Lapsi oli 1,5 kk psykiatrisella (alkuun tutkittiin somaattisella puolella, josta joutui tuonne).
Sai heti alkuun selvän sopeutumishäiriön sairaalaan, jota alettiin heti tulkitsemaan niin, että lapsen kotioloissa on pakko olla jotain niin pahasti vialla, että tulee kuulemma nyt (vasta) vaan sairaalassa ("turvallisessa ympäristössä ja ilmapiirissä", heh, heh) näin rajuna ulos.
Sairaalaan joutumisen syyt olivat monen asian summa (jonkun lain "kun kaikki menee pieleen, niin..." seurausta) ja oikeasti hieman monimutkaisempi kuvio, jossa myös lapsen omalla temperamentilla osuutensa.
Lapsi ei halua enää kuullakaan sanaa sairaala ja on itse kertonut asioista minulle omat näkemyksensä ja itselläni on nyt myös omat vahvat ajatukseni asioista ja niiden kulusta, syistä ja seurauksista.
Näistä pari ulkopuolista lääkäriä ja alan ammattilaistuttua on sanonut, että niissä on ilmiselvästi paljonkin perää.
Olen yrittänyt kertoa ne sairaalan lääkäreillekin, mutta suurin osa heistä ei ole ollut oikein halukkaita edes kuuntelemaan, etenkään sen jälkeen, kun ovat kerran omat johtopäätöksensä tehneet. Eivät näköjään voi millään myöntää tehneensä jossain virheitä.
Nyt lapsi on ollut jo jonkin aikaa kotona ja voinut paljon paremmin kuin sairaalassa. Jotain traumoja hänelle on siitä kyllä selvästikin jäänyt, joita olen nyt yrittänyt itse terapoida pois.
Nyt meille tyrkytetään kuitenkin vielä väkisin (ei kuulemma ole "pakko", mutta kuitenkin vähän tuntuu siltä) muutaman viikon "tarkkailujaksoa" päiväsairaalayksikössä.
Kotona ovat laukanneet sekä sossu, että perhetyöntekijä (kylläkin ihan mukava sellainen, maalaisjärjellä varustettu vanhemman puoleinen ihminen, jonka mielestä lääkäreillä menee nämä asiat joskus hieman yli). Tähän saakka ovat olleet ok., mutta jotenkin en luota enää heihinkään.
Jouduin antamaan luvan lastensuojeluilmoituksen tekoon, mutta tein sen vain siksi, että sain lapselle tuikitärkeän päivähoidon järjestettyä ensi talveksi kuljetuksineen, että näkee toisiakin lapsia (kun pöpelikössä asutaan ja työskentelen itse kotona). Koko homma ei olisi onnistunut muuten käytännössä.
Lisäksi järjestivät lapselle nyt myös oman somaattisen puolen lastenlääkärin, julkiselta sektorilta, joka asia oli myös ok., koska näillä seuduilla voi olla joskus aika vaikea päästä lääkäriin tarvittaessa ja sekin asia on tähän saakka rassannut.
Tuolle päiväsairaalaan porukalle esiteltiin palaverissa tietysti kaikki aineisto vain täysin kärjistettynä ja erittäin niukkana, lääkärien näkökulmasta pääosin.
Mukana myös psykologin lausunto.
Nuori psykologi oli tehnyt testejä, joiden tulkinta oli totta vie mennyt täysin poskelleen! Ei mitään tekemistä todellisuuden ja meidän elämän kanssa oikeasti.
Juttelin tämän psykologin kanssa myöhemmin puhelimessa ja hän tuntui jollain lailla myöntävän asian, ei kuitenkaan tietenkään alkanut kirjallisena vetämään takaisin lausuntojaan.
Nyt näille uusille ihmisille nämä asiat esiteltiin siis ainoina faktoina ja asiasta sai tosiaan varmaan aika kärjistyneen ja mielestäni jollain lailla vääristyneen, tai sanoisinko yksipuolisen, kuvan.
Kun yritin jotain inistä vastaan, niin suurinpiirtein suuttuivat, etenkin uusi hoitaja päiväsairaalayksiköstä hieman tulistui.
Hän oli sitä mieltä, että lapsi saattaa alkaa oireilla (vaikka nyt kotona ei oireilekaan) uudelleen siellä heillä, kun sieltä vielä "nousee asioita pintaan" ja se on kuulemma vaan hyvä asia, jos näin tapahtuu. Aivan kuin oikein odottaisivat sitä (ja mitähän sitten tapahtuisi...mutta kaikki kuulemma tietty vaan lapsen "parhaaksi", jota tällainen tyhmä äiti ei millään näköjään halua ymmärtää).
Viis siitä, jos lapsi ahdistuu vaan lisää heidän laitoksissaan ja kaikki alkaakin lopulta kääntyä itseään vastaan ja lapsi olisi huomattavasti onnellisempi jossain muualla ja jokin muu systeemi tarvittaessa parempi.
Lääkäri sanoi jotenkin uhkaavaan sävyyn sossulle, että "olettehan te kuitenkin samoilla linjoilla meidän kanssamme näissä hoidollisissa asioissa".
Mulla ON kuulemma oikeus myös valita yksityinen sektori, mutta lääkäri sanoi (vähän outoon sävyyn), että tällä alueella ei kuitenkaan ole yksityisellä puolella sellaista "hoitoa" kuin heidän mielestään lapsi vielä tarvitsisi. Mikään yksityinen käynti lääkärillä ei kuulemma hänen mielestään sovi.
Heidän pitäisi päästä syynäämään minun vuorovaikutustani lapsen kanssa.
Mielestäni en kaipaa tuollaista enää ollenkaan, hallitsen tilanteet täysin ja omalla tavallani (mikä tietty voi olla jonkun mielestä jotenkin väärin, mutta meillä kyllä nyt toimii).
Sitten alan kyllä mennä kipsiin, jos joudun johonkin osastolle, jossa joku seuraa jokaista liikettäni, elettäni, ilmettäni ja sanaani. Enkä todellakaan osaa käyttäytyä sellaisessa tilanteessa luontevasti,( josta taas tietty sitten vedetään omat johtopäätökset). Ja tuskin menee kovin hyvin lapsellakaan.
