Toipumista on vielä jäljellä selvästi, tuleeko prosessista koskaan loppua, en tiedä.
Minä siis jätin aikanaan paikkakunnan jossa asuin koko ryyppyaikani. Se oli tarpeellista että pääsin silloin raitistumisen alkuun. Katkaisin välit entiseen juopporemmiin, vaihdoin puhelinnumerot yms.
Olen kyllä käynyt tuolla entisessä asuinpaikassani, vaikka se on minulle erittäin epämieluista. Sinne liittyy hitosti huonoja muistoja. Lisäksi en tiedä kuinka minuun suhtaudutaan(Jos satun törmäämään johon kuhun), kun tietysti juopporemmin mielestä "petin" heidän luottamuksen katoamalla yks kaks, noin vain mitään sanomatta. En halua nähdä tuosta juopporemmistä yhtäkään jäsentä. Sen vuoksi kai välttelen paikkakuntaa?
Minulle ei tietenkään heidän "ystävyys" merkkaa mitään, eikä ole koskaan merkannutkaan. Meitä yhdisti vain ja ainoastaan viina. Mutta viinahan on juovalle holistille koko elämä.
Jos törmää johonkuhun, ollakko vain ja kulkea ohi tuntematta? Kun mitään selityksiä en halua elämästäni antaa.
Tunnen juomareita kohtaan syvää halveksuntaa, en sääli heitä, eikä minulta heru pätkän vertaa sympatiaakaan. Samalla tavalla halveksin juoma-aikaista minääni, joka meni niin fiksuna siellä fiksussa joukossa, joka viinanhuuruisissa päissään tekivät suuria ja ihmeellisiä tekoja. Todellisuudessa jälkeen jäi korkeintaan kasa paskaa, vaikka sen piti olla kultaa.
Sanokaapa, onko muilla ollut tai onko samanmoisia ongelmia ja kuinka hoidatte ne? Lähinnähän tässä on kai kyse siitä kuinka saa tämän "ongelman" järjestykseen omassa päässään.
Juopporemmeissähän sattuu ja tapahtuu aina. Aina tulee uusia, elämää suurempia asioita. Kahnauksia, sovintoja, tappeluita, riitoja, seläntakana puhumisia, vuoronperään kaikista... Yhtä kaaosta siis. Uusia juoppoja astuu remmiin... Ehkä pidän itseäni taas hiukan liian tärkeänä henkilönä, eikä minusta enää siellä puhuta ja funtsita teorioita katoamisestani?
Lähinnä siksi mietin edes näitä, koska en halua elämääni mitään häiriötekijöitä. Joskus pelottaa, kun asiat ovat taas paremmin kuin koskaan, että joku vanhoista tutuista tulee ja alkaa häiriköidä, ängetä tuttavalliseksi tai mitä tahansa.
En haluaisi enää suoda ajatustakaan sille porukalle, jonka kanssa menetin niin paljon.
Yleensä selvitän nää probleemit itsekseni kuten tähänkin asti, mutta tämä tuntuu olevan aina vaan sama. Yhtä epämieluista aina käydä tai edes ajaa ko. Paikkakunnan halki.
Minä siis jätin aikanaan paikkakunnan jossa asuin koko ryyppyaikani. Se oli tarpeellista että pääsin silloin raitistumisen alkuun. Katkaisin välit entiseen juopporemmiin, vaihdoin puhelinnumerot yms.
Olen kyllä käynyt tuolla entisessä asuinpaikassani, vaikka se on minulle erittäin epämieluista. Sinne liittyy hitosti huonoja muistoja. Lisäksi en tiedä kuinka minuun suhtaudutaan(Jos satun törmäämään johon kuhun), kun tietysti juopporemmin mielestä "petin" heidän luottamuksen katoamalla yks kaks, noin vain mitään sanomatta. En halua nähdä tuosta juopporemmistä yhtäkään jäsentä. Sen vuoksi kai välttelen paikkakuntaa?
