On alkanut nämä kuolemanajatukset pyöriä enemmän ja enemmän mielessä. Johtunee siitä kun syksy tulee. Tai sitten ei. Homona on pienessä kaupungissa vaikea löytää seuraa - siis tositarkoituksella. Siitä kaiketi suurin ahdistus ja riittämättömyyden tunne tulee.
En ryypiskele enkä käytä muitakaan aineita, silti ahdistaa.. ja masentaa. Lääkärissä on masennuksen vuoksi käyty jo kymmenen vuotta, psykoterapiassa reilut kolme vuotta.
Paniikkihäiriö on helpottanut ja osaan jo paremmin yksilöidä, mistä mikäkin tunne tulee.
Jotenkin vain tuntuu, että en ole saanut elämään sellaisia kortteja, mitä toiset. Kotona olen elänyt liian erityksessä, eikä lapsena ollut kavereita. Nyt työelämässä olo on koko ajan epävarma ja ihmissuhteita hankala solmia, sen vuoksi että jännittää. Terapeuttini mielestä jännitys ja epävarmuus ei vain näy ulospäin.
Tuntuu että opiskelut ovat menneet hukkaan, en aikanaan päässyt opiskelemaan sitä mitä olisin halunnut. Nyt olen tässä "kakkosvaihtoehdossani", varoventtiilissä, jolle tielle en halunnut pitkäksi aikaa jäädä.
Mummoni on hyvin sairas ja tämä on ehkä hänen viimeinen syksynsä. Siksi en tapa itseäni - vielä. Kunhan hän on poistunut tästä ajasta, mietin uudelleen. Mummoani tieto kuolemastani järkyttäisi varmasti ja tekisi jäljellä olevista päivistä kurjia.
Mutta entäpä jos lähtisin mummoni jälkeen? Voisin mennä junan alle, siihen kun asettuu niin ei tarvitse kauaa kitua.
Itsemurhan tehneitä monesti syyllistetään itsekkäiksi, mutta ihmisten ja läheisten pitäisi ymmärtää se myös mahdollisuutena. Ei itsensä tappaminen ole aina väärin, eikä se ole mahdottoman huono asia. Joskus elämällä ei ole määränpäätä, oleminen käy raskaaksi ja elämänlaatu heikkenee. Ei elämän pituus ole tärkeää, vaan päivien laatu.
Jotenkin minusta on alkanut tuntua, etten 30-vuotispäiviäni näe.
Olin lapsena koulukiusattu pitkän aikaa, isäni oli poissaoleva ja ajoittain väkivaltainen. Olen ollut äitini huolipussina ja taakankantajana pienestä saakka, terapioinut häntä. En ole elänyt ihan sellaista elämää, mitä monet koulukaverini ovat saaneet viettää. En ole saanut elämään sellaisia eväitä, mitä jossain toisessa perheessä olisin voinut saada.
Harmittaa kun kuuntelen työkavereiden puheita, moni heistä on parempi äiti ja isä kuin omani. Tuota kun miettii, se alkaa sattua. Minua ei ole ymmärretty, kukaan ei ole kysynyt onko minulla kaikki hyvin; olen jäänyt vajaaksi. En usko että pystyn elämään täysipainoista elämää jonain päivänä. Se vain on niin.
On niin helpottavaa ajatella, että kuolema tulee jonain päivänä. Vaikka ei tappavaa tautia, niin oman käden kautta sitten. Joskus.
En ryypiskele enkä käytä muitakaan aineita, silti ahdistaa.. ja masentaa. Lääkärissä on masennuksen vuoksi käyty jo kymmenen vuotta, psykoterapiassa reilut kolme vuotta.
Paniikkihäiriö on helpottanut ja osaan jo paremmin yksilöidä, mistä mikäkin tunne tulee.
Jotenkin vain tuntuu, että en ole saanut elämään sellaisia kortteja, mitä toiset. Kotona olen elänyt liian erityksessä, eikä lapsena ollut kavereita. Nyt työelämässä olo on koko ajan epävarma ja ihmissuhteita hankala solmia, sen vuoksi että jännittää. Terapeuttini mielestä jännitys ja epävarmuus ei vain näy ulospäin.
Tuntuu että opiskelut ovat menneet hukkaan, en aikanaan päässyt opiskelemaan sitä mitä olisin halunnut. Nyt olen tässä "kakkosvaihtoehdossani", varoventtiilissä, jolle tielle en halunnut pitkäksi aikaa jäädä.
Mummoni on hyvin sairas ja tämä on ehkä hänen viimeinen syksynsä. Siksi en tapa itseäni - vielä. Kunhan hän on poistunut tästä ajasta, mietin uudelleen. Mummoani tieto kuolemastani järkyttäisi varmasti ja tekisi jäljellä olevista päivistä kurjia.
Mutta entäpä jos lähtisin mummoni jälkeen? Voisin mennä junan alle, siihen kun asettuu niin ei tarvitse kauaa kitua.
Itsemurhan tehneitä monesti syyllistetään itsekkäiksi, mutta ihmisten ja läheisten pitäisi ymmärtää se myös mahdollisuutena. Ei itsensä tappaminen ole aina väärin, eikä se ole mahdottoman huono asia. Joskus elämällä ei ole määränpäätä, oleminen käy raskaaksi ja elämänlaatu heikkenee. Ei elämän pituus ole tärkeää, vaan päivien laatu.
Jotenkin minusta on alkanut tuntua, etten 30-vuotispäiviäni näe.
