Mistä toivoa paranemiseen? Ahmimiskohtaukset ovat vain pahentuneet ja tuntuu kuin kokoajan pitäisi olla ruokaa suussa ja sitten pöntöllä. Olen niin väsynyt, että kävelykin paikasta toiseen tuntuu mahdottomalta, vaikka ennemmin minulla oli todella hyvä kunto. Koulussa en pysty keskittymään ja aivan itkettää oma toimintakyvyttömyys. Kirjoitan syksyllä englannin, enkä ole edes kirjoja saanut auki. Päivät menee joko ahmiessa ja oksentaessa tai paastoillessa. Ja siivoillessa. Koulussa on kamalaa olla, kun paleltaa, väsyttää ja hävettää, sillä myös siellä olen oksennellut ja useat opiskelijoista tietävät muutenkin ongelmastani. Lisäksi oksennus tuntuu nousevan ihan tahtomattaankin suuhun aina kun olen syönyt.
Välistä olen miettinyt tosissani itsemurhaa, kun ei tästä osastojakson ja usean vuoden juttelunkaan jälkeen tule yhtään mitään. En haluaisi kuolla, mutta ajatus tulevaisuus ahdistaa. Ymmärrän, että pitäisi yrittää syödä normaalisti ja olen välistä kokeillutkin, mutta huono olo käy sietämättömäksi ja on pakko oksentaa. Olen laihtumisen saralta saavuttanut tavoitteeni, mutta se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään. Välit ystäviin alkavat rakoilla, sillä he eivät ymmärrä sairauttani - enkä sitä tietenkään voi vaatiakaan! Vaikka kuinka yrittäisin ottaa itseäni niskasta kiinni, ratkean aina. Olen aiemmin ollut optimistinen ja iloinen ihminen, nyt kyseisiä piirteitä on varmasti mahdoton tunnistaa minusta.
En nuku ilman lääkkeitä. Vanhemmat eivät enää jaksa pitää yhteyttä. Käytän kaikki rahani ruokaan. Valehtelen. Säikyn jokaista pientä ääntä. Vihaan itseäni niin paljon, etten saa edes henkeä. Mikä minusta on tullut? Jos jokin tuntuu joltain, niin se on suunnaton häpeä ja syyllisyys kaikesta, mitä olen läheisilleni aiheuttanut. Mihin voin ottaa pikaisesti yhteyttä? Asun omillani, mutta kotiin meneminen ei ainakaan auta. Rakastan kyllä siis perhettäni, mutta pelkään antavani huonoa esimerkkiä pikkusisarilleni ja muutenkin tuntuu, ettei vanhemmat enää jaksa katsella minua. Enkä kuvittele tunnetta, sillä äiti on monesti itkenyt puhelimessa kaverilleen, ettei kestä enää. Antaisin kaikkeni jos pääsisin tästä häiriöstä lopullisesti.
Anteeksi tämä purkaus, olen vain pitänyt kaiken ihan liian kauan sisälläni. Olisi mukavaa kuulla miten muut ovat päässeet paramisen tielle.
Välistä olen miettinyt tosissani itsemurhaa, kun ei tästä osastojakson ja usean vuoden juttelunkaan jälkeen tule yhtään mitään. En haluaisi kuolla, mutta ajatus tulevaisuus ahdistaa. Ymmärrän, että pitäisi yrittää syödä normaalisti ja olen välistä kokeillutkin, mutta huono olo käy sietämättömäksi ja on pakko oksentaa. Olen laihtumisen saralta saavuttanut tavoitteeni, mutta se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään. Välit ystäviin alkavat rakoilla, sillä he eivät ymmärrä sairauttani - enkä sitä tietenkään voi vaatiakaan! Vaikka kuinka yrittäisin ottaa itseäni niskasta kiinni, ratkean aina. Olen aiemmin ollut optimistinen ja iloinen ihminen, nyt kyseisiä piirteitä on varmasti mahdoton tunnistaa minusta.
En nuku ilman lääkkeitä. Vanhemmat eivät enää jaksa pitää yhteyttä. Käytän kaikki rahani ruokaan. Valehtelen. Säikyn jokaista pientä ääntä. Vihaan itseäni niin paljon, etten saa edes henkeä. Mikä minusta on tullut? Jos jokin tuntuu joltain, niin se on suunnaton häpeä ja syyllisyys kaikesta, mitä olen läheisilleni aiheuttanut. Mihin voin ottaa pikaisesti yhteyttä? Asun omillani, mutta kotiin meneminen ei ainakaan auta. Rakastan kyllä siis perhettäni, mutta pelkään antavani huonoa esimerkkiä pikkusisarilleni ja muutenkin tuntuu, ettei vanhemmat enää jaksa katsella minua. Enkä kuvittele tunnetta, sillä äiti on monesti itkenyt puhelimessa kaverilleen, ettei kestä enää. Antaisin kaikkeni jos pääsisin tästä häiriöstä lopullisesti.
Anteeksi tämä purkaus, olen vain pitänyt kaiken ihan liian kauan sisälläni. Olisi mukavaa kuulla miten muut ovat päässeet paramisen tielle.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensinnäkin, toivon sinulle kaikkea hyvää ja ymmärrän miltä sinusta tuntuu :<
Bulimia on kamala sairaus josta ei niin vain pääse eroon ja tiedän sen koska kaverillani olla pari vuotta sitten mutta pääsi siitä sitkeästi yrittäen eroon. Itselläni oli lievää masennusta kesän aikana koska kaverit eivät tuntuneet enään välittävän ja tunsin itseni kamalaksi läskikasaksi. Normaalipainoinen kyllä olen, pikku pömppis joka ei oikeastaan enään vaivaa :DD Yritän ajatella mahdollisimman positiivisesti kaikkea, ensinnäkin elämä on liian lyhyt kaikkeen sairastamiseen ja murehtimiseen.
Ja uskon että vanhempasi välittävät sinusta aivan älyttömästi vaikkeivat sitä aina joka tilaanteessa näytäkään :) Ymmärrän kyllä että äidillesi on vaikeaa katsella vierestä kun oma lapsi kuihduttaa itseään sairaalloisen laihaksi.
Toivon että pääsisit eroon siitä kamalasta asiasta mikä vaivaa sinua päivät pitkät :( Ja hurjasti tsemppiä jatkoon !