mies ei halu tai jotain muuta takaa?

Ex-vaimoni polki ja syyllisti minua lähes joka asiasta, yritti siis pitää täysin tossun alla. Sitten ihmetteli miksi en halua häntä. Viihdyin paljon mieluummin töissä, tein pitkiä päiviä ettei tarvinnut olla hänen kanssaan. Nyt kun vihdoin uskalsin ottaa avioeron, olo on huomattavasti parempi vaikka hän kyllä jaksaa tasasin välein soitella kuinka tuhosin hänen elämänsä. No, en tiedä teinkö aivan oikein ottaessani avioeron, hän on psykiatrisesti sairas, joten jätin hänet tavallaan oman onnensa nojaan. Mutta pitääkö minun kärsiä ja olla onnettomassa parisuhteessa josta en itse saa yhtään mitään että toinen osapuoli voisi olla ehkä hieman onnellisempi?

poljettu kirjoitti:

Ex-vaimoni polki ja syyllisti minua lähes joka asiasta, yritti siis pitää täysin tossun alla. Sitten ihmetteli miksi en halua häntä. Viihdyin paljon mieluummin töissä, tein pitkiä päiviä ettei tarvinnut olla hänen kanssaan. Nyt kun vihdoin uskalsin ottaa avioeron, olo on huomattavasti parempi vaikka hän kyllä jaksaa tasasin välein soitella kuinka tuhosin hänen elämänsä. No, en tiedä teinkö aivan oikein ottaessani avioeron, hän on psykiatrisesti sairas, joten jätin hänet tavallaan oman onnensa nojaan. Mutta pitääkö minun kärsiä ja olla onnettomassa parisuhteessa josta en itse saa yhtään mitään että toinen osapuoli voisi olla ehkä hieman onnellisempi?

Mikä voikaan olla kauheempaa kuin olla alistettu ja syyllistetty parisuhteessa. On tietysti eroteltava mikä on todellista syyllistämistä tai onko toinen huomionkipeä vai jotenkin avun tarpeessa. Teit varmaan oikein, kun päätit lähteä. Jos puhuminen ei auta ja toisen huomioon ottaminen ei auta yhteiselämässä, niin miksi pilata elämänsä siinä. Teit varmaan voitavas...Surullista että se toinen osapuoli ei ehkä ymmärtänyt tekemäänsä.

Tiina kirjoitti:

Mikä voikaan olla kauheempaa kuin olla alistettu ja syyllistetty parisuhteessa. On tietysti eroteltava mikä on todellista syyllistämistä tai onko toinen huomionkipeä vai jotenkin avun tarpeessa. Teit varmaan oikein, kun päätit lähteä. Jos puhuminen ei auta ja toisen huomioon ottaminen ei auta yhteiselämässä, niin miksi pilata elämänsä siinä. Teit varmaan voitavas...Surullista että se toinen osapuoli ei ehkä ymmärtänyt tekemäänsä.

Tämä menee jo hieman topicin ulkopuolelle, mutta menköön,,, Se on hirvittävän vaikea tietää mikä on huomionhakuisuutta ja mikä ei. Mutta silloin kun huomionhakuisuus rupeaa lähenemään sairautta, on jossain jotain vialla. Jaksoin ensimmäiset pari vuotta olla kiltti ja kuunnella toisen murheita mutta kun se alkoi mennä jo siihen että sitä jatkui esim. läpi yön, ei annettu nukkua vaikka olisin tarvinnut lepoa raskaan työpäivän jälkeen. Onko oikein jättää toinen sairautensa takia ettei itse tarvitsisi kärsiä, en tiedä. Olin ehkä hyväuskoinen ja toivoin hänen parantuvan sairaudestaan ja jaksoin odottaa vielä muutaman vuoden mutta johonkin raja on vedettävä. Ehkä hän nyt tajuaa mitä on menettänyt ja yrittää parantua oikein tosissaan mitä todellakin toivon hänelle.

Poljettu kirjoitti:

Tämä menee jo hieman topicin ulkopuolelle, mutta menköön,,, Se on hirvittävän vaikea tietää mikä on huomionhakuisuutta ja mikä ei. Mutta silloin kun huomionhakuisuus rupeaa lähenemään sairautta, on jossain jotain vialla. Jaksoin ensimmäiset pari vuotta olla kiltti ja kuunnella toisen murheita mutta kun se alkoi mennä jo siihen että sitä jatkui esim. läpi yön, ei annettu nukkua vaikka olisin tarvinnut lepoa raskaan työpäivän jälkeen. Onko oikein jättää toinen sairautensa takia ettei itse tarvitsisi kärsiä, en tiedä. Olin ehkä hyväuskoinen ja toivoin hänen parantuvan sairaudestaan ja jaksoin odottaa vielä muutaman vuoden mutta johonkin raja on vedettävä. Ehkä hän nyt tajuaa mitä on menettänyt ja yrittää parantua oikein tosissaan mitä todellakin toivon hänelle.

Vastaan kuitenkin vielä, vaikka olet varmaan pähkäillyt asian kans tarpeeks. Naisesi oli ilmiselvästi sairas. Itselläni on ollut hiukan samanlaisia kokemuksia. Seurustelin 6 vuotta sitten miehen kanssa - johon rakastuin pohjattomasti (ensimmäinen todellinen rakkaus) - melkein pari vuotta ehdittiin seurustella ja mies oli niin kuin nainen voi vain toivoa. Mutta pikkuhiljaa aloin huomata, että jotain kauheaa on sen kaverin elämässä. Hän oli todella taitavalla tavalla "ominut" minut itselleen huolehtimalla, hellimällä, rakastamalla ja olemalla voimakas mies rinnallani, kunnes huomasin hänen rakentavan muuria tällä tavalla ympärilleni, etten voisi tavata muita ihmisiä. En saanut enää puhua, soittaa enkä edes lopuksi katsoa kehenkään. Ainoastaan sisareeni ja vanhempiini. Keskustelimme joskus näistä asioista aamuyöhön asti ja yritin vakuuttaa hänelle asioiden oikeaa laitaa. Välillä oli viikon tasapainoista elämää, kunnes taas alkoi...Hän otti aikaa jopa kaupassa käyntiin ja seurasi kenen kanssa puhuin matkan aikana. Hän tutki vaatekaappejani ja ei lopuksi tunnistanut aina omia vaatteitaan, vaan väitti jonkun jättäneen ne asuntooni hänen poissa ollessa. Hän sairasti jonkinlaista paranoidiaa ja oli sairaalloisen mustasukkainen. Älykäs ja kunnollinen mies ja hän peitti kaikki nämä asiat alussa taitavasti. Hänen sisarensa vahvisti sairauden oman vuosien tulkintojensa perusteella tuskallisen eromme jälkeen. Jätin tämän miehen kolmannen yrityksen jälkeen, jolloin hän pahoinpiteli yllättäen minut epäilyksiensä takia...Kesti toipua pari vuotta, jona aikana hän yritti ottaa yhteyttä kaksi kertaa, siinä onnistumatta. -Tsemppiä sulle jatkoon!