Olen kolkyt ja risat yh-äiti pääkaupunkiseudulta. Lapsiani olen yksin hoidellut jo kolme vuotta. Käyn töissä, olen iloinen, reipas ja ihan tavallinen äiti. Asiat pitäisi olla ihan hyvin, mutta....olen huomannut olevani melko yksinäinen. Toki kavereita on ja töissä olen jatkuvasti ihmisten kanssa läheisessä ja lämpimässä vuorovaikutuksessa. Silti puuttuu se joku jolle voisi soittaa vaikka illalla ja höpötellä niitä näitä tai jolle voisi pahan päivän tullen purkaa sydäntään. Lapseni ovat jo yli kymmenvuotiaita, kilttejä ja kaikinpuolin ongelmattomia. Heidän kanssaan tunnen olevani onnellinen. Ja kaiken vapaa-aikani heidän kanssaan vietän uiden, ulkoillen ja puuhaillen. Mutta kun he ovat isällään käymässä tai muuten poissa kotoa tai vaan nukkumassa niin silloin olo on tyhjä enkä oikein osaa mitään tehdä. Uutta suhdetta minulla ei ole ollut eron jälkeen, en ole halunnut enkä halua tällä hetkellä sellaista. Ihmettelen kovasti miten voi tältä tuntua? Onko kohtalotovereita? Nuoruusiän sydänystävillä on tällä hetkellä pienet lapset, ovat raskaana tai muuten vaan tiiviisti kiinni perhe-elämissään eikä tällainen sinkkuäiti oikein sovi kuvioihin. Miehensä eivät halua vaimojaan "päästää" sinkun matkaan vaikka olen ihan "kunnon tyttö". Mistäköhän muuten johtuu tämä yh-äitien "huono maine"? Toisaalta kavereistani muutama on itsekin sinkkuja, tosin lapsettomia, ja he ovat aina ikuisella "herra oikean" metsästysreissulla. Enkä ihan oikeasti jaksa kuunnella ilta toisensa jälkeen kenenkään sänkyseikkailuja. Olen siis jonkinlainen väliinputoaja. Alkoholia en käytä enkä kapakoissakaan juuri käy. Vähät harrastukseni ovat melko epäsosiaalisia eli eivät ole ryhmälajeja. Olen silti hyvin huumorintajuinen ja puhelias ja tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa eli mikään erakkoluonne en ole. Antakaahan vinkkejä joilla voisin uusia ihmisiä elämääni löytää, miehiä tai naisia mutta vain ihan kavereina ja arjen keventäjinä:) Täytyy löytää elämää työn ja kodin ulkopuolelta ennenkuin lapset muuttavat kotoa pois ja näännyn ikävään...
Ihmisen ikävä
Yksinäinen yh
13896
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kiva kun tulee uusia kirjoittajia. :)
Sinulla on hienoinen läheisriippuvuus lapsiin.
Siitä voisi olla hyvä irtaantua ainakin niin,
että oppii nauttimaan ja keräämään voimia
lapsien ollessa isällään, (tai muualla).
Ystävien hankkiminen saattaa olla
helppoakin uusien harrastusten myötä.
Paljon on myös äiti-lapsikerhoja jne.
Täällä netissäkin on paljon yksinäisiä.
Voit myös laittaa kirjeenvaihtoilmoituksen,
jonka kautta saatat löytää samanhenkisen
ihmisen, jonka kanssa sitten voi soitella
ja vaihtaa kuulumisia. :)
Rohkeasti vain ylös-ulos ja lenkille ;)
Tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittama. Sillä erolla, että elän nyt parisuhteessa, olemme uusperhe. Mutta riippumatta siitä, olenko ollut yh, vai parisuhteessa, olen kokenut samankaltaista totaalista yksinäisyyden tunnetta ja sitä , että on väliinputoaja kaikissa ihmisryhmissä.
Ei ole perheellinen koska on yh, ei ole sinkku koska on lapset,´miehen metsästykset ei kiinnosta jne.
Ja se, että "massa-lajit" ei innosta :D kiva kuulla että on muitakin äitejä jotka eivät tunne oloaan kotoiseksi ämmälauman keskellä spinningiä tai aerobicia harrasten.. yksilölajit ovat minunkin lajejani. Kuntosali, fillarointi. Ja kuntosalillakin kävin kuntoilemassa, en esittelemässä tiukkoja pakaroitani täysi meikki päällä hiuskarvat ojennuksessa uudet ihonmyötäiset ja sopivasti paljastavat trikoot päällä..
