Hei!
Tapahtuneesta on jo vuosia ja erittäin vaikeata tätä on kirjoittaa.
Minulla oli ihana mies ja kaksi suloista tyttöä. Menimme hyvin nuorena naimisiin, jo paljon aikasemmin kuin ensimmäinen ilmoitti tulostaan. Olimme noin 10v naimisissa. Ero tuli tavallaan yllättäen tavallaan ei. Mieheni löysi toisen ja sitä rataa. Alkuun olin ihan normaali yksinhuoltaja kunnes mies uuden naisystävänsä kanssa päätti, etä lasten on parempi asua heillä. Sitä miksi näin, riideltiin oikeuden eriasteissa 7 vuotta.
Kävi näin että lapset alkoivat oireilla sekä henk. että fyys. Ja omatkin voimat alkoivat olla pahasti lopussa.
Lapset menivät isälleen. Tapaamisista sovittiin mutta käytännössä ne eivät toimineet laisinkaan.Heidän puoleltaan.
Muutin töiden takia kauemmas lapsista ja tapaamiset harvenivat kunnes täysin loppuivat. Hukutin murheeni aluksi työhön mutta myöhemmin aloin käyttämään alkoholia ja sittemmin lääkkeitä sekaisin.
Nyt olen saanut elämäni kuntoon. Lapsiakin näen, mutta olen vieraantunut heistä. Voin sanoa, että mitä ex-mies emäntineen teki, oli se surullista minulle, mutta etenkin lapsille.
Kyllä joulu-synttäri yms lahjat kelpaavat, mutta muuhun minusta ei olekkaan. Ei ole koskaan ollut, ei edes silloin kuin mitään ongelmia minulla ei ollut alkon kanssa ja olin kaikin puolin normaali ja mielestäni tarpeeksi hyvä lapsilleni.
Jäin paljosta paitsi ja lapset tietenkin. Välimatkat ja työ estivät osallistumasta vanhempainiltaan yms, opettajat olivat ainoastaan yhteydessä isään(lähihuoltaja kun kerran oli) omat puhelut koululle saivat tylyn vastaanoton kun yritin kysellä lasten kuulumisia kouluelämässä. Rivien välistä saattoi hyvin tulkita, miten huono,omituinen äiti olin kun "hylkäsin" lapseni. Ja voi isä reppanaa, hän kun uhrautui ja kasvattaa lapset. Voi voi.
Lapset ovat jo ylä-aste iässä, mutta kuten sanoin olen kuin vieras heille ja tunne varmasti on molemminpuolinen.
Olen kuitenkin lapsirakas. Omani ovat rakkaita vaikka tilanne nyt heidän kanssaan on näin. Tuntuu, että kelpasin synnyttäjäksi,imettäjäksi ja vaipanvaihtajaksi,koliikkisten lasten kanssa valvomaan vuosikaudet. Kun lapset kasvoivat ja uusi nainen kuvioissa(ei ole omia lapsia, kuullutkin ettei toiveistaan huolimatta edes saa)niin minut syrjäytettiin. Tässä maassa ei enään mennä näin, että automaattisesti lapset jäävät äidilleen vaan jos molemmat vanhemmat todetaan kykeneväisiksi vanhemmuuteen, on siinä käräjätuomareilla setvimistä. Jokaisessa oikeusportaissa voitin ja näin lasten pitäisi olla luonani. Kuten sanoin, voimani loppui ja lapset todella kärsivät. Tiesin, että exäni ei olisi koskaan antanut periksi vaan käräjöisimme edelleen.
Tapahtuneesta on jo vuosia ja elän hyvässä parisuhteessa. Mieheni haluaisi lapsia, koska hänellä ei ole ennestään.
Minua jäytää pelko. Pelkään, että mahdollisesta tulevasta lapsestakin jonain päivänä riidellään. Sen verran pahat traumat tuosta koko hommasta jäi.
pelkään myös, että jos en enään osakkaan olla se hyvä äiti mitä ennen olin. Olenhan elänyt vuosia jo itsekseni ilman lapsia.
Silti haluaisin vielä äidiksi. Kokea myös koulun alkamiset yms mistä ilman jäin. Nähdä vauvasta siihen asti kun lapsi lähtee aikuisiän kynnyksellä kotoa pois. Siis normaali vanhemmuus.
Nyt tunnen lähinnä olevani jotenkin "torso" vanhempi. Kuin joku lähisuvun kummitäti jolle voi lahjalistaa esittää muutaman kerran vuodessa.
Tapahtuneelle ei enään voi mitään. Välillä olen vihainen siitä, etten jaksanut laittaa enempää exälleni kampoihin. Mutta tilanne oli silloin se.Ja sen kanssa minun on pitänyt elää.
Mietin myös sitäkin, että jospa tekisin lapsen ihan yksinään. En ottaisi ketään miestä mitään jakamaan. Silloin voisin olla rauhassa noilta peloilta.