Itselläni todettiin muuten nyt jonkin sortin ADD. 5-6 vuotiaille tuota diagnoosia ei kuulemma kuitenkaan voi vielä tehdä...?
Sai heti alkuun selvän sopeutumishäiriön sairaalaan, jota alettiin heti tulkitsemaan niin, että lapsen kotioloissa on pakko olla jotain niin pahasti vialla, että tulee kuulemma nyt (vasta) vaan sairaalassa ("turvallisessa ympäristössä ja ilmapiirissä", heh, heh) näin rajuna ulos.
Sairaalaan joutumisen syyt olivat monen asian summa (jonkun lain "kun kaikki menee pieleen, niin..." seurausta) ja oikeasti hieman monimutkaisempi kuvio, jossa myös lapsen omalla temperamentilla osuutensa.
Lapsi ei halua enää kuullakaan sanaa sairaala ja on itse kertonut asioista minulle omat näkemyksensä ja itselläni on nyt myös omat vahvat ajatukseni asioista ja niiden kulusta, syistä ja seurauksista.
Näistä pari ulkopuolista lääkäriä ja alan ammattilaistuttua on sanonut, että niissä on ilmiselvästi paljonkin perää.
Olen yrittänyt kertoa ne sairaalan lääkäreillekin, mutta suurin osa heistä ei ole ollut oikein halukkaita edes kuuntelemaan, etenkään sen jälkeen, kun ovat kerran omat johtopäätöksensä tehneet. Eivät näköjään voi millään myöntää tehneensä jossain virheitä.
Nyt lapsi on ollut jo jonkin aikaa kotona ja voinut paljon paremmin kuin sairaalassa. Jotain traumoja hänelle on siitä kyllä selvästikin jäänyt, joita olen nyt yrittänyt itse terapoida pois.
Nyt meille tyrkytetään kuitenkin vielä väkisin (ei kuulemma ole "pakko", mutta kuitenkin vähän tuntuu siltä) muutaman viikon "tarkkailujaksoa" päiväsairaalayksikössä.
Kotona ovat laukanneet sekä sossu, että perhetyöntekijä (kylläkin ihan mukava sellainen, maalaisjärjellä varustettu vanhemman puoleinen ihminen, jonka mielestä lääkäreillä menee nämä asiat joskus hieman yli). Tähän saakka ovat olleet ok., mutta jotenkin en luota enää heihinkään.
Jouduin antamaan luvan lastensuojeluilmoituksen tekoon, mutta tein sen vain siksi, että sain lapselle tuikitärkeän päivähoidon järjestettyä ensi talveksi kuljetuksineen, että näkee toisiakin lapsia (kun pöpelikössä asutaan ja työskentelen itse kotona). Koko homma ei olisi onnistunut muuten käytännössä.
Lisäksi järjestivät lapselle nyt myös oman somaattisen puolen lastenlääkärin, julkiselta sektorilta, joka asia oli myös ok., koska näillä seuduilla voi olla joskus aika vaikea päästä lääkäriin tarvittaessa ja sekin asia on tähän saakka rassannut.
Tuolle päiväsairaalaan porukalle esiteltiin palaverissa tietysti kaikki aineisto vain täysin kärjistettynä ja erittäin niukkana, lääkärien näkökulmasta pääosin.
Mukana myös psykologin lausunto.
Nuori psykologi oli tehnyt testejä, joiden tulkinta oli totta vie mennyt täysin poskelleen! Ei mitään tekemistä todellisuuden ja meidän elämän kanssa oikeasti.
Juttelin tämän psykologin kanssa myöhemmin puhelimessa ja hän tuntui jollain lailla myöntävän asian, ei kuitenkaan tietenkään alkanut kirjallisena vetämään takaisin lausuntojaan.
Nyt näille uusille ihmisille nämä asiat esiteltiin siis ainoina faktoina ja asiasta sai tosiaan varmaan aika kärjistyneen ja mielestäni jollain lailla vääristyneen, tai sanoisinko yksipuolisen, kuvan.
Kun yritin jotain inistä vastaan, niin suurinpiirtein suuttuivat, etenkin uusi hoitaja päiväsairaalayksiköstä hieman tulistui.
Hän oli sitä mieltä, että lapsi saattaa alkaa oireilla (vaikka nyt kotona ei oireilekaan) uudelleen siellä heillä, kun sieltä vielä "nousee asioita pintaan" ja se on kuulemma vaan hyvä asia, jos näin tapahtuu. Aivan kuin oikein odottaisivat sitä (ja mitähän sitten tapahtuisi...mutta kaikki kuulemma tietty vaan lapsen "parhaaksi", jota tällainen tyhmä äiti ei millään näköjään halua ymmärtää).
Viis siitä, jos lapsi ahdistuu vaan lisää heidän laitoksissaan ja kaikki alkaakin lopulta kääntyä itseään vastaan ja lapsi olisi huomattavasti onnellisempi jossain muualla ja jokin muu systeemi tarvittaessa parempi.
Lääkäri sanoi jotenkin uhkaavaan sävyyn sossulle, että "olettehan te kuitenkin samoilla linjoilla meidän kanssamme näissä hoidollisissa asioissa".
Mulla ON kuulemma oikeus myös valita yksityinen sektori, mutta lääkäri sanoi (vähän outoon sävyyn), että tällä alueella ei kuitenkaan ole yksityisellä puolella sellaista "hoitoa" kuin heidän mielestään lapsi vielä tarvitsisi. Mikään yksityinen käynti lääkärillä ei kuulemma hänen mielestään sovi.
Heidän pitäisi päästä syynäämään minun vuorovaikutustani lapsen kanssa.
Mielestäni en kaipaa tuollaista enää ollenkaan, hallitsen tilanteet täysin ja omalla tavallani (mikä tietty voi olla jonkun mielestä jotenkin väärin, mutta meillä kyllä nyt toimii).