Olin lapsena koulukiusattu pitkän aikaa, isäni oli poissaoleva ja ajoittain väkivaltainen. Olen ollut äitini huolipussina ja taakankantajana pienestä saakka, terapioinut häntä. En ole elänyt ihan sellaista elämää, mitä monet koulukaverini ovat saaneet viettää. En ole saanut elämään sellaisia eväitä, mitä jossain toisessa perheessä olisin voinut saada.
Harmittaa kun kuuntelen työkavereiden puheita, moni heistä on parempi äiti ja isä kuin omani. Tuota kun miettii, se alkaa sattua. Minua ei ole ymmärretty, kukaan ei ole kysynyt onko minulla kaikki hyvin; olen jäänyt vajaaksi. En usko että pystyn elämään täysipainoista elämää jonain päivänä. Se vain on niin.
On niin helpottavaa ajatella, että kuolema tulee jonain päivänä. Vaikka ei tappavaa tautia, niin oman käden kautta sitten. Joskus.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eli entäpä jos lähtisit sen junaradan sijasta toiseen kaupunkiin jossa saisit ihan uuden aloituksen. Tai oletko etsinyt seuraa netistä, eivät kai kaikki voi olla pelkkää seksiä vailla, tarvitsevathan ihmiset muutakin elämäänsä.
Aikoinaan, kun oma masennus oli pahimmillaan - vaikea jakso menossa kyllä nytkin - ajatus itsemurhasta oli minulle helpotus. Ei ollut pakko elää, ja joskus jaksoin vain sen ajatuksen voimin että minulla on takaportti josta paeta kaikkea pahaa oloa jos se käy ylivoimaiseksi.
Tuttua tuo epäreiluuden tunne, miksi kaikilla muilla on asiat paremmin. Kunnes aloin nähdä pinnan alle ja totesin että yllättävän monella onkin rankka tausta tai menee muuten vain asiat pieleen elämässä, mutta eihän niistä ääneen puhuta. Esitetään että kaikki on kunnossa. Kunnes äkkiarvaamatta kulissit kaatuvat ja paljastavat sirpaleiset ihmiset jotka koettavat edelleen viimeiseen asti pitää kasvonsa.
Ja mainitsithan, ettei jännittämisesi näy ulospäin, joten ehkä sinäkin annat itsestäsi toisenlaista kuvaa kuin miltä sinusta oikeasti tuntuu.
Tuttua myös tuo äidin terapioiminen, oikeastaan itse osasin vetää rajat äidilleni vasta muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa. Ja silti loppuun asti tunsin syyllisyyttä siitä että koen äitini niin raskaana ja vaikeana, luulin että minun kuuluu olla hänen tukenaan ja kiltisti sietää kaikki. Kunnes vasta paljon myöhemmin tajusin että jokaisella on oikeus vetää rajansa ja pitää niistä kiinni. Lapsena se ei ehkä ole mahdollista, sitä oppii vain sietämään kaiken koska ei ole muuta vaihtoehtoa, mutta aikuisena voi opetella sanomaan "ei".
Menneisyyttä ei voi muuttaa, sen kanssa täytyy vain oppia elämään. Tulevaisuuttaan rakentaa joka päivä, enkä usko että hyvän elämän saaminen on koskaan liian myöhäistä.
Kuitenkin sinulla on toivon kipinä, koska kirjoitit tänne!
Toivon, että näet vielä 130-vuotispäivänkin!
Jos opiskelualasi ei ollut omaasi, voit opiskella uuden ammatin vielä moneen kertaan.
Kerroit vaikeista lapsuuskokemuksista ja koulukiusaamisista. Oletko käynyt narsistien uhrien tuki -sivuilla netissä? Sieltä voit löytää kohtalotovereita.
http://www.verkkoklinikka.fi/keskustelut
Tutulta tuntuu mustakin nuo ajatukset. Eristäytynyt lapsuus ja nuoruus mullakin taustalla ja huonot perheolot. Muakin jännittää ihmisten tapaaminen. Mutta sulla on tilanne kuitenkin sillä tavoin hyvin, että jännittäminen ei näy. Pystyt myös käymään töissä etkä käytä päihteitä - se on hieno homma.
Mäkin muuten mietin paljon omia kotioloja yhdessä vaiheessa, halusin jäljittää perusteellisesti pahanoloni syyn. Mutta sitten ajattelin, että olkoot, niitä ei voi enää muuksi muuttaa. Merkityksellistä on se, että koitan itse järjestää itselleni sellaisen elämän kuin haluan. Tavallaan siinä on myös kysymys anteeksiannosta vanhemmille - he toimivat oppimiensa mallien ja omien senhetkisten kykyjensä mukaan, ja omalla tavallaan yrittivät parhaansa. Sitä ryhtyy tavallaan "omaksi äidikseen ja isäkseen", ottaa itse vastuun omista tekemisistään. Se tunne on monella tapaa vapauttava. Ehkä tämä mun jorina ei auta sua, mutta halusin vaan kertoa oman tarinani. En ole edelleenkään täysin terve, mutta menossa parempaan suuntaan.
Mä toivon että voisit jättää itsetuhoiset ajatukset pois. Elämässä on niin paljon kaunista ja hyvää, myös sinulle, vaikka siltä ei ehkä aina tunnukaan. Mäkin mietin tuota samaa kuin aiempi vastaaja, eli paikkakunnan vaihtoa, ja sitten ystävien etsimistä netin kautta. Ja mahdollisuuksia on toki muitakin. Sulla on ainutkertainen elämäsi, älä heitä sitä pois!
"Ruusu syntyy ruusupensaan kivusta, mutta se on kaunein kukka mitä maan päällä on"
- Tuntematon