Mitä ajatuksia tämä teissä herättää? Kannattaako minun enään alkaa koko ruljansiin vaikka sitä aika ajoin kovasti kaipaan, vai tyytyä siihen, että lapset on nyt tehty ja odotella vaikka mummiksi tuloa?
Kiitos kun jaksoit lukea, vaikeaa oli kirjoittaa..
Tapahtuneesta on jo vuosia ja erittäin vaikeata tätä on kirjoittaa.
Minulla oli ihana mies ja kaksi suloista tyttöä. Menimme hyvin nuorena naimisiin, jo paljon aikasemmin kuin ensimmäinen ilmoitti tulostaan. Olimme noin 10v naimisissa. Ero tuli tavallaan yllättäen tavallaan ei. Mieheni löysi toisen ja sitä rataa. Alkuun olin ihan normaali yksinhuoltaja kunnes mies uuden naisystävänsä kanssa päätti, etä lasten on parempi asua heillä. Sitä miksi näin, riideltiin oikeuden eriasteissa 7 vuotta.
Kävi näin että lapset alkoivat oireilla sekä henk. että fyys. Ja omatkin voimat alkoivat olla pahasti lopussa.
Lapset menivät isälleen. Tapaamisista sovittiin mutta käytännössä ne eivät toimineet laisinkaan.Heidän puoleltaan.
Muutin töiden takia kauemmas lapsista ja tapaamiset harvenivat kunnes täysin loppuivat. Hukutin murheeni aluksi työhön mutta myöhemmin aloin käyttämään alkoholia ja sittemmin lääkkeitä sekaisin.
Nyt olen saanut elämäni kuntoon. Lapsiakin näen, mutta olen vieraantunut heistä. Voin sanoa, että mitä ex-mies emäntineen teki, oli se surullista minulle, mutta etenkin lapsille.
Kyllä joulu-synttäri yms lahjat kelpaavat, mutta muuhun minusta ei olekkaan. Ei ole koskaan ollut, ei edes silloin kuin mitään ongelmia minulla ei ollut alkon kanssa ja olin kaikin puolin normaali ja mielestäni tarpeeksi hyvä lapsilleni.
Jäin paljosta paitsi ja lapset tietenkin. Välimatkat ja työ estivät osallistumasta vanhempainiltaan yms, opettajat olivat ainoastaan yhteydessä isään(lähihuoltaja kun kerran oli) omat puhelut koululle saivat tylyn vastaanoton kun yritin kysellä lasten kuulumisia kouluelämässä. Rivien välistä saattoi hyvin tulkita, miten huono,omituinen äiti olin kun "hylkäsin" lapseni. Ja voi isä reppanaa, hän kun uhrautui ja kasvattaa lapset. Voi voi.
Lapset ovat jo ylä-aste iässä, mutta kuten sanoin olen kuin vieras heille ja tunne varmasti on molemminpuolinen.
Olen kuitenkin lapsirakas. Omani ovat rakkaita vaikka tilanne nyt heidän kanssaan on näin. Tuntuu, että kelpasin synnyttäjäksi,imettäjäksi ja vaipanvaihtajaksi,koliikkisten lasten kanssa valvomaan vuosikaudet. Kun lapset kasvoivat ja uusi nainen kuvioissa(ei ole omia lapsia, kuullutkin ettei toiveistaan huolimatta edes saa)niin minut syrjäytettiin. Tässä maassa ei enään mennä näin, että automaattisesti lapset jäävät äidilleen vaan jos molemmat vanhemmat todetaan kykeneväisiksi vanhemmuuteen, on siinä käräjätuomareilla setvimistä. Jokaisessa oikeusportaissa voitin ja näin lasten pitäisi olla luonani. Kuten sanoin, voimani loppui ja lapset todella kärsivät. Tiesin, että exäni ei olisi koskaan antanut periksi vaan käräjöisimme edelleen.
Tapahtuneesta on jo vuosia ja elän hyvässä parisuhteessa. Mieheni haluaisi lapsia, koska hänellä ei ole ennestään.
Minua jäytää pelko. Pelkään, että mahdollisesta tulevasta lapsestakin jonain päivänä riidellään. Sen verran pahat traumat tuosta koko hommasta jäi.
pelkään myös, että jos en enään osakkaan olla se hyvä äiti mitä ennen olin. Olenhan elänyt vuosia jo itsekseni ilman lapsia.
Silti haluaisin vielä äidiksi. Kokea myös koulun alkamiset yms mistä ilman jäin. Nähdä vauvasta siihen asti kun lapsi lähtee aikuisiän kynnyksellä kotoa pois. Siis normaali vanhemmuus.
Nyt tunnen lähinnä olevani jotenkin "torso" vanhempi. Kuin joku lähisuvun kummitäti jolle voi lahjalistaa esittää muutaman kerran vuodessa.
Tapahtuneelle ei enään voi mitään. Välillä olen vihainen siitä, etten jaksanut laittaa enempää exälleni kampoihin. Mutta tilanne oli silloin se.Ja sen kanssa minun on pitänyt elää.
