Heippa,
Lueskelen näitä palstoja aika useasti, koska itsellänikin esiintyy erilaisia jännittämis- ja paniikkioireita, ja ajattelin nyt sitten kirjoittaa tänne omasta elämästäni.
Minulla kaikki alkoi keväällä 2007, jolloin sain kesken työpäivän ensimmäisen huimaus-, tärinä- ja epätodellisuuskohtaukseni. En oikein tajunnut mitä tapahtui, vaan luulin olevani sairas ja lähdin töistä heti kotiin, oli perjantai. Viikonlopun lepäsin, ja maanantaina sitten taas töihin, mutta jo bussissa alkoi hillitön pyörrytys, huimaus ja vapina, en pystynyt menemään töihin vaan ajoin samalla bussilla päätepysäkin kautta takaisin kotiin. Tuolloin aloin ymmärtää että jokin minussa on pielessä, siis pääkopassa. Varasin ajan ensin terkkarilta, siellä otettiin ekg ym. veri- ja kilpirauhaskokeet, jotka kaikki olivat ok. Sain reseptin mietoon rauhoittavaan, ja numeron psykiatriselle sairaanhoitajalle, jos sellaiselle olisin halunnut mennä. Ja kyllä se siitä - olalle taputuksen.
Tuosta viikonlopusta alkoi helvetillinen elämä. Sen jälkeen en ole voinut oikeastaan mennä minnekään ilman sairaalloista pelkoa, en bussiin, en kauppaan, töihin, edes ulos. Yhtään täysin normaalia päivää ei ole sen jälkeen ollut, paitsi ehkä kotona, mutta silloinkin on seuraava 'tilanne' jo mielessä. Söin niitä rauhoittavia alussa, että pystyin olemaan töissä, helpottivathan ne, mutta tiesin ettei niiden tuella voi ikuisesti elää, joten en uusinut reseptiä. Tietysti välttelin/välttelen kaikkea mahdollisuuksien mukaan, tai käytin/käytän alkoholia lääkkeenä. Joskus en vaan jaksa. Pelot ovat päivittäisiä, 'oikeaoppisia' paniikkikohtauksia ei sinänsä ole ollut, mutta pelkkä kaduilla kävely on yhtä helvettiä. Huimaa, pyörryttää, hävettää, punastuttaa, katsetta ei pysty kohdistamaan mihinkään, vapisen, päällimmäisimpänä ehkä tuo häpeä, sitä ei voi edes sanoin kuvailla.
Ja
tkoin töissä pokkana, vaikka päivittäin oli tukalaa, ja ihmisetkin alkoivat ihmetellä että mikähän tuota vaivaa, kun sen kädet tärisee ja naama loistaa tulipunaisena, joskus koko päivän. Ja minun kohdallani ei todellakaan ole kyse mistään pikkusöpöstä punastelusta. Asian harrastajat kyllä tietävät.
Kävin puhumassa sen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, mutta eipä siitä juuri apua ollut, kysyi ensimmäisen kerran jälkeen, että riittikö se, vai tarvitsenko uuden ajan. Sain vielä toisen ajan kun pyysin, mutta sitten se jäi siihen. Olisi kai yksityiselle pitänyt.
Vuosien varrella on tullut pohdittua syitä tähän, mutta en ole löytänyt. Töissä kävi nyt keväällä niin tukalaksi, että otin lopputilin. Sain syksyksi opiskelupaikan, jossa olen nyt ollut tämän viikon, ja oireet vaivaavat yhä. Oli vaikeaa mennä kouluun ensimmäisenä päivänä, ja oikeastaan jokaisena päivänä tällä viikolla, ja yleensä olla siellä, vaikka kovasti haluaisin. Sosiaalisesti minusta on tullut avuton. Tänään viimeksi oppitunnilla tuli punanaamakohtaus ilman mitään syytä, puoli tuntia istuin pulpetissa hikoillen sairaalloisesti, hieman vapisten ja naama kauttaaltaan tulipunaisena. Hävetti niin. Ja siihen päälle ihmisten katseet, niitä on juuri silloin melkein mahdotonta sietää. Mutta pysyin luokassa. En tiedä miten jatko tuolla menee, mutta kyllä pelottaa.
