Olen aina ollut puhelias ja seurallinen. Ainakin tonne 14-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen aloin muuttua ujoksi, koska aina kun olin aikasemmin puhelias ja iloinen ni ympärilläni olevat tytöt (silloin yläasteella) alkoivat kuiskia ja puhua pahaa. Näin kävi todella usein ja pikku hiljaa aloin muuttu hiljaisemmaksi. Nykyään olen jopa ujo! En puhu mitään tuntemattomien ihmisten seurassa ja silloin ihmiset varsinki alkavat piikittelemään.
Olen myös usein saanut piikittelyä omasta ulkonäöstäni. Aina mussa on muiden mielestä jotain vikaa; liian laiha, huonot vatsalihakset, väärän väriset hiukset, kalpea iho jne... Vaikka mitä tekisin niin aina kun olen ihmisten seurassa ni saan kuulla jotain negatiivista ulkonäöstäni. En esim, halua nähdä mieheni kavereita koska heillä on aina jotain negatiivista huomautettavaa ulkönäöstäni. Joskus vaan ajattelen että ehkä oikeasti olen niin kauhean näköinen, että en koskaan ole riittävä. En koskaan kelpaa..
Tää on myöskin tosi ristiriitasta, koska kun katson kuvia itsestäni en näe rumaa ihmistä. Näen kauniin ihmisen, jolla on lämmin sydän. Sitten kun menen vaikka ulos niin alan taas ajatella kaikkia niitä negatiivisia asioita mun ulkonäössä mihin ihmiset voisi puuttua ja mainita niistä. Olen myös aatellut että ehkä mun pitäisi sanoa jotain takasin, mutta kun kyseinen hetki tulee menen ihan hiljaseks enkä tiedä mitä sanoa.
Olen kadottanut itteni täysin. Se, että ihmiset arvostelevat mun ulkonäköä kertoo siitä, että he eivät ole tyytyväisiä itseensä. Järki sanoo näin, mutta miksi sitten uskon näihin pahoihin sanoihin.
Haluan arvostaa itseäni, että voisin olla taas oma puhelias avoin itseni.
Olen myös usein saanut piikittelyä omasta ulkonäöstäni. Aina mussa on muiden mielestä jotain vikaa; liian laiha, huonot vatsalihakset, väärän väriset hiukset, kalpea iho jne... Vaikka mitä tekisin niin aina kun olen ihmisten seurassa ni saan kuulla jotain negatiivista ulkonäöstäni. En esim, halua nähdä mieheni kavereita koska heillä on aina jotain negatiivista huomautettavaa ulkönäöstäni. Joskus vaan ajattelen että ehkä oikeasti olen niin kauhean näköinen, että en koskaan ole riittävä. En koskaan kelpaa..
Tää on myöskin tosi ristiriitasta, koska kun katson kuvia itsestäni en näe rumaa ihmistä. Näen kauniin ihmisen, jolla on lämmin sydän. Sitten kun menen vaikka ulos niin alan taas ajatella kaikkia niitä negatiivisia asioita mun ulkonäössä mihin ihmiset voisi puuttua ja mainita niistä. Olen myös aatellut että ehkä mun pitäisi sanoa jotain takasin, mutta kun kyseinen hetki tulee menen ihan hiljaseks enkä tiedä mitä sanoa.
Olen kadottanut itteni täysin. Se, että ihmiset arvostelevat mun ulkonäköä kertoo siitä, että he eivät ole tyytyväisiä itseensä. Järki sanoo näin, mutta miksi sitten uskon näihin pahoihin sanoihin.
Haluan arvostaa itseäni, että voisin olla taas oma puhelias avoin itseni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihmiset, jotka arvostelevat ulkonäköäsi tai sinua muuten ovat huonokäytöksisiä. Sellaisia ihmisiä vain tuntuu olevan, eikä sille voi yhtään mitään. Yritä olla välittämättä tai sano takaisin. Eivätpähän luule, että sulatat kaiken mahdollisen. Voivat pitää sinua kynnysmattona.
Minunkin ulkonäöstäni huomautellaan jatkuvasti, vaikka en mitään kommentteja haluaisikaan. En ymmärrä mistä se johtuu, haluaisin olla rauhassa! En osaa auttaa, muttet ole yksin...