Minut on diagnosoitu vakavasti masentuneeksi. Lääkkeitä en kuitenkaan ole suostunut syömään, tunnen liian monta ihmistä jotka ovat niillä elämänsä pilanneet, eivätkä lääkkeet selvitä elämäni varrella tapahtuneita asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Olen aina ajatellut, että olen vain normaali ihminen, jonka lopulta lannistivat liian monet suuret ja käsittelemättömät tapahtumat.
Olen kuitenkin viime aikoina alkanut miettiä, että ovatko asiat sittenkään niin kuin minä luulen, onko masennus sittenkään diagnoosini. Mutta mikä sitten? Itse saisin sovitettua oireeni vaikka mihin mielisairauteen. Jos joku oikean diagnoosin saanut tunnistaa näistä itsensä, tai joku näistä asioista tietävä tunnistaa oireet, toivoisin kovasti, että sanoisitte ääneen.
Ensinnäkin, minulla on pakonomaista ajattelua. Se ei ole sellaista, että tarkistaisin kymmenen kertaa, onko ovi varmasti lukossa tai hellan levyt pois päältä, vaan se kohdistuu yhteen tiettyyn asiaan kerrallaan. Esim, asunnon siisteys saattaa pariksi päiväksi muodostua ongelmaksi, tuntuu, että seinät kaatuu niskaan, jos ei kaikki ole koko ajan ojennuksessa. Samaten, jos minulla on kirjasarja, josta puuttuu yksi tai useampi kirja, saatan pakonomaisesti muutaman päivän etsiä kyseisiä kirjoja. Joskus esimerkiksi ihonhoidosta saattaa yhtäkkiä tulla pakkomielle, luen kaiken mahdollisen aiheesta ja suunnittelen kaikki parhaat ihonhoitoniksit. Tuollaiset menevät usein ohi parissa päivässä/korkeintaan viikossa, ja ne saattavat kohdistua melkein mihin tahansa.
Pahempia ovat sitten ne, jotka kestävät jopa vuosia. Tällä hetkellä eräs näyttelijä on pakkomielteeni, on ollut jo yli vuoden. Haluan tietysti siitä syystä itse näyttelijäksi, ja saan toisinaan mahdottomia ahdistuskohtauksia, kun en voi tavata kyseistä ihmistä.
Kadulla kuvittelen ihmisten kyttäävän minua ja nauravan minulle. En ole itsekkään edes varma, onko se totta vai kuviteltua, koska minulle se on täyttä totta, ja kaikki muut sanovat minun vain kuvittelevan.
Välillä olen myös hirvittävän välinpitämätön ja agressiivinen, välillä saan täysin ilman mitään järkevää syytä laukeavia naurukohtauksia, joita en saa millään hillittyä tai lopetettua.
Elän lähes jatkuvasti jonkin asteisessa mielikuvitusmaailmassa, olen tehnyt samaa lapsesta asti. Näihin maailmoihin vaikuttavat suuresti sen hetkiset kiinnostuksen kohteeni, lukemani kirjat, katsomani elokuvat jne. Tässäkin ilmenee pakonomaisuutta, teinitytölle on ehkä normaalia ihastua johonkin kirjaan, elokuvaan, laulajaan, näyttelijään palavasti, mutta minä olen aikuinen ihminen ja kiinnostuksen kohteeni menevät jo pakkomielteen puolelle.
Joskus olen älyttömän energinen, elämä on ihanaa ja rakastan kaikkia, joskus taas haluan vain nukkua ja itkeskellä, mikään ei tunnu miltään. Minulla on ollut myös itsetuhoisuutta nuorempana, mutta siitä tunnun päässeen yli.
Ahdistusta ilmenee usein, sellaista kaiken alleen peittävää, ja siihen liittyy myös levottomuutta, haluaisin koko ajan olla menossa johonkin suuntaan, että elämä tuntuisi edes joltain.
Myös itsesääli on yksi piirre, ja sitä vihaan itsessäni.
Olen myös saanut jotain paniikkihäiriön omaisia kohtauksia, mutta ne liittyvät aina johonkin voimakkaaseen, negatiiviseen tapahtumaan.