Sitten alan kyllä mennä kipsiin, jos joudun johonkin osastolle, jossa joku seuraa jokaista liikettäni, elettäni, ilmettäni ja sanaani. Enkä todellakaan osaa käyttäytyä sellaisessa tilanteessa luontevasti,( josta taas tietty sitten vedetään omat johtopäätökset). Ja tuskin menee kovin hyvin lapsellakaan.
Itselläni todettiin muuten nyt jonkin sortin ADD. 5-6 vuotiaille tuota diagnoosia ei kuulemma kuitenkaan voi vielä tehdä...?
Vastaukset 26
Vanhimmat
sano mummo lumessa.
Ota apu vastaan. Jos itselläsi on ADD ja lapsellasikin jotain vaikeuksia, niin eihän se paha ole että vuorovaikutukseen tulee apua. Hyvältä kuulostaa ettei ole lääkkeitä syötetty tai tuputettu.
Niin, nyt tarjottiin sitten kuitenkin laitoshoidon sijaan kotona tapahtuvaa "hoitoa", kun en oikein tykännyt tuosta laitoksessa tapahtuvasta.
Itselläni tuo ADD on kylläkin aika lievä ja pystyn muilla avuillani kompensoimaan sitä aika hyvin. Eikä se lapsellakaan varmaan ole mikään vaikea ja hänellä myös kompensointikykyä rutkasti, jos hänellä nyt tällaista sattuisi olemaan.
Asiat kärjistyivät nyt vaan ikävaiheen myötä.
Tänä vuonna tuli sitäpaitsi nyt vain muutenkin ihan äärimmäisen epäonnen suma- ja stressitilanne, joka tuskin ihan sellaisenaan tulee koskaan enää toistumaan. Olen selvinnyt tähän saakka paljon pahemmastakin stressistä, mutta tämä taannoinen tilanne laittoi ihan palikat sekaisin, monen asian summana.
Nyt olen tilanteet kuitenkin ohitse, olen oppinut roppakaupalla uutta ja asia on täysin hallinnassa.
Nyt tiedän mistä on kyse ja mihin asioihin täytyy kiinnittää huomiota ja miten toimia. Tunnen hyvin pärjääväni (edelleen) ilman lääkkeitäkin.
Sehän tässä harmittaa, kun seurantaa tunnutaan vaan kuitenkin jatkettavan loputtomiin, vaikka itse en sitä enää tunnu tarvitsevani. Ei tunnu olevan lääkäreillä luottamusta asioiden rullaamiseen jatkossa, vaikka kuinka yrittäisin vakuutella. Tulee usein tunne varpaille astumisesta ja törkeästä aliarvioinnista.
Ja nyt vielä, kun menin paljastamaan heille tämän oman diagnoosini (josta oletin vaan olevan jotain apua), en enää tiedä mitä tapahtuu...
Ainaisena peikkona nyt taustalla se, että nyt kun ollaan sitten pahemman kerran silmätikkuina, niin mitä mahtavatkaan keksiä jatkossa. Saa kokoajan olla varpaillaan ja pelätä sitä mihin mahdollisesti tarttuvat ja miten alkavat katsella asioita "suurennuslasin läpi" (vaikka samoja asioita muilla lapsilla katsottaisiin läpi sormien).
Olen tässä lyhyen ajan sisällä matkustanut pari kertaa tämän nuorimman lapseni kanssa junalla, lasten puuhavaunussa ja totesin, että oma lapseni oli kyllä nyt jo siitä parhaiten käyttäytyvimmästä päästä. Monen muun siellä olis saanut lähettää suoraan jonnekin psykiatriselle osastolle, jos kriteerinä olis olleet tietyt asiat. Näitä tapaa kuitenkin jatkuvasti päiväkodeissa ja kouluissa. Heille ei monellekaan tehdä mitään, mutta pelkään vaan, että oman lapseni ei tarvitse tästä lähtien kuin inahtaa, niin siihen jo ylireagoidaan ja aletaan hakea selitystä liian kaukaa.
Tähänkin saakka on jo ollut niin monta väärää johtopäätöstä ja epäilyä, joita on joutunut kuin hengen hädässä oikomaan (jo ihan kafkamaisin fiiliksin), että epäilyttää, harmittaa, pelottaa, turhauttaa ja suututtaa.
Olen tullut niin varovaiseksi, että päiväkodissakin ruksasin EI kaavakkeen kohtaan, jossa kysyttiin lupaa kuljettaa lastani tarpeen vaatiessa henkilöautolla (vaikka eipä tuolla kiellolla kait mitään vaikutusta ole noihin sossujen kuljetuksiin...?). Olen kai vaan tullut vähän yliherkäksi, kun olen näitä kirjoituksia täältä lukenut, lasten hoidollisista huostaanotoista, jotka ovat jotkut olleet ihan asiattomiakin.
Tuossa yhdessä vastauksessa olleesta linkistä tuli vaan vielä mieleeni, että voin kyllä sanoa, että en ole koskaan jäänyt koukkuun mihinkään huumeisiin, alkoholiin ym., vaikka silläkin tiellä tuli nuorena uteliasuuttani piipahdettua.
Näistä ei kuitenkaan tullut koskaan mitään suurta ongelmaa ja nykyään tulen niin huonovointiseksi kaikista stimuloivista aineista (myös kahvista), että en ole pystynyt käyttämään niitä enää pisaraakaan 10 vuoteen.
Oma diagnoosini oli sen takia tärkeä, että mahdollisuus johonkin tällaiseen osattaisiin ottaa tämän nuorimmaisenkin kohdalla todesta, jos jossain vaiheessa alkaa siltä näyttää. Oman neurologini mielestä, kun kerroin tästä kaikesta, lapsellakin saattaisi olla jotain tällaista siellä taustalla. Alle kouluikäisellä pitää vaan vielä odottaa aivojen kypsymistä.
Noihin neurologisiin testeihin tuntuu olevan muuten aika vaikea päästä.