Eli päivittäin minulla jatkuu vieläkin tämä jännittely. Ihan arkiasioissa, kaupassa, kaduilla jne. Olen ikäänkuin jatkuvassa jännitystilassa. Välillä ihan kotonakin. Olen noita rentoutusjuttuja harjoitellut, mutta tilanteen tullessa en tunnu voivan itselleni yhtään mitään. Menen jäykäksi kuin kakkosnelonen.
Kuten olen jo pari kertaa maininnut, niin suurin minua vaivaava asia on tuo häpeä. Muut oireet kyllä kestäisin, mutta tuosta voimakkaasta punastelusta johtuva häpeä on niin voimakas, että sitä vastaan on vaikea taistella. En tiedä mistä se oikein kumpuaa. Ehkä menen oikealle psykiatrille jonain päivänä.
Niin, ja tiedoksi, olen 32-vuotias mies. Koulussa haluaisin todella jatkaa, sillä se on hieman tähän alaan (eli mielenterveyteen) liittyvääkin, joten toivon että sieltä voisi saada vähän akateemista oppia ymmärtääkseni tätä/itseäni paremmin.
Hyvää syksyä kaikille oireileville, ja oireettomillekin, jos teidänlaisianne näitä palstoja lukee.
Lueskelen näitä palstoja aika useasti, koska itsellänikin esiintyy erilaisia jännittämis- ja paniikkioireita, ja ajattelin nyt sitten kirjoittaa tänne omasta elämästäni.
Minulla kaikki alkoi keväällä 2007, jolloin sain kesken työpäivän ensimmäisen huimaus-, tärinä- ja epätodellisuuskohtaukseni. En oikein tajunnut mitä tapahtui, vaan luulin olevani sairas ja lähdin töistä heti kotiin, oli perjantai. Viikonlopun lepäsin, ja maanantaina sitten taas töihin, mutta jo bussissa alkoi hillitön pyörrytys, huimaus ja vapina, en pystynyt menemään töihin vaan ajoin samalla bussilla päätepysäkin kautta takaisin kotiin. Tuolloin aloin ymmärtää että jokin minussa on pielessä, siis pääkopassa. Varasin ajan ensin terkkarilta, siellä otettiin ekg ym. veri- ja kilpirauhaskokeet, jotka kaikki olivat ok. Sain reseptin mietoon rauhoittavaan, ja numeron psykiatriselle sairaanhoitajalle, jos sellaiselle olisin halunnut mennä. Ja kyllä se siitä - olalle taputuksen.
Tuosta viikonlopusta alkoi helvetillinen elämä. Sen jälkeen en ole voinut oikeastaan mennä minnekään ilman sairaalloista pelkoa, en bussiin, en kauppaan, töihin, edes ulos. Yhtään täysin normaalia päivää ei ole sen jälkeen ollut, paitsi ehkä kotona, mutta silloinkin on seuraava 'tilanne' jo mielessä. Söin niitä rauhoittavia alussa, että pystyin olemaan töissä, helpottivathan ne, mutta tiesin ettei niiden tuella voi ikuisesti elää, joten en uusinut reseptiä. Tietysti välttelin/välttelen kaikkea mahdollisuuksien mukaan, tai käytin/käytän alkoholia lääkkeenä. Joskus en vaan jaksa. Pelot ovat päivittäisiä, 'oikeaoppisia' paniikkikohtauksia ei sinänsä ole ollut, mutta pelkkä kaduilla kävely on yhtä helvettiä. Huimaa, pyörryttää, hävettää, punastuttaa, katsetta ei pysty kohdistamaan mihinkään, vapisen, päällimmäisimpänä ehkä tuo häpeä, sitä ei voi edes sanoin kuvailla.
Ja
tkoin töissä pokkana, vaikka päivittäin oli tukalaa, ja ihmisetkin alkoivat ihmetellä että mikähän tuota vaivaa, kun sen kädet tärisee ja naama loistaa tulipunaisena, joskus koko päivän. Ja minun kohdallani ei todellakaan ole kyse mistään pikkusöpöstä punastelusta. Asian harrastajat kyllä tietävät.