Mietin myös sitäkin, että jospa tekisin lapsen ihan yksinään. En ottaisi ketään miestä mitään jakamaan. Silloin voisin olla rauhassa noilta peloilta.
Mitä ajatuksia tämä teissä herättää? Kannattaako minun enään alkaa koko ruljansiin vaikka sitä aika ajoin kovasti kaipaan, vai tyytyä siihen, että lapset on nyt tehty ja odotella vaikka mummiksi tuloa?
Kiitos kun jaksoit lukea, vaikeaa oli kirjoittaa..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hyi, kuulostaa kauhealta tuo teko isän puolelta... Eihän se siis ajatellu ollenkaan lapsien parasta!!! Herranjestas sentään... Oikeastikko jos ero tulee niin kiista lapsista jatkuu jatkumistaan eikä lopullista päätöstä tule? siis jos vanhemmat eivät sovi asiasta... Sulla on oikeus tavata omia lapsias!!! Tutustu heihin uudestaan ja puhu myös heidän kanssaan että mitä sanoisivat jos vauva vielä tulisi... Äh en mä osaa neuvoa mut pietä puoles...
erotessa 5v. ja 2v.
Yksihuoltajan tie on rankka. Ainoa lasten kanssa elävä jolle koko yhteiskunta kaataa virallisesti ja epävirallisesti kaiken epäonnistunen lasten kasvatuksessa.
Et kerro nykyistä ikääsi etkä sitä millainen tuki verkosto sinulla olisi.
Elät hyvässä parisuhteessa siihen kuuluu myös lapset.
Mun mielestä kuulostaa, että olet varsin ajattelevainen ja syvästi tunteva, vastuullinen ihminen. Jos olisit tunnevammainen tai muuten vaan "huono" ja epäkelpo äiti, et kykenisi tuollaiseen pohdintaan. Varmasti onnistut hyvin lasten kanssa, jos niitä noin palavasti haluat.
Kerroit, että elät hyvässä parisuhteessa. Miksi silloin edes pohdit lapsen tekemistä yksinään? Tahtoisiko puolisosi lapsia?
Miten muuten nuo edellisestä liitosta olevat lapsesi? Haluaisitko itse lähentää välejäsi heihin? Mielestäni ei ole vielä liian myöhäistä luoda heihin äiti-tytär-suhdetta, jos sitä todella haluat. Pystytkö ajattelemaan, että tapaisit tyttöjäsi ensimmäiset kerrat vaikkapa heidän isänsä kotona vai onko tilanne niin tulehtunut, ettei sinne voi mennä?
Haluisin vaan sanoa, että juuri saman kokeneena, joskus jo elämästäkin luopuneena väsyin samoihin ongelmiin kahden huoltajana...pikku hiljaa nousin ja nyt olen onnellinen tai paremminkin tasaapainoinen annan tunteiden tulla ja otan ne vastaan en pakene, kun ahdistaa ja päivä päivältä on olllut helpompaa...tosin nään lapsiani, mutta eivät asu samassa---ja uusi alku tulossa vakaalla pohjalla uuden miehen kanssa jo kolme vuotta ja nyt raskaana..
Kaipaan joka päivä lapsiani, mutta mies on niin pelottava, ja vallankahvassa kiinni, että lasten parhaaksi en uskalla haastaa riitaa ja tottelen että saan olla lasteni kanssa viikonloppuisin... Jos olen taistellu, on vieny lapset puoleksi vuodeksi niin etten ole saanu yhteyttä pitää...
Mummot ja muutkaan sukulaiset ei uskalla olla missään asiassa hänelle vastaan, koska ei kestettäis ja haluttais alkaa juoksemaan käräjöillä ja repiä lapsia kappaleeksi, kun heille ei kans anna jos eivät tottele joka asiaa minkä määrää...
Itken usein yksin iltaisin kun pelkään, ja mietin mitä lapset ajattelee ja luuleeko ne että en rakasta heitä..Vaikka kerron heille sen aina kun ovat luonani...
Ansaitset onnen kirjoittaja...ja puhtaan uuden alun jota kukaan ei sulta riistä...Voithan tehdä lapsen miehesi kanssa, mutta jos et ole aviossa huoltajuus on viimekädessä sulla ja katsot sen tarkkaan miten teillä sujuu, ettet heti kirjoita huoltajuutta kun isyys tunnustettu. Äiti on lapselle korvaamattoman arvokas, ja viimekädessä varmasti se tärkein. Minun lapsista vanhin on sanonut mummillekkin että rukoilee että äitin luokse pääsee asumaan heti kun on 12-vuotias ja rakastaa äitiä, että isi ei sitten voi mitään. Huolsin yksin 6 vuotta sitten erehdyin vaikeassa tilanteessa antamaan hänelle huoltajuuden ja tässä olen.
Jokainen ansaisee uuden alun ja sen että unohtaa menneen elääkseen eteenpäin.
Et saa lannistua,koita voittaa pelkosi ja uskoa itseesi.
Uskon vilpittömästi että olet hyvä äiti ja olet ansainnut uuden mahdollisuuden onneen!