Olen lukenut kirjoittelujasi ja ihmettelen vähän, että miksi luulet psykiatrien yrittävän keksiä väkisin ongelmia, joita ei ole? Lastenpsykiatriseen hoitoon on kuitenkin ihan jumalattoman pitkät jonot, joton tuskimpa heillä on tarvetta pitää väkisin kiinni terveistä potilaista. Usein kuulee, että heittävät liiankin nopeasti ulos, jos ongelma ei ole "riittävän vakava". Et ole juurikaan kertonut, että mitä ne psykiatriseen hoitoon johtaneet oireet oikein olivat. Tuliko psykiatrit kaappaamaan lapsenne kun veitte hänet vatsavaivan vuoksi lääkäriin, vai kuka oikein psykiatrista ongelmaa alunalkaen alkoi epäillä? Vai kävikö niin, että somaattista vikaa ei löytynyt tai se ei riittänyt oireiden selittäjäksi? Silloinhan on kai ihan perusteltua epäillä psykiatrista syytä. Vai? No riippuu tietty oireista. miksi pelkäät, että lapsesi joutuu väkisin hoitoon? Edelleenkin, kyllä siellä jonoissa on väkeä niin ettei ne kai turhan vuoksi huolestu. Yks mun tuttavaperhekin on ollut jonossa jo puolen vuotta ja lehdissäkin siitä on ollut. Ei kai niillä nyt mitään erityistä syytä ole teidän perhettä vainota. Vai onko? Onko mieleesi ollenkaan juolahtanut, että henkilökunnalla voi olla kokemusta vastaavan tyyppisistä tapauksista ja sen vuoksi he esimerkiksi kiinnittävät huomiota joihinkin asioihin, jotka sinun mielestäsi tuntuvat tyhmiltä. Sinulla itselläsihän on kaiketi kokemusta lähinnä omasta perheestäsi ja lähipiiristäsi. Ja, ikävä sanoa, mutta ihmisillä on tapana pitää omia tapojaan normaaleina. Katsos kun se on vähän että, mihin on tottunut. Juoppojen mielestä ryyppääminen ja väkivaltaan tottuneen mielestä pieni mätkiminen on ihan normaalia. Et silleen... Niin, että oletkohan miettinyt, että ehkä teidänkin perheessä voi olla joitain asioita, jotka onkin aika epänormaaleja, vaikka itse et huomaa. Ja sitten mietin kun luin kirjoituksiasi, että ilmeisesti "toivot", että lapsellasi olisi mieluummin jokin somaattinen tai neurologinen sairaus. Aika kummallista, monet niistä ovat kuitenkin tosi vakavia juttuja ja hoidoista huolimatta saattavat rajoittaa elämää pitkälle aikuisuuteen. Miksi ajattelet, että sellainen olisi parempi juttu kuin psykiatrinen hoito? Siksikö, ettei kukaan tulisi puuttumaan Sinun toimintaasi? Siksikö, että silleen saisit vapautuksen omasta osuudestasi kun syy olisi geneettinen tai somaattinen tai neurologinen? Vai siksikö, että tiedät itsekin, että sinulla/perheelläsi on ongelmia ja pelkäät että joutuisit niitä kohtaamaan? Ottaisit nyt hyvä ihminen apua vastaan lapsellesi kun sitä tarjotaan!
Mutta siis susta tuntuu paremmalta ajatukselta uskoa täällä näitä nettidiagnooseja ihmisiltä, joilla tuskin on mitään ammattitaitoa ja jotka tarjoilee diagnoosiehdotuksia, vaikket sä oikein oo edes kertonut, mitäs outoo lapsessa oli kun se psykiatrialle joutu. Ja niin sitten ajattelit vielä valehdella lääkäreille, ettei enää oo ongelmia... Oot sä kyllä tosi vastuullinen äiti... Hyvä hyvä!
P.S. kuullostaa aika oudolta, kun sanoo että hallitsee tilanteen täydellisesti jne. samalla kun kertoo omista nuoruuden huumekokeiluistaan, omista diagnooseistaan ja siitä, miten pärjää ilman lääkkeitä (vaikka ilmeisesti niitä siis on joku sinulle ehdottanut) ym. Varsinkin kun samanaikaisesti pelkää miten "psykiatrian koneisto" hyökkää kimppuun ilman syytä ja pakottaa siihen sun tähän. Itse äitinä ajattelisin, että harvalla sellaisellakaan, jolla oikeastikin menee hyvin, on varaa sanoa että tilanne on täysin hallinnassa ja pystyisi aina toimimaan juuri oikein, se varmaan kuuluu ihan äitiyden ydinasioihin. Niin, että aika outoa, että sinä ajattelet haltsaavasi tilanteet täysin,samalla kun muut ilmeisesti kykyjäsi epäilevät.
Ja miten sinä muuten voit olla niin varma, että psykiatrien johtopäätökset ovat täysin vääriä? Sinähän olet äiti, et lääkäri Onko tullut mieleen, ettei sinulla ehkä ole kykyjä arvioida sitä, onko lapsellasi psykiatrista ongelmaa vai kenties somaattista? Ihan tavallisia lääkärejä ne psykiatritkin ovat ensin olleet, joten eiköhän ne siitä asiasta kuitenkin enemmän tiedä. Onhan niitäkin tietty kai joka lähtöön. Mutta taisit jossain sanoa, että monta lääkäriä on ollut asiaa hoitamassa.... onko niistä yksikään ollut sitä mieltä, että homma klaaraisi eikä olisikaan psykiatrisista ongelmista ollenkaan kyse? Aika hurjaa, jos jumalaton joukko psykiatreja, psykologeja, hoitajia ym. kaikki ovat "teitä vastaan" ja yrittävät tehdä ongelman tyhjästä "ottaa lapsen väkisin hoitoon" - ja täysin perusteetta, samanaikaisesti kun toiset lapset jonottaa kuukausikaupalla saadakseen apua. Oliskohan tässä nyt ehkä kuitenkin käynyt niin, että ongelmat on oikeesti vakavia ja sä äitinä vaan et pysty sitä myöntämään tai halua nähdä. ?? Aika kafkamaiselta noi sun ajatukset kylläkin kuullostaa, ja sehän on tervettä se....
tooo...si pitkä nettidiagnoosi :))
Väität lukeneesi hänen kirjoituksiaan, mutta et näytä niiden sisältöä tietävän, siis et ole lukenut tai et ole ymmärtänyt.
