Olen ollut erilaisissa terapioissa lähes 40 vuotta (enää en ole) ja syönyt lääkkeitä, vaan eipä kukaan eikä mikään ole pystynyt minua auttamaan. Se mikä on parhaiten auttanut on se, mitä olen tehnyt itse itseni eteen.
En muista, koska yleistynyt ahdistuneisuushäiriö diagnostisoitiin ja lisäksi saan paniikkikohtauksen tyyppisiä pitkäkestoisia "kohtauksia", joissa kurkkua kuristaa ja henki ei kulje, voivat jatkua päiväkausia peräperää, olo on tosi kamala. Eikä niihin ole erityistä syytä, homma on kroonistunut jo ajat sitten.
Nyt on tavallista pahempi tilanne, kun olen "lainassa" toisella työpaikalla, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa. Tuntuu, että minulta vaaditaan elämässä ihan liikaa (itse en hirveästi vaadi itseltäni, yritän vain tehdä joitain asioita itseni eteen).
Parhaiten auttaa, kun saan olla ihan hiljaa puhumatta vaikkapa viikonlopun ja tekemättä oikeastaan mitään. Rakastan sitä, ettei tarvitse puhua eikä kuunnella. Asiaa kyllä puhun, mutta muutoin en jaksaisi keskittyä.
Minulla on todettu vanhemmiten myös keskittymishäiriö. Lienee yksi syy siihen, ettei ahdistuneisuus ole parantunut, ei ainut.
Kunhan kirjoitin - halusin joitain kommentteja ihmisiltä, jotka tietävät, miltä tuntuu kun on vain oltava, vaikka kurkkua kuristaa ja henki on loppua.
En muista, koska yleistynyt ahdistuneisuushäiriö diagnostisoitiin ja lisäksi saan paniikkikohtauksen tyyppisiä pitkäkestoisia "kohtauksia", joissa kurkkua kuristaa ja henki ei kulje, voivat jatkua päiväkausia peräperää, olo on tosi kamala. Eikä niihin ole erityistä syytä, homma on kroonistunut jo ajat sitten.
Nyt on tavallista pahempi tilanne, kun olen "lainassa" toisella työpaikalla, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa. Tuntuu, että minulta vaaditaan elämässä ihan liikaa (itse en hirveästi vaadi itseltäni, yritän vain tehdä joitain asioita itseni eteen).
Parhaiten auttaa, kun saan olla ihan hiljaa puhumatta vaikkapa viikonlopun ja tekemättä oikeastaan mitään. Rakastan sitä, ettei tarvitse puhua eikä kuunnella. Asiaa kyllä puhun, mutta muutoin en jaksaisi keskittyä.
Minulla on todettu vanhemmiten myös keskittymishäiriö. Lienee yksi syy siihen, ettei ahdistuneisuus ole parantunut, ei ainut.
Kunhan kirjoitin - halusin joitain kommentteja ihmisiltä, jotka tietävät, miltä tuntuu kun on vain oltava, vaikka kurkkua kuristaa ja henki on loppua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miksi kukaan ei kommentoi? Käsittääkseni tällä palstalla kuitenkin keskustellaan, ei ole mitenkään kokonaan poisnukahtanut palsta.
Itse olen kanssa nuoruudesta asti kärsinyt paniikkihäiriöstä ja ahdistusoireista.
Ikääkin jo yli 50, enkä ole todellakaan tyytyväinen elämänlaatuuni. Olen nyt
muutama vuosi sitten käynyt masennuksen takia lääkärissä ja keskusteluterapiassakin n. 4v kävin. Ei niistäkään lopullista apua löytynyt, mutta
olihan edes joku paikka ja ihminen jolle pystyin vaikeuksista ja näistä elämää
laaja-alaisesti rajoittavista tunteista/ongelmista puhumaan!
Ystäviä kun ei sanan mukaisesti ole koskaan ollut. Tämä yksinäisyyskin osaltaan
tietysti vaikuttanut siihen, ettei mitään edistymistä parempaan näissä vaivoissa tapahtunut?
Varmaankin nämä ahdistus,paniikit, masennus pysyvät matkassa hautaan asti?
Minullakin tuo keskittymiskyky on iän myötä heikentynyt. Mitään pitkäjänteistä
tekemistä en kauan jaksa. Innostun joskus kuntoilusta, lukemisesta, käsitöistä,
vaan nekin jää usein kesken kaikki. Tulee tunne, että miksi tai mitä hyötyä
tekemisistäni on, kun en edes itse niistä iloa/lohtua/tyydytystä saa.