Olen kuitenkin viime aikoina alkanut miettiä, että ovatko asiat sittenkään niin kuin minä luulen, onko masennus sittenkään diagnoosini. Mutta mikä sitten? Itse saisin sovitettua oireeni vaikka mihin mielisairauteen. Jos joku oikean diagnoosin saanut tunnistaa näistä itsensä, tai joku näistä asioista tietävä tunnistaa oireet, toivoisin kovasti, että sanoisitte ääneen.
Ensinnäkin, minulla on pakonomaista ajattelua. Se ei ole sellaista, että tarkistaisin kymmenen kertaa, onko ovi varmasti lukossa tai hellan levyt pois päältä, vaan se kohdistuu yhteen tiettyyn asiaan kerrallaan. Esim, asunnon siisteys saattaa pariksi päiväksi muodostua ongelmaksi, tuntuu, että seinät kaatuu niskaan, jos ei kaikki ole koko ajan ojennuksessa. Samaten, jos minulla on kirjasarja, josta puuttuu yksi tai useampi kirja, saatan pakonomaisesti muutaman päivän etsiä kyseisiä kirjoja. Joskus esimerkiksi ihonhoidosta saattaa yhtäkkiä tulla pakkomielle, luen kaiken mahdollisen aiheesta ja suunnittelen kaikki parhaat ihonhoitoniksit. Tuollaiset menevät usein ohi parissa päivässä/korkeintaan viikossa, ja ne saattavat kohdistua melkein mihin tahansa.
Pahempia ovat sitten ne, jotka kestävät jopa vuosia. Tällä hetkellä eräs näyttelijä on pakkomielteeni, on ollut jo yli vuoden. Haluan tietysti siitä syystä itse näyttelijäksi, ja saan toisinaan mahdottomia ahdistuskohtauksia, kun en voi tavata kyseistä ihmistä.
Kadulla kuvittelen ihmisten kyttäävän minua ja nauravan minulle. En ole itsekkään edes varma, onko se totta vai kuviteltua, koska minulle se on täyttä totta, ja kaikki muut sanovat minun vain kuvittelevan.
Välillä olen myös hirvittävän välinpitämätön ja agressiivinen, välillä saan täysin ilman mitään järkevää syytä laukeavia naurukohtauksia, joita en saa millään hillittyä tai lopetettua.
Elän lähes jatkuvasti jonkin asteisessa mielikuvitusmaailmassa, olen tehnyt samaa lapsesta asti. Näihin maailmoihin vaikuttavat suuresti sen hetkiset kiinnostuksen kohteeni, lukemani kirjat, katsomani elokuvat jne. Tässäkin ilmenee pakonomaisuutta, teinitytölle on ehkä normaalia ihastua johonkin kirjaan, elokuvaan, laulajaan, näyttelijään palavasti, mutta minä olen aikuinen ihminen ja kiinnostuksen kohteeni menevät jo pakkomielteen puolelle.
Joskus olen älyttömän energinen, elämä on ihanaa ja rakastan kaikkia, joskus taas haluan vain nukkua ja itkeskellä, mikään ei tunnu miltään. Minulla on ollut myös itsetuhoisuutta nuorempana, mutta siitä tunnun päässeen yli.
Ahdistusta ilmenee usein, sellaista kaiken alleen peittävää, ja siihen liittyy myös levottomuutta, haluaisin koko ajan olla menossa johonkin suuntaan, että elämä tuntuisi edes joltain.
Myös itsesääli on yksi piirre, ja sitä vihaan itsessäni.
Olen myös saanut jotain paniikkihäiriön omaisia kohtauksia, mutta ne liittyvät aina johonkin voimakkaaseen, negatiiviseen tapahtumaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
-
Diagnoosia "vakava" masennus ei ole tautiluokituksissa.
-
psykiatrit pitävät kaikkia elämän ongelmia sairautena? Esimerkiksi jos henkilö on työtön, niin se ei voi johtua siitä, että hänelle ei löydy työtä, vaan hänellä on ihan pakko olla mielisairaus.