On tärkeää, että lasta hoidetaan oikein ja äiti lapsen läheisimpänä ihmisenä on siitä vastuussa ja näkee parhaiten, mikä lapsen ongelma on ja hoidetaanko oikeaa ongelmaa vai keksittyä tai luuloteltua. Lapsen silloin tällöin hetken näkevä lääkäri ei voi paljoa tietää.
Näin juuri.
Tätä olen siis yrittänyt tolkuttaa, kun sairaalassa alettiin heittää ilmaan kaikenlaista, että äitinä saatan kuitenkin nähdä hieman enemmän kuin ne ammattilaiset siellä, joilla ei ole mitään taustatietoa valmiina lapsestani. Heidän täytyi siis vain kerätä palapeliä pienistä osasista, osaksi omista puheistani, mutta lisäksihän heidän ammattinsa puolesta pitää epäillä kaikkea mahdollista ja siinä kohtaa näköjään saattaa alkaa mennä metsään ja joskus pahastikin.
En todellakaan yritä ummistaa silmiäni miltään ongelmilta jne., mutta tosiasia kuitenkin on, että mitään pahoja ongelmia ei ole. Muut lapset ovat kasvaneet samoissa oloissa ja heistäkin on ihan ihmisiä tullut. Eivät ole koskaan käyttäneet mm. päihteitä, ovat hankkineet ammatit itselleen jne.
Perheessämme ei tosiaankaan ole sellaisia ongelmia, mitä nyt on varmaan epäilty jossain piilossa olevan, emme ole juoppoja, narkkareita, ei ole väkivaltaa jne.
Sukulaiset voivat vahvistaa asian ja he alkoivatkin tässä jo myös hieman hermostua ja miettiä, täytyykö kohta heidän jo puuttua tähän, jos alkaa mennä överiksi koko meininki.
Oma ADD:ni on siis todella lievä. Se on lähinnä "Einstein-tyyppistä" (hänellähän oletetaan olleen myös tämä) ; ), eli saatan uppoutua liikaa johonkin asiaan, jonka aikana on vaikea keskittyä mihinkään muuhun, mutta nyt kun tiedostan tämän, niin osaan varoa. Muut oireet ovat niin lieviä, että niistä ei ole haittaa kenellekään, eivätkä ne enää vaivaa niin kuin joskus lapsuudessa ja nuoruudessa.
Tämän ADD:n periytyvyyden takia olenkin sitten ollut varpaillani.
Vanhimmalla lapsella on ilmeisesti myös tämä, mutta sitä ei pystytty silloin aikoinaan vaan vielä diagnosoimaan. Jos olisi pystytty, niin olisi selvitty monesta huomattavasti vähemmällä ja tuki olis ollut ihan eri luokkaa.
No, on hän lopulta kuitenkin selvinnyt itselliseksi aikuiseksi ilman diagnoosejakin, mutta moni asia olis ollut aikoinaan helpompaa ja monta itkua jäänyt itkemättä jne. , jos olisi tiedetty mikä on homman nimi.
Muidenkin lastemme kohdalla tähän liittyy kaikenlaista, heilläkään tämä geneettinen taipumus ei ole täysin poissuljettu.
Nyt haluan vaan välttää kaikki harhapolut tämän nuorimmaisen kohdalla.
Tervetuloa joukkoon...
Varsinkin jos suvussa löytyy jotain neuronpuolen ongelmia on lasten psykiatrinen vihonviimeinen paikka lapselle.
Tiedän tasan tarkkaan miten "lääkärit" keksivät lapselle mitä oudompia diagnooseja. Pojallamme oli 5 eri dg:tä ennen kuin sai sen oikean. Tuntuu että psykan puolella heitetään arpaa... ja mikäköhän dg annetaan tänään...
Pahinta mielestäni psykalla oli kun kerroin lääkärille epäilyni lapsen suhteen, hän tokaisi: sinä olet vain äiti etkä lääkäri. No lääkärille tiedoksi: vaikka olenkin vain äiti, olin oikeassa... pojalla on Aspergerin oireyhtymä ja myös hyvätasoisen autismin piirteet täyttyivät myös, joten turha tulla kyseisen lääkärin enään väittämään että: kotona opittua...
En valitettavasti jaksanut ihan kaikkea lukea mitä kirjoitit, mutta jos ja kun on epäily neuronpuolen jutuista yritä päästä Neuro Nekkuun (Järvenpäässä). Edellyttäen että asut lähistöllä.
Minulla on edessä nyt alkava taisto toisen lapsen kanssa (6-v likka). Vaadin neuvolan kautta pääsyä neuropsykiatrisiin tutkimuksiin likan kohdalla. tilannettamme tietysti helpottaa että kahdella vanhemmalla veljellä on dg:t (assi ja ADHD). Tein myös hyvin selväksi että emme mene päksiin lasten psykalle, vedoten oikeusasiamiehen päätökseen assi-poikamme kohdalla.
Jaksamista tulet tarvitsemaan... Ja voimia kuulemaan kuinka sinä olet opettanut lapsesi tuollaiseksi... Ainahan meitä äitejä syytetään myös asioista joita emme edes pysty tekemään :)
lapsen asiat ovat edenneet?
Onko hänelle sopivaa ja asianmukaista koulupaikkaa saatu
vai pidetäänkö lasta edelleen huostaanotettuna
kuntanne puutteellisen ja ala-arvoisestikin toimivan opetustoimen vuoksi?
Hei!
Onko kouluikäisillä lapsi/ellasi erityisopetuspäätös?
Jos, niin oletko siihen tyytyväinen?
Miten opetus on järjestetty?
Jos, niin erityisluokka vai integroitu?
Mitä mieltä inkluusiosta?
Mulla ajankohtaista vääntö kouluviranomaisten kanssa ja mietinnässä taisto
"samaan kouluun muiden kanssa", avustajan kanssa.
