystäviä en tarvitse. Miespuolisia työkavereita on aika paljon joiden kanssa töissä jutellaan.
Viihdyn siis yksinään.