Taustalla lienee ajatus siitä, että elämäni tässä maailmankaikkeudessa on
alusta asti ollut tarkoitukseton. Onneksi elämä tavallaan jo loppusuoralla ja
odotan jo poispääsyä tästä kaoottisesta olemisesta.
Olen kanssasi samaa mieltä, että vain itse itsensä kanssa pystyy parhaiten
elämäänsä vaikuttamaan, niin että edes siedettävästi jaksaa päivästä
toiseen.
Kaltaisiamme on todella paljon, mutta monasti emme jaksa edes kommentoida
samoissa elämävaikeuksissa kamppailevien viesteihin. Tuntuu niin turhauttavalta,
kun ei voi kuitenkaan ketään auttaa, kun ei edes omaa elämäänsäkään pysty
muuksi muuttamaan.
Mukava, kun vastasit ja kirjoittelit noin pitkään! Jatkan mieluusti keskustelua kanssasi sekä tästä aiheesta muutoinkin tällä palstalla, toivottavasti ihmiset jaksavat kommentoida.
Se tässä ottaa päästä, kun olen elämäni parantamisen eteen tehnyt vuosikymmenten varrella tehnyt tosi paljon, mm. jouduttuani työttömäksi yli viisikymppisenä siirtynyt kokonaan uudelle alalle, semmoinen ei kuulemma onnistu terveiltäkään. Tuo keskittyminen ei minulla ole huonontunut iän myötä, mutta neurologinen diagnoosi tehtiin vasta nyt. Se vaikuttaa vain joissain asioissa ja en olisi mieluusti mennyt lainaan tähän työpaikkaan jossa nyt pitäisi olla vähän aikaa, kun arvelin että rajoitteita voi tulla. Osin tulikin, siksi tämä tavallista pahempi panikoituminen. Oli pakko ottaa sairauslomaa puolitoista päivää, olin pyörtyä ja nyt on pistänyt rinnasta. En aio kuolla sen tähden, ettei esimies ymmärrä rajoitteitani!
Itse en suhtaudu elämään mitenkään kielteisesti, minulla on mm. yksi innostava harrastus, johon en nyt tässä tilanteessa valitettavasti ole jaksanut paneutua. Mutta muutoin kyllä.
Oireet ovat tietenkin kroonistuneet, en niistä ikinä kokonaan pääse. Mutta ei pitäisi pakottaa tämmöisiin tilanteisiin, joissa tuntuu, että on hengenlähtö lähellä. Rintapistokset oli tänään aiemmin sitä luokkaa että luulin että tämäkö on nyt menoa.
Toivottavasti ei. Minulla on suunnitelmia loppuelämän varalle ja haluan ne toteuttaa.
Miksi työssä ei mikään riitä?
Miksi tämmöisestä asiasta ei voi puhua avoimesti esimiehen kanssa tai niin, olenhan puhunut jossain määrin, mutta hän sanoo ettei ymmärrä, kun olen joiltain osin erittäin hyvä työssäni. Rajoitteet on jotenkin sanoisinko rajallisissa asioissa. Niin, miksei niistä voi puhua siinä kuin fyysisistäkin rajoitteista?
Jos joku vaikka haluaisi kommentoida.
Kannattaa varmaan siirtyä jollekin muulle foorumille keskustelemaan, jos odottaa vastauksia.
Täällä useimmat ovat kilttejä pikkutyttöjä ja poikia, joille kertomasi ja hyvin pitkälle hahmottamasi vaikeudet ovat vieraita. Kun ammattiauttajatkaan eivät kykene auttamaan - no heillä on rajoitteita muissakin asioissa, monet lisäksi ihan väärällä alalla. Siitä ei kannata ottaa nokkkiinsa, vaan auttaa itse itseään, kuten olet tehnyt.
Useimmat ihmiset eivät edes pysty auttamaan itse itseään. Istuvat sormi persreiässä ja ihmettelevät, valittavat korkeintaan.
Tuntuu, että ihmiset ovat jotenkin ylimielisiä, kun eivät viitsi kommentoida.
Ei tänne kukaan ihan vain huvikseen kirjoita, vaan keskustellakseen asioista, jotka ovat ehkä hyvinkin akuutteja ja vaikeita.
Reagoimattomuus on henkistä väkivaltaa pahinta laatua, hyvät palstalaiset.