Ei ole kuulema mahdollista saada ADHD-lapsen avustajaa. Kummeksuin. Vastaus siis kunnan opetusviraston erityisopetustarkastajalta.
Onko kokemusta?
Tiedätko 1.9.2009 voimaan astuvasta VPL:stA? Henkilökohtainen avustaja kunnan sosiaalitoimen maksamana.
Tuulimyllyjäkö ja haaveita vainko?
http://www.kho.fi/paatokset/37541.htm
KHO:2006:79
Vuosikirjanumero KHO:2006:79
Antopäivä 31.10.2006
Taltionumero 2875
Diaarinumero 3137/3/05
Perusopetus - Henkilökohtainen koulunkäyntiavustaja
Peruskoulun 3. luokan oppilaalla, jolla on ADHD-oireyhtymä ja lieväasteinen älyllinen kehitysvamma, oli oikeus saada henkilökohtainen koulunkäyntiavustaja, vaikka hänen käymällään seitsemän oppilaan erityisluokalla oli kaksi luokkakohtaista koulunkäyntiavustajaa.
Perusopetuslaki 3 § 2 mom. ja 31 § 1 mom.
___________________
http://www.sosiaalitieto.fi/mp/db/file_library/x/IMG/34035/file/Raty4-07.pdf
___________
Sen verrran tutustunut uuteen vammaispalvelulakiin
että lain "henki" on ilmeisesestikin se
että kaikkien tulisi saada tasavertaisesti ja -arvoisesti,
olipa vamma tai ei,
tarvitsemansa peruspalvelut kunnan peruspalveluluukuilta.
Eli vammaisten ei pitäisi jatkossa enää mennä omalle, "eri vammaisten palvelu luukulle", hakemaan palveluita,
mitä on jo esimerkiksi kunnan muilla palveluluukuilla tarjolla.
(en ole pojan äippä)
p.s.
Inkluusiohan on ajatuksena utopistisen kaunis.
Mutta monessako kunnassa se käytännössä on toteutunut
edes minimissään sillä tasolla
mitä aikoinaan muutosta suunniteltaessa kaavailtiin
(lisäkoulutusta opettajille, apua ja tukea erityisten oppilaiden ohjaamisessa ja opettamisessa, pienemmät ryhmät, avustajia enemmän, riittävästi, opetustilojen muuttaminen kaikki erityisryhmätkin huomioiden jne jne jne jne).
Kiitos. Käytän hyväkseni varmasti.
vuoksi. Testauta onko lapsesi kilpirauhasarvot kunnossa. Se selittää paljon käyttäytymisen muutosta ja on somaattinen sairaus.
Sinun ei auttane muutakuin suostua kaikkeen, mitä psykiatrit vaatii. Toivottavasti eivät mitään huostia, niihin ei kannata suostua, viekööt väkisin, jos ovat viemässä. (Ne lupaa ummet ja lammet jos suostuu, eikä ne pidä sanaansa. Sitten ne uhkailevat kaikella tapaamisoikeuden rajoituksilla jos ei suostu. Rajoituksia sataa kuitenkin.)
Kilpirauhasarvot oli kuulemma ok.
Mulle ei kyllä vielä kerrottu tarkkoja arvoja, mutta niissä ei lääkärin mielestä mitään vikaa. Tiedän kyllä, että näistäkin ollaan montaa mieltä, ei tarvitse kuin pistäytyä jossain kilpirauhasforumilla netissä, mutta kai se sitten on sairaalan lastenlääkäriä pakko uskoa.
Mulla itselläni on välillä kilppariarvot heittäneet, mutta ovat olleet vielä "rajoissa".
Gynekologi ei ihan kieltänyt sitäkään, etteikö nämäkin voisi jotain vaikuttaa.
gynekologilta mielipidettä lapsen psykiatriseen hoitoon. Kysyppä vielä ennustajaeukolta ja meteorologiltakin. Kyllä niilläkin varmaan joku mielipide on. Ehkä juuri sellainen, jonka haluat kuulla.
En siis ole kysynyt gynekologiltani mitään tästä asiasta, ainoastaan omalta neurologiltani, joka nimenomaan perehtynyt AD/HD:hen.
Näistä kilpirauhasjutuista keskustelin gynekologini kanssa jo kauan kauan sitten, en siis ollenkaan nyt tämän akuutin tilanteen aikana.
mistään mitään tietämättömiä ja ymmärtämättömiä tolloja, että muualta saa hakea.
Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, miten suuria vaikutus kilppariarvoilla on lapsen käytökseen ja kilpirauhasta on epäilty muutenkin monien käytöshäiriöiden aiheuttajaksi.
Omalla lapsellani on ollut jo 2 v kilpirauhaslääkitys, tilannetta seurataan endokrinologian yksikössä, jossa lapsen murrosiän alkua ja kehittymistä on seurattu muutenkin hyvin tarkasti. Niin että hyvin läheltä liippaa, että olisin joutunut myös gynekologin kanssa keskustelemaan lapseni asioista.
Mollaaja hihhuli saa itse painua ennustajaeukolle, jos luulee valopäänä siitä jotain hyötyvänsä.
http://yle.fi/poliisitv/raportit.php?sivu=raportti_adhdvanki
....................
Suomi on lääkityksen suhteen hyvin vastahankainen. Yhdessä asiassa kaikki lienevät kuitenkin samaa mieltä: varhainen diagnosointi on kaikkein tärkeintä.
- AD/HD :n suhteen kaikkein keskeisintä on,
että neuvoloiden 5-vuotis tarkastukset toimivat. Se on rikoksen torjunnan kannalta kaikkein tärkein yhteiskunnallinen toiminto. .....
