Luovutin ja päästin irti....

Päästin irti... Sattuu, mutta helpompi hengittää päivä päivältä... Ja huomaan hymyileväni päivä päivältä enemmän...Tuntuu kuin hartioilta olisi nostettu paino pois...

Lopetin seurustelun mieheen, kun hyväksyin sen, että minä en voi toista ihmistä muuttaa... Hänen on ihan itse saatava itsetuntonsa kasvamaan ja aikuistuttuva...

Virheitä tehtiin molemmat, mutta se helpotti kun ymmärsin, että miksi murehtia asioita joita ei voi itse muuttaa...

Virheitä tehtiin molemmat ja en kadu tätä suhdetta... Opin itsekin taas jotain... Pahoja sanoja/painostusta/huonoa omaatuntoa en seuraavissa suhteissa ota kertaakaan niskaani...
Ihmisen on oltava täydellinen ensin yksin ja kykenee sitten vasta parisuhteeseen, kun pystyy luottamaan ja antamaan tilaa toiselle, ilman katkeruutta tai painostusta...

En voinut elää enään suhteessa, jossa en voinut olla oma itseni... En voinut varoa jokaista sanaa/tekoa, ettei toinen suutu ja oleta, että minä petän häntä ja olen lähdössä... En voinut jättää kaikkia ystäviäni/harrastuksiani, sen takia kun minua epäiltiin koko ajan, että mitä tämä nyt on....

Rakastan tätä miestä, siis sitä miestä, joka luotti ja antoi silloin kaiken itsestään... Toista puolta sitä epävarmaa puolta, mihin kuului mustasukkaisuus/ilkeät sanat/alkoholi/luottamuspula en kaipaa....

Irti päästäminen ei ole pakenemista, vaan ymmärrys, että muutos on lähdettävä ihmisestä itsestään... Ja tuo mies ei muutu... Yrittää vieläkin loukata mua, keksimällä juttuja, että hänellä on toinen nainen... Se vain osoittaa kuin raakile hän on ihmisenä vielä...

Minä luotin ja yritin ymmärtää, enkä olisi tehnyt hänelle ikinä mitään pahaa...

Askel askeleelta nousen ylöspäin... Kyllä se jää kantaa:o)