Minulle ei tietenkään heidän "ystävyys" merkkaa mitään, eikä ole koskaan merkannutkaan. Meitä yhdisti vain ja ainoastaan viina. Mutta viinahan on juovalle holistille koko elämä.
Jos törmää johonkuhun, ollakko vain ja kulkea ohi tuntematta? Kun mitään selityksiä en halua elämästäni antaa.
Tunnen juomareita kohtaan syvää halveksuntaa, en sääli heitä, eikä minulta heru pätkän vertaa sympatiaakaan. Samalla tavalla halveksin juoma-aikaista minääni, joka meni niin fiksuna siellä fiksussa joukossa, joka viinanhuuruisissa päissään tekivät suuria ja ihmeellisiä tekoja. Todellisuudessa jälkeen jäi korkeintaan kasa paskaa, vaikka sen piti olla kultaa.
Sanokaapa, onko muilla ollut tai onko samanmoisia ongelmia ja kuinka hoidatte ne? Lähinnähän tässä on kai kyse siitä kuinka saa tämän "ongelman" järjestykseen omassa päässään.
Juopporemmeissähän sattuu ja tapahtuu aina. Aina tulee uusia, elämää suurempia asioita. Kahnauksia, sovintoja, tappeluita, riitoja, seläntakana puhumisia, vuoronperään kaikista... Yhtä kaaosta siis. Uusia juoppoja astuu remmiin... Ehkä pidän itseäni taas hiukan liian tärkeänä henkilönä, eikä minusta enää siellä puhuta ja funtsita teorioita katoamisestani?
Lähinnä siksi mietin edes näitä, koska en halua elämääni mitään häiriötekijöitä. Joskus pelottaa, kun asiat ovat taas paremmin kuin koskaan, että joku vanhoista tutuista tulee ja alkaa häiriköidä, ängetä tuttavalliseksi tai mitä tahansa.
En haluaisi enää suoda ajatustakaan sille porukalle, jonka kanssa menetin niin paljon.
Yleensä selvitän nää probleemit itsekseni kuten tähänkin asti, mutta tämä tuntuu olevan aina vaan sama. Yhtä epämieluista aina käydä tai edes ajaa ko. Paikkakunnan halki.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kun liikuin "oikeissa ryyppyporukoissa". Se oli aikaa jolloin piti saada pönttö sekaisin hinnalla millä tahansa. Ja maksoihan se - olin niitä harvoja sen porukan työssäkäyviä. Raha kelpaa aina niissä piireissä. Onneksi osasin pois ajoissa.
Juomiseni jatkui kuitenkin omissa oloissani. En vaihtanut paikkakuntaa, eivätkä hekään - ainakaan heti. Pikkuhiljaa he vain lakkasivat tervehtimästä, kun varmasti huomasivat, että minulta oli rahahanat sulkeutuneet. Yksi jaksoi soitella vielä vuosien kuluttuakin. Häntä en jaksanut kuunnella, vaikka vielä itsekin silloin join. Hankin salaisen numeron.
Kun luin kirjoituksesi, tulin pitkästä aikaa miettineeksi heitä. Mitäköhän heille nyt kuuluu. Yhdestä tiedän varmasti, että hän sai jonkin kohtauksen, jossa hänen aivonsa lopullisesti tärvääntyivät ja hän joutui hengityskoneeseen vihannekseksi. Eräs toinen muutti takaisin Lappiin. Kaksi on varmuudella ryypännyt itsensä hengiltä ja muut ovat pikkuhiljaa vain häipyneet maisemista.