___________
YK:n lapsen oikeuksien komitea:
http://www.lapsiasia.fi/c/document_library/get_file?folderId=97173&name=DLFE-8276.pdf
33 ja 39 moitekohdat kertovat myös sen että maamme rajojen ulkopuolellakin ollaan huolissaan Suomen lasten terveydenhuollon tilasta......
tuollaista tosiaan tapahtuu. Tai sitten ollaan kaikki hulluja. En jaksa nyt alkaa sen enempää purkaa juttua tällä palstalla (enää, joskus olen kyllä tästä kirjoittanut) mutta meillä on ollut hiukan samanlainen tilanne. Siis lapsi on joutunut psykiatriselle puolelle ja sieltä on tullut sen moista tulkintaa ja tulkinnan tulkintaa asioista että kyllä hirvittää. Meistä tehtiin lastensuojeluilmoitus ja kaikki lapsen oireilut kuulemma perheen tilanteesta johtuvat. Kumma kyllä ei lastensuojelun työntekijät eikä myöskään erään toisen (kuntoutus) instanssin työntekijät ole huomanneet perheessämme mitään hälyttävää vaikka ovat olleet kanssamme tekemisissä käytännössä enemmän kuin ko. psykan osaston työntekijät. Mitään virheitä ei tietenkään olla myönnetty missään vaiheessa ja kyllä mulle on jäänyt itselleni aika pahat traumat tapahtuneesta ja tuntuu ettei oikein pysty luottamaan enää kehenkään muuhunkaan "auttavaan tahoon".
Itse jouduin lopulta ottamaan yhteyttä sairaalaan ylilääkäriin ja potilasasiamieheen asti eikä sekään lopulta oikein johtanut mihinkään järkevään, kunhan sain oman mielipiteeni paremmin julki. Psykan osaston lääkäri kirjoitteli lapsen papereihin mm. arvioita minun luonteenpiirteistäni sekä sen että äiti ei ole kykenevä päättämään lapsensa hoidosta. Myös huostaanotolla uhkailtiin ja olivat vielä yrittäneet saada sossua suostumaan tahdonvastaiseen hoitoon mutta onneksi sossu ei lähtenyt hommaan mukaan.
Tsemppiä ja jos haluat enemmänkin jutella niin laita vaikka joku anonyymi osoite tähän ketjuun niin kirjoittelen.
Taidat olla jonkin sortin psykiatrian työntekijä, sellaista "ammattilaisen" tekstiä tuotit suoraan hoitojärjestelmäsi sisältä. Äidin moittiminen oli niin selvä piirre ajattelussasi, että se paljasti kaiken.
Psykiatrit katselevat ihmisiä määrätynlaiset silmälasit silmillä. Kun heidän lafkaansa tulee potilas, hänet ympäröidään heti tyypillisillä psykiatrisilla oletuksilla ja lääketieteellislllä termeillä.
Huh huh kysyi, "miksi luulet psykiatrien keksivän väkisin ongelmia joita ei ole? " Eivät he keksi vaan he alkavat tutkia onko potilaalla niitä ongelmia, joita psykiatrisilla potilailla pitää ja kuuluu olla. Ja kas kummaa, kyllä niitä aina löytyy. Jos ei muuta löydy, niin vuorovaikutus on varmasti pielessä, TÄMÄ on varmaa. Täytyyhän heidän saada maksavia asiakkaita, muuten ei järjestelmä pysy pystyssä eikä palkka juokse.
Psykiatrit eivät osaa tutkia sellaisia ongelmia jotka ovat syntyneet esim. päivähoidon tai koulun henkilökunnan toimesta tai jostain traumaattisesta tapahtumasta. Sitä ei myöskään ymmärretä, että pieni lapsi jouduttuaan heidän laitokseensa ja käyttäytyy siellä ei normaalisti, onkin heidän aiheuttamaansa. Lapsi käyttäytyy aina juuri sen hetken tilanteen mukaan missä kulloinkin on. Oudossa paikassa lapsi aina oireilee "sairaasti".
Huh huh sanoi myös, että tuskin psykiatreilla on tarvetta pitää väkisin kiinni terveistä potilaista. Kyllä nämä palstat ovat osoittaneet sen selvästi ja omasta kokemuksesta tiedän sen, että lastenpsykiatrinen hoito ei juurikaan paranna ketään.
Kun hoitojärjestelmä heittää lapsen psykiatriaan hän ei todella ole aina psykiatrisesti sairas eikä vanhemmat ole hoidon tarpeessa, kuten automaattisesti oletetaan. Kun ei sitten pystytä kirjaamaan mitään hoitotuloksia ja paranemisia, potilasta ei voi kirjata ulos järjestelmästä. Siksi heitä roikutetaan ja muka tutkitaan vuosikausia jolloin itse järjestelmä alkaa tuottamaan uusia oireita ja lopuksi ei keksitä muuta kuin huostaanoton kautta saadaan heidät ulos kirjoista tai keksitään jokin avohoidon muoto, jossa roikutetaan toiset vuosikaudet.
Vanhempi on aina lapsensa paras asiantuntija. Kannattaa muistaa, että psykiatria ei tätä tiedä eikä tunnusta, vaan he tietävät paremmin, vaikkeivat ole päivääkään viettäneet lapsen kotona eläen heidän arkeaan ja vuorovaikutustaan.
En ikimaailmassa päästäisi lastani lähellekään tuota huh huh-hia, toivottavasti ei asu naapurissa, eikä koskaan tule asumaankaan.
olen juuri tuollaisen äidin lapsi. Siitä vihaisuus. Mutta turhapa tänne on näköjään kirjoitella, kun kaikki täällä ovat ilmeisesti samanlaisia paskoja. Itse olen istunut muutamissa palavereissa kuuntelemassa, miten äitini valehteli. Ja en uskaltanut mitään sanoa, kun äiti oli etukäteen varoitellut, että pois teidät otetaan jos kerrotte kodin asioista. Ja kotini asiat olivat todella huonosti vaikkei se ehkä ulospäin sitä näyttänyt. Olin lapsuudessani aika pitkän aikaan osastohoidossa (vasten äitini tahtoa), ja minulle se oli turvapaikka. Loppujen lopuksi meidät sitten otettiin huostaan, ja ikävältähän se silloin tuntui. mutta oli oikea ratkaisu. Liian myöhään tosin ehkä. Siskollani oli jo alkanut mennä niin huonosti, että nyt häntä ei enää ole. Ehkä, jos äitini ei olisi valehdellut lääkäreille (tai jos minä en olisi istunut hiljaa sitä kuuntelemassa), apua olisi tullut aiemmin, eikä näin olisi käynyt. En tiedä montako vuotta terapiaa tarvitaan, että pystyn olemaan vihaamatta äitiäni. Niin, että ette te (me) äidit välttämättä lapsenne parhaita asiantuntijoita ole. niin, että huh huh vain teille kaikille. Säälin lapsianne. Ja omasta kokemuksestani olen viisastunut ainakin sen verran, ettei tulisi mieleenikään kieltää lapseltani hoitoa. Ja toisin kuin oma äitini, en todellakaan kuvittele olevani mikään maailman paras äiti. Jokaisella on ongelmansa. Mutta aina noita lapsensa elämän pilaajia vain näköjään riittää.