Kävin puhumassa sen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, mutta eipä siitä juuri apua ollut, kysyi ensimmäisen kerran jälkeen, että riittikö se, vai tarvitsenko uuden ajan. Sain vielä toisen ajan kun pyysin, mutta sitten se jäi siihen. Olisi kai yksityiselle pitänyt.
Vuosien varrella on tullut pohdittua syitä tähän, mutta en ole löytänyt. Töissä kävi nyt keväällä niin tukalaksi, että otin lopputilin. Sain syksyksi opiskelupaikan, jossa olen nyt ollut tämän viikon, ja oireet vaivaavat yhä. Oli vaikeaa mennä kouluun ensimmäisenä päivänä, ja oikeastaan jokaisena päivänä tällä viikolla, ja yleensä olla siellä, vaikka kovasti haluaisin. Sosiaalisesti minusta on tullut avuton. Tänään viimeksi oppitunnilla tuli punanaamakohtaus ilman mitään syytä, puoli tuntia istuin pulpetissa hikoillen sairaalloisesti, hieman vapisten ja naama kauttaaltaan tulipunaisena. Hävetti niin. Ja siihen päälle ihmisten katseet, niitä on juuri silloin melkein mahdotonta sietää. Mutta pysyin luokassa. En tiedä miten jatko tuolla menee, mutta kyllä pelottaa.
Eli päivittäin minulla jatkuu vieläkin tämä jännittely. Ihan arkiasioissa, kaupassa, kaduilla jne. Olen ikäänkuin jatkuvassa jännitystilassa. Välillä ihan kotonakin. Olen noita rentoutusjuttuja harjoitellut, mutta tilanteen tullessa en tunnu voivan itselleni yhtään mitään. Menen jäykäksi kuin kakkosnelonen.
Kuten olen jo pari kertaa maininnut, niin suurin minua vaivaava asia on tuo häpeä. Muut oireet kyllä kestäisin, mutta tuosta voimakkaasta punastelusta johtuva häpeä on niin voimakas, että sitä vastaan on vaikea taistella. En tiedä mistä se oikein kumpuaa. Ehkä menen oikealle psykiatrille jonain päivänä.
Niin, ja tiedoksi, olen 32-vuotias mies. Koulussa haluaisin todella jatkaa, sillä se on hieman tähän alaan (eli mielenterveyteen) liittyvääkin, joten toivon että sieltä voisi saada vähän akateemista oppia ymmärtääkseni tätä/itseäni paremmin.
Hyvää syksyä kaikille oireileville, ja oireettomillekin, jos teidänlaisianne näitä palstoja lukee.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kannattaisi kuitenkin käyttää tuota lääkettä, mistä sait oireisiisi helpotusta?
Miksi muuten lopetit? On sairauksia, joihin lääkettä kannattaa ottaa, koska olotila silloin helpottuu, joten ei ole järkevää siinäkään mielessä olla ilman.
Paniikkihäiriö on todella yleinen sairaus, minunkin omaiseni kärsi tästä, mutta saatuaan lääkityksen (Sepram) elo on maistunut paljon mukavammalta.
Voisithan varata itsellesi uuden ajan psykiatrille, onhan heissäkin eroja. Kyllä näille asiantuntijoille voi jutella rennosti omista ajatuksistaan, ongelmistaan jne...
Itse hain tänään cipralex lääkityksen terveyskeskuskesta pitkään jatkuneeseen jännittämiseen ja ahdistukseen. Olen yrittänyt kaikkea mahdollista kotikonstein eli käynyt läpi esiintymisjännityskurssit ja yrittänyt olla välttelemättä kaikkea sosiaalista mutta eihän tavallista arkea voi vältellä :) joten jos olet lääkityksen saanut käytä sitä tai hae uusi, lääkkeitä ei tarvitse pelätä eikä vältellä ja paniikkihäiriö on niin yleinen sairaus että sitä on turha hävetä.