23-vuotinen liitto päättyi heinäkuussa. Koko minuus roskiin kerta heitolla, lapsista osa jo pois kotoa, muutama jäljellä -nekin jo isoja. Työ perheyritysessä meni miehen mukana.
Nyt 42-vuotiaana pitäisi yhtäkkiä olla jotain mitä en oikeastaan koskaan ole ollut -siis Minä. Tähän asti olen ollut äiti,vaimo,piika ja palvelija : )
Minne pitäisi siis mennä -ravintolatyyppiä en ole, humppa ei vedä puoleensa APUVA!
Mistähän sitä ja miten alkaisi elämäänsä kasaamaan? Ideoita?
Nyt 42-vuotiaana pitäisi yhtäkkiä olla jotain mitä en oikeastaan koskaan ole ollut -siis Minä. Tähän asti olen ollut äiti,vaimo,piika ja palvelija : )
Minne pitäisi siis mennä -ravintolatyyppiä en ole, humppa ei vedä puoleensa APUVA!
Mistähän sitä ja miten alkaisi elämäänsä kasaamaan? Ideoita?
Vastaukset 7
Vanhimmat
meikäläisiä.....??
siis meikäläisiä???
Jos olisit, olisit tiennyt mitä tarkoitan... :-)
Kaikkea hyvää sinulle!
sitten, 17 vuotta liitossa olleena.
Vinkkinä annan sinulle ettei kannata heti etsiä uutta miestä rinnalle.
Itselleni kävi niin että "löysin" suht mukavan miehen mutta kun alkoi jotenkin ahdistaa se seurustelu. Sen lopetin tuosta syystä.
Kaipasin vapautta ja sitä että saan päättää itse asioistani eikä kiire mihinkään.
Nyt muutaman vuoden yksin nautiskellen olen huomannut että olisi aika uudelle suhteelle.
Netistä katsellut, ei täällä sellaista jonka kanssa synkkais ja terasseille ja kahviloissakin kesällä istuksinut mutta ei vaan.
Olenkin sitä mieltä että kun aika on niin se "oikea" löytyy joskus jostain.
Saattaa olla vaikka naapurissa tai tupsahtaa nurkan takaa eteeni.
Eli anna ajan kulua ja nauti vapaudestasi ja tutustu itseesi ennen kuin taas olet siinä tilanteessa että olet vaimo, piika ja palvelija.
Kivaa nautinnollista syyskesää sinulle.
Ei se ero aina pahasta ole eikä yksin olokaan. ;))
Minä pääsin heti irti.
Tilanne oli sellainen, että potkaisin exän ulos. Sitten vasta eroprosessi alkoi, kun oltiin asuttu puoli vuotta erossa. Kesti 1 vuosi kun eroprosessi vihdoin loppui ja olin exästä vapaa.
Aah, sitä aikaa kun nautittiin lasteni kanssa, ettei enää tarvinnut kärsiä.
Minut vaihdettiin uuteen ja parempaan melkein 30 yhteisen vuoden jälkeen. Siinä mielessä oma tilanteeni oli erilainen sillä siinä vaiheessa meillä oli vielä pienet lapset; vanhimmat ala-asteella ja nuorin alle kouluikäinen. Kyllähän siinä vaiheessa tuntui, että kuinka tästä elämää jatketaan. Varsinaisesti en koskaan aikaisemmin ollut elänyt yksin ja yhtä äkkiä olinkin vastuussa ihan kaikesta. Mutta jo siinä vaiheessa päätin että kyllähän minä tästä selviän. Ensimmäisenä "sinkkukesänä" tein asioita joista olin aina haaveillut mutta ne olivat jääneet vain haaveeksi. Esim. kävin Kuopion Viinijuhlilla ystäväni kanssa, söin elämäni ensimmisen kerran rapuja jne. jne. Mahdollisuuksien (lapsenvahtien avulla) puitteissa järjestin itselleni aikaa; kampaajaa, shoppailua jne. Siitä se elämä alkoi voittamaan pikkuhiljaa. Uutta suhdetta en edes kuvitellut löytäväni koska tuntui, että olen niin rikki ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään. Yksi laastari oli mutta jo alussa tein selväksi että en halua mitään muuta kuin hetken läheisyyttä ja se riitti meille molemmille.
Pikkuhiljaa elämä rupesi sujumaan. Löydettiin lasten kanssa tapa elää meidän perheen elämää. Tehtiin lomareissuja, keksittiin kaikkea kivaa tekemistä mutta ennenkaikkea elettiin arkea. Kunnes elämä yllätti; melkein 3 vuoden yksinäisen elon jälkeen. Istuin iltaa paikallisessa miespuolisen ystävän kanssa jonka kanssa ystävyyttä takana melkein 10 vuotta. Illan mittaan rupesi tuntumaan että meillä voisi olla ehkä enemmänkin yhteistä ja onhan meillä ollut. Päivä kerrallaan on suhdetta rakennettu eikä mistään yhteisestä tulevaisuudesta saatikka yhteisestä kodista ole vielä puhuttu mutta kivaa meillä yhdessä on. Lapset ovat tykänneet hänestä aina joten siinä mielessä hänen ilmestymisensä kuvioihin on ollut helppoa.
Kuten huomaat, en osaa mitään neuvoja antaa. Itse annoin eron jälkeen huomiota itselleni tosi paljon. Ostin uusia vaatteita, meikkejä, kävin usein kampaajalla ja tein niitä juttuja joista olin ennen vain haaveillut. Ne auttoivat löytämään itsestäni sen kadonneen naisen joka avioliiton aikana katosi kaiken arjen kiireen keskelle. Tsemppiä sinulle ja voimia!
Niin todellakin, minä erosin 20 vuotisen taipaleen jälkeen miehestäni. Liitto oli todella aika raastava, silti jaksoin 20 vuotta olla , mutta sitten jouduin tekemään erittäin nopeasti päätöksen jatkaako epätyydyttävässä liitossa ja jatkaa matkaa itsekseen. Ja nyt olen asunut 10 kk omassa ihanassa kerrostaloasunnossa. Mutta aina silloin tällöin tulee sellainen tyhjyyden tunne. Elänkö minä loppu elämäni itsekseen. Olen muutamia kertoja käynyt yöelämässä, mikä siinä ihan mukavia keikkoja on ollut. Seuraakin olen saanut, mutta jotenkin vaan tuntuu, että kelpaanko mä kellekkään. Kun katson peiliin, niin en tiedä mitä siellä nään. En ainakaan mitään kuvan kaunista ihmistä. Ja itsekseen kun olen, ei aina viitsisi tuppaantua kenenkää ystävän luo.. Ja noita treffi palstoja olen vaivihkaa käynyt katselemassa. Hirveesti noita kavereita on jotka etsivät seuraa, mutta jotenkin ei minusta ole noihinkaan. Pitäiskö vaan olla ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan..?? Olisiko se vastaus meille eronneille, karanneille ym ihmisille. Jotka emme ole enään nuoria. Vakka omasta mielestä olen erittäin nuorekas. Olen nyt saanut päättää omista asioista ja hemmotella itseäni ja ostella itselleni uusia vaatteita ja käydä kampaajalla , useammin kuin kerran vuodessa. Ja työkavereiden mielestä olen muuttunut positiivisempaan suuntaan. Itsetykkäisin tanssimisesta, mutta kun itse en osaa uskalla lähteä tanssipaikoihin.
Kikkaralla, pitäisikö meidän vaan todellakin nauttia tästä olotilasta ja antaa ajan kulua ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan.
Mutta outoa se on....