Nykyisessäkin taloustilanteessa psykiatrit haluavat antaa jättiannokset kaikkein vahvimpia neuroleptejä kaikille työttömille.
tekevät ihmisen työkyvyttömäksi, niin psykiatrit antavat lisää diagnooseja ja myrkkyjä!
Ajattelin nyt vain kirjoittaa kansankielellä sanomalla vakava masennus, niin ei jää ainakaan kenellekkään epäselväksi, oikea diagnoosinihan on tietenkin depressio, syvä sellainen.
Ja noita loppuja vastauksia en tarvinnut, kun juuri alussa mainitsin etten lääkkeitä suostu syömään, ja tiedän itsekkin tämän suomen mielenterveyshuollon, että ongelmat yritetään peittää määräämällä kilokaupalla lääkkeitä, yritetään tehdä ihmiset tahdottomiksi olioiksi etteivät enää valita.
nimimerkki Psykopatologialle.
että mistä ongelmasi johtuvat tai luulet niiden johtuvan tai mistä joku muu luulee niiden johtuvan.
Kaikelle ei tarvita diagnoosia, mutta jos nyt hieman kaltaisestasi ihmisestä haluat kuulla, jolla on joku diagnoosi (tosin käytännön kannalta aivan tarpeeton), niin itselläni on Asperger ja olen jokseenkin kaltaisesi. En ole kuitenkaan ahdistunut enkä ole koskaan viillellyt itseäni tms., mutta nuorempana olin melkoisen masentunut AS:n aiheuttaman ulkopuolisuuden vuoksi. En kyennyt alkuunkaan ymmärtämään ihmisten sosiaalisia kuvioita ja kaikkea pintapuolista "säätämistä", mikä johti yksinäisyyteen ja ristiriitoihin, kun tulin aina tulkituksi toisin kuin mikä oli tarkoitukseni. Tästä syystä sosiaaliset tilanteet myös aiheuttivat jonkinasteista ahdistusta.
Kuvaamassasi oli paljon yhteneviä tekijöitä, jotka liittyvät minulla AS:ään. Olen sinun tapaasi myös intensiivisesti kiinnostunut erilaisista asioista, joista haluan tietää kaiken. Innostus kestää kohteesta riippuen vaihtelevan pituisia aikoja. Osa kiinnostuksen kohteista kehittyy elämänpituisiksi. Innostun myös tapaasi vaikkapa jostakin muusikosta, taiteilijasta tai historiallisesta henkilöstä, josta haluan tietää kaiken. Saatan ajatellakin tätä henkilöä usein. Kiinnostuksen kohteeni eroavat muista ihmisistä siinä, että kiinnostukseni on aina huomattavan intensiivistä. Tosin tämä on piirre, josta elämässäni nautin erittäin paljon. On ihanaa kiinnostua asioista ja oppia uutta. Elänkin ikään kuin jatkuvassa flow-tilassa. :)
Toisekseen minulla on niin ikään äärimmäisen vilkas mielikuvitus. Olen ikäisekseni myös huomattavan "lapsellinen" suhteessa normiin, mutta omalaatuisuuteni ymmärtäminen ja sen hyväksyminen on kuitenkin auttanut paljon. En ajattele, mitä muut ajattelevat, koska minuna on mukava olla. Ns. normityypit tuntuvat itse asiassa äärettömän tylsiltä ja sosiaalisten pelien sokeuttamilta. Jonkinlainen valmis pakettielämäkin vaikuttaa kaikkea muuta kuin houkuttelevalta.
Olen kuitenkin siis ihan tavallinen tyyppi. En syö/tarvi mitään psyykenlääkkeitä tai psykoterapiaa (kyseessä ei ole psyykkinen sairaus), vaan elelen ihan onnellisena omaa elämääni, vaikka sitä vaikeudet yhä sävyttävätkin.
Diagnoosit ovat kuitenkin vain diagnooseja. Kaikille saadaan kyllä joku diagnoosi, jos halutaan. Tärkeintä on oppia hyväksymään itsensä. On tärkeämpää kuunnella itseään kuin sitä mitä muut sinusta sanovat.
Jospa kopsaisit kirjoittamasi ja näyttäisit sitä lääkärillesi