Tätä juuri pelkään, että järjestelmä alkaa tuottamaan uusia oireita.
Viime palaverissa sossu kylläkin sanoi, että ei näe kotona olevan mitään vikaa, eikä mitään mikä huolestuttaisi häntä.
Seuraavaksi kylläkin sitten sanoi, että kun ei itse ole niin perehtynyt psykologiaan/psykiatriaan ei tietenkään ole mikään asiantuntija näissä lääketieteellisissä asioissa ja luottaa siten (sokeasti?) lääkäreihin.
Lääkäri kuulosti tosiaan aika uhkaavalta, kun vannotti sen jälkeen sossua vaan olemaan "samoilla linjoilla" heidän kanssaan.
Paremmalta vaihtoehdolta tuntuu nyt nuo kotikäynnit, kuin laitokseen meno/päiväkäynnit siellä, mutta miten kauan näitä meinaavat jatkaa ja milloin systeemistä pääsee kokonaan eroon, mietin vaan.
Ennenpitkää ei tunnu kovin mieluisalta ottaa moisia vieraita vastaan kotioloissakaan, kun kokoajan on epämääräinen tunne siitä mihin milloinkin kiinnittävät huomiota.
Kämpänkin pitäminen joka sekuntti tip-top edustuskunnossa on aika rasittavaa. Siivoan kuitenkin ihan neuroottisesti näiden kaikkien lääkäri- sossu- ja perhetyöntekijävierailujen takia ja olen jo sen takia varmaan kohta burn outissa.
Ihan hyvä tietysti, kun kämppä on siisti, mutta joku raja herran tähden sillä siivoamisellakin!
mutta kun ei uskalla vaan yhtään hellittää...
Perheeseen kun kuuluu vielä eläimiä, jotka järjestävät extra sotkua vuodenajoista riippuen ja maalaistalo on aina maalaistalo (asian ymmärtänevät ne jotka sellaisessa itse asuvat), niin aika hankalaa välillä.
Jos joku ymmärtämätön osuu johonkin tiettyyn tilanteeseen väärään aikaan, niin ei tiedä mitä tapahtuu. En luota enää keneenkään.
Aina saa sitten pelätä myös sitä miten lapsi reagoi näihin vieraisiin.
Alkuun pelkäsi perhetyöntekijääkin, kun luuli, että oli tullut viemään hänet takaisin sairaalaan (muistikuvissa vielä kotilomilta takaisin sairaalaan haku).
Pitää nyt psyykata häntä kovasti etukäteen ja siihenkin kuluu kallisarvoista aikaa ja energiaa, kuten tähän koko touhuun muutenkin.
Senkin ajan ja energian voisi käyttää paljon järkevämmin.
Puhumattakaan siitä kuinka paljon rahaa koko hommaan on palanut (ja palaa edelleen). Silläkin olisi saatu jo yhtä ja toista, josta olis voinut olla paljon enemmän konkreettista hyötyä.
No, nyt ymmärrän.
Pahoittelen sitä, että olet joutunut niin koville ja siskosi kuoleman johdosta, mutta katkeruus ei auta kuitenkaan, loppujen lopuksi.
Viha on tietysti kuitenkin ihan ymmärrettävää ja normaali tunne.
Vaikkakaan se ei ole pidemmän päälle kenellekään hyväksi.
Itsellänikään ei ole ollut lapsuudessa/nuoruudessa mitenkään kovin helppoa.
Jossain vaiheessa tuli kuitenkin päästettyä irti vihasta ja annettua anteeksi, mutta se ottaa tietysti oman aikansa.
Kaikilla ei kuitenkaan asiat ole samoin kuin sinulla.
Meillä sairaala ei todellakaan ole ollut lapselle mikään turvapaikka, päinvastoin ja lähtötilanne siis ihan eri kuin sinulla ja sisarellasi.
tehty lastensuojeluilmoitus?
Jokaisella suomalaisella alle kouluikäisellä lapsellahan on
subjektiivinen oikeus päivähoitoon
ja todellakin ihan ilman lastensuojeluilmoitusta ja -asiakkuuttakin.
lapseni ei saanut päivähoitopaikkaa edes lastensuojeluilmoituksella, vaikka neuvolastakin luvattiin painostaa. vein hänet toiseen kaupunkiin hoitoon.
vastuuseen, kun ei täytä päivähoitolain mukaista velvoitettaan.
http://www.kunnat.net/k_perussivu.asp?path=1;29;349;466;30268;55475;124262
KHO 17.11.2004 T:2938, Lasten päivähoidon järjestäminen viikonloppuisin
KHO katsoi, että kunta on velvollinen järjestämään lapselle päivähoitoa myös viikonloppuisin (lauantaisin), kun päivähoidon tarve johtui esimerkiksi huoltajien työstä. Kun kunta ei järjestänyt lapselle ns. vuorohoitoa, kunta joutui korvaamaan huoltajille hoidon järjestämisestä aiheutuneet kulut.
millaista ahdistusta ja voimien kuluttamista se tuottaa potilailleen ja heidän omaisilleen jotka lähtevät hakemaan apua lapsilleen?
Mitä hoitoa tällainen muka on?
Alkuperäisen kirjoittamia samantapaisia kokemuksia on saanut tällä lukea vaikka kuinka paljon. Kuka avaisi sokean silmiä?