Niin, se meni tosiaankin niinpäin, että he lakkasivat tervehtimästä minua. Yhdessäolomme perustui pelkästään viinanjuontiin ja viinan hankkimiseen. Siinä porukassa minua tarvittiin vain rahoittajana. Luulenpa että "fiksuuttani" he eivät jääneet kaipaamaan :)
Sanot kirjoituksessasi, että tunnet syvää halveksuntaa juomareita kohtaan. Miksi? Minä olen luopunut negatiivisista tunteista kaikessa missä suinkin kykenen. Juopoista ei tarvitse pitää, mutta en myöskään halua uhrata ylimääräistä energiaa sellaiseen, joka on täysin hyödytöntä. Miksi vihata jotakuta, joka ei edes tiedä tunteistasi mitään? Helpottaisikohan sinuakin, jos lakkaisit tuntemasta halveksuntaa? Se ei suinkaan tarkoita sitä, että sinun pitäisi olla heitä kohtaan sympaattinen ja sääli taitaa olla tunteista turhin. Samalla kun halveksit entisiä ryyppykavereitasi tulet samalla halveksineeksi itseäsi ja entistä elämääsi. Voisi olla helpottavaa antaa itselleen anteeksi ja yrittää jatkaa elämää puhtaalta pohjalta eteenpäin. Positiivinen ajattelu on siinä erinomainen apu.
ja kulkea ohi tuntematta entiseen juopporemmiisi kuulunutta. Mielestäni voit tervehtiä häntä reilusti ja jatkaa matkaasi. Ehkä raittiutesi antaa ajattelemisen aihetta vielä juovalle ihmiselle. Saattaa ruveta ajattelemaan, että jos sinä olet raitistunut, miksipä ei hänkin.
Kun olit sen remmin jäsenenä, funtsailitteko kovasti, mihin joku siitä irtautunut oli hävinnyt?
En muuten muista ennen kuulleeni, että joku olisi raitistunut paikkakuntaa vaihtamalla. Hyvä kun avauduit tänne, meitä on niin monenlaisia ja sinunkin kirjoituksesi voi avata jonkun silmät näkemään oman tilansa ja mahdollisuutensa.
En tietenkään raitistunut paikkakuntaa vaihtamalla, mutta se auttoi irrottautumaan juopporemmistä ja sitäkautta parempaan suuntaan. Paikkakunnan vaihto oli puoliksi sattuma ja puoliksi tarkoitus päästä irti niistä piireistä. Jokatapauksessa aivan varmasti kohdallani erittäin hyvä asia.
Eipä siellä juopporemmissä taidettu pahemmin mitään funtsia. Juotiin ja puhuttiin paskaa, siinäpä se.
Ja Spritelle; En vihaa ketään- Enää. Siitä olen onneksi päässyt eroon, se vei todella energiaa ja esti tekemästä asioita. Mutta se halveksunta, voi olla että sekin kuluttaa... Onhan se tunne. Sitäkään ei ole kokoajan, hetkittäin se menee pois ja huomaan että se juopporemmi on minulle yhdentekevä. Mutta aina näin aika-ajottain tunteitakin on. Etenkin silloin kun sille paikkakunnalle on asiaa tai joutuu ajamaan sen läpi.
Samoin on laita itseni kanssa. Kyllä on hetkiä jolloin en itseäni rakasta, kun menneisyyttäni muistelen. Suurimman osan ajasta kyllä jo nykyään olen itseni kanssa sinut ja hyväksyn itseni ja tekoni, kun en niitä muuttaakkaan voi.
Voin vain teoillani osoittaa hyvitystä ja katumusta menneestä. Vaikka tietenkään mikään ei riitä korvaamaan esimerkiksi perheelleni sitä mitä minä olen tehnyt.
Olen kyllä kiitollinen että perheeni on antanut anteeksi. Jollakin tasolla olen myös antanut itselleni anteeksi, mutta en kai sitten aivan täydellisesti.
Toisaalta näitä tunteita on hyvä olla olemassa. Ainakin minun raittiuttani nuo aika-ajottain tulevat katumuksen ym tunteet vain vahvistavat vaikka ne eivät kivoja tuntemuksia olekkaan.