Olen ikääni nähden (32v)menettänyt paljon ja kokenut liikaa,toisaalta olen niistä oppinutkin. Yksin olen elänyt lapseni kanssa monta vuotta ja se on kantanut minua eteenpäin.
Nyt kun lapsi on kouluikäinen ja omat kaverit tärkeitä ja äitiä ei kaikkeen tarvitse,tunnen surua.. Jotenkin lapsi ei enää niin anna pusutella ja halailla;kotona käydään syömässä ja läksyt,reppu nurkkaan ja ulos kavereiden kanssa ja sitä rataa.
Minulla ei ole oikein ollut ihmissuhdetta,siis miesten kanssa vuosiin,koska olen niin usein pettynyt enkä ole sellaista vielä löytänyt jonka osakseni elämäämme haluaisin. ja jostain syystä elämä on helpompaa näin kaksin lapsen kanssa.
Ystäväni ovat huomauttaneet että minun pitäisi alkaa jo elää itsellenikin välillä kun kerran on mahdollisuus,eikä odottaa että sitten vasta "alkaisin elää" kun lapsi muuttaa kotoa pois.
Onhan lapseni vielä pieni ja tarvitsee minua mutta jotenkin koen yksinäisyyttä ja haikeutta,en tiedä sitten onko se korostunut nyt enemmän kun lapsi kasvaa eikä ole sitä miestä jonka viereen käpertyä. En kuitenkaan haaveile vauvasta enkä kaipaa vauva-aikaa takaisin.
Jotenkin sitä on vain jumittunut siihen että on kotona ja tarpeellinen ja yhtäkkiä istunkin monta tuntia koneella yksin.. Nytkin lapsi on kaverillaan :/
Nyt kun lapsi on kouluikäinen ja omat kaverit tärkeitä ja äitiä ei kaikkeen tarvitse,tunnen surua.. Jotenkin lapsi ei enää niin anna pusutella ja halailla;kotona käydään syömässä ja läksyt,reppu nurkkaan ja ulos kavereiden kanssa ja sitä rataa.
Minulla ei ole oikein ollut ihmissuhdetta,siis miesten kanssa vuosiin,koska olen niin usein pettynyt enkä ole sellaista vielä löytänyt jonka osakseni elämäämme haluaisin. ja jostain syystä elämä on helpompaa näin kaksin lapsen kanssa.
Ystäväni ovat huomauttaneet että minun pitäisi alkaa jo elää itsellenikin välillä kun kerran on mahdollisuus,eikä odottaa että sitten vasta "alkaisin elää" kun lapsi muuttaa kotoa pois.
Onhan lapseni vielä pieni ja tarvitsee minua mutta jotenkin koen yksinäisyyttä ja haikeutta,en tiedä sitten onko se korostunut nyt enemmän kun lapsi kasvaa eikä ole sitä miestä jonka viereen käpertyä. En kuitenkaan haaveile vauvasta enkä kaipaa vauva-aikaa takaisin.
Jotenkin sitä on vain jumittunut siihen että on kotona ja tarpeellinen ja yhtäkkiä istunkin monta tuntia koneella yksin.. Nytkin lapsi on kaverillaan :/
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä uskon että tuo sun olotila siitä helpottaa ajan myötä... Mun äitiäni ainaki aikoinaan ärsytti ku kaikki tuputti hälle et hanki mies hanki mies.... hän oli onnellinen ilmankin eikä sitä arkeemme halunnut... Kyllä ite tiiät mitä hankkia, kokea ja millon... Niin ne lapset kasvaa... nyyh...='(
kasvatustyön kun lapsestasi on tullut noin reipas , omatoiminen ja sosiaalinen. Ja vielä yksin! Jos koet yksinäisyyttä haittaavissa määrin, niin ehkä se pitäisi ottaa merkkinä siitä, että voisit tuota seuraelämää testailla, esim. aloittamalla uuden harrastuksen, jonka parissa tapaa uusia ihmisiä, niin koet eläväsi edelleen lapsen ehdoilla mutta kuitenkin saavasi uutta sosiaalista sisältöä elämääsi. Mitä sellaista haluaisit tehdä, joka ei järkytä teidän perherutiineja, mutta joka toisi sinulle enemmän tyytyväisyyttä ja sisäistä rauhaa? Voimia!
eri asia miten rakkauden osoittaa tai miten se tulee esiin. Eihän rakkaus ole mikään kiintiö, jota annostellaan eri aikana eri määriä tai eri määriä eri lapsille (jos on useampia). Eihän rakkaus lopu rakastamalla.
Mutta äidin rakkautta ole ripustautuminen lapseen ja eläminen hänen kauttaan. Monen lapsen äiti sanoi, että lapset on ihania erilailla kunakin ikäkautena, mutta heistä pitää osata myös luopua. Ilmeisesti olet oikealla tavalla ohjannut lastasi, kun vaikuttaa raippaalta lapselta. (ja kaikkenhan ei tarvi olla reippaita..)
Itse olen tuossa lapsesta luopumisen vaiheessa. Poika on muuttamassa omilleen. Ja kyllä täytyy myöntää että järki ja tunteet eivät käy samaa rataa. Järki sanoo että näin sen pitää mennä, mutta odotan millainen tunne myrsky tulee pojan muuton jälkeen.
Kai sitä pitäisi osata jossain määrin luopua jo siitä ajatuksesta,etten ole enää se "maailman napa" lapselle ja tokihan minusta on ihanaa että lapsellani on kavereita ja muutenkin iloinen ja tasapainoinen luonteeltaan =)
Harrastuksen keksiminen olis kyllä hyvä ajatus,niitäkin tykkään kyllä tehdä enempi lapsen kanssa(uimassa käyminen,pyöräily jne) mutta kun on tätä omaa aikaa kuitenkin yksinään niin pitäis saada itsensä liikkeelle yksinkin.
Kaipa se mieskin joskus elämään tupsahtaa jos on tullakseen;alkaa vaan ystäväpiiri olla jo niin vakiintunutta että tuntee itsensä ulkopuoliseksi välillä.
Olen vain aina ollut hellyyden kipeä ja halunnut näyttää sen oman rakkauden jollekin,kun en sitä lapsuudessani juurikaan saanut,ja odotusaikana jo päätin että haluan opettaa lapselleni että kaikki tunteet on sallittuja ja illalla on hyvä nukahtaa kun lapsen sängystä kuuluu:äiti mä rakastan sua.
Onneksi siihen on vielä aikaa ennenkuin lapsi muuttaa kotoa pois =) Kaipa näihin tunteisiin ajan kanssa sopeutuu ja päivä kerrallaan,mutta vois nuo lapset hitaamminkin kasvaa ;)
Ota koira. Siinä sinulla on joku johon voit purkaa hellyyden tunteesi ja se tarvitsee huomiotasi ja hoitoasi. Äkkiseltään tämä voi kuullosta vähän huonolta vitsiltä mutta olen huomannut että tosi monille on ilmestynyt koira silloin kun lapset ovat muuttamassa kotoa. Esim. yksinäisille naisille siitä on ihan turvaakin. Joten kannattaa miettiä ja kypsytellä asiaa vaikka ei ihan koirihmisiä olisikaan.
meidän kohdalla :/ Pitää varmaan alkaa sitä "uraa" tekemään niin on hommaa ;)
liikaa.
Millaiset työajat sinulla muuten on, kun ennen kolmea iltapäivällä kerrot istuvasi monta tuntia koneella?
Jos aikaa jää ansiotyöltä ja lapsen- ja kodinhoidolta tuntikausia, niin hanki ihmeessä jokin hyödyllinen harrastus. Ala esimerkiksi opiskella jotakin, tai tee vapaaehtoistyötä.
Tekemätöntä työtä on paljon, kenenkään ei tarvitse jäädä peukaloitaan pyörittelemään.