Vaikka tuossa toinen jo kannusti ja lohdutti ystävien etsintään, niin ainakin minun kokemukseni on, että ystävien löytäminen on tosi vaikeaa. Äiti-lapsikerhot ovat päiväaikaan leikki-ikäisten äidielle eivätkä palvele työssäkäyviä jolla on jo kouluikäiset lapset.
Nyt olen äitiyslomalla ja kuvittelin että äiti-lapsikerhoista löytyisi ystävyyttä, siis että voisi illalla käydä lasten kanssa tai vaikka vaan kahdelleen jossakin, käydä kylässä kahvilla toisen luona, jutella, jakaa asioita, höpöttää joutavia.. eipä löydy. Kaikilla on jo kaverit. Olen kait jotenkin erilainen. En tiedä.
Joskus on hyvin voimakas ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne, ehkä se näkyy päällepäinkin. Ehkä minussa on jotakin, että on vaikea tutustua, minua pidetään "pelottavana" tai muuten outona: suorasanaisuuteni tulkitaan dominaivaksi hyökkävyydeksi ; hiljaisuuteni ja ujouteni tyhmyydeksi; kantava ääneni päälläpäsmärinä olemisen haluksi; spontaaniuteni ja innostumiseni liian rönsyilevänä, ailahtelevaisena.??
Paras kaverini muutti niin kauan ja niin hankalan matkan päähän että yhteydenpito on jäänyt ja hänellä on muutenkin aika paljon kavereita.
On minulla harrastuksia, joissa tapaan muita aikuisia ihmisiä joilla on samanlainen maailmankuva. Mutta silti kaipaan sellaista hyvää kaveria jonka kanssa voisi viettää aikaa.. tosiaan, vaikka höpöttää puhelimessa (tosin mulla on aina puheaika täysi kun sitä on niin hiton vähän eikä ä-pv-raha riitä suurempaan)
Eräs viisaampi sanoi että se, että ihmisestä tuntuu ettei löydy sielunkumppania ja että on yksinäinen - se on jokaisella, se on siis universaali tunne. Lohdullista minusta.
"Yksinäinen yh", onko sulla laittaa sähköp.os? Tai kiinnostaako ? Asun myös pk-seudulla. :D
Meitä taitaa olla enemmänkin?
Sama ongelma. Vai onko se sitten niin että hieman "vanhemmalla" (huh sentään...) iällä ystävien saaminen on vaikeampaa. Tuttavia ja hyvän päivän "ystäviä" liikenee kyllä, mutta ystävystyminen ei käy enää niin helposti.
Taitaapi olla niin. Parikymppisenä nuorena äitinä sain aika hyvin kavereita toisista nuorista ja vanhemmistakin äideistä. Kummallista että nyt se ei onnistukaan. Ja kuitenkin, verrattuna tuohon "teiniäiti-aikaan" olen paljon tasapainoisempi, ja perisuhde on kunnossa, eli mulla on muutakin puhuttavaa kuin haukkua anoppia ja miestä :>
ja sikti yksin.. aina vaan, ilmeisesti.. ehkä tähän tottuu sitten joskus.
ketä nuo äiti-lapsipiirit oikein palvelevat... lastenvaatefirmoja varmaan, nehän siellä nauttivat ilmaisesta mainosajasta.
Minä kyllä huolehdin lapsilleni puhdasta ja siistiä päälle joka päivä, mutta mielestäni äiti-lapsikerhoon ei tarvitse kaivaa niitä parhaita vetimiä päälle.Tai sitten sitä marimekon pallopaitaa.
sorry oli pakko niuhottaa pikkuasiasta.
Heh :) Olen huomannut saman. Lapset ovat lähes pyhävaatteissaan äiti-lapsi-kerhossa. Juuri tuota marimekkoa, brion ja legon vaatteita, ja muita merkkituotteita. Pienellä pojalla joka ei vielä kävele, on se arkisempi kauluspaita ja disneyn slipari ja valkoiset vyötäröhousut..
No toisaalta, onhan se kiva pukeutua ja pukea lapsensakin ehjiin ja siisteihin vaatteisiin ja kirpparilta saa tosi edullisesti hyviä vaatteita.
Jos joutuisit "kuljettamaan mukanasi" lapsia/lasta, jolla on vaatteet aina rikki tai liian isoja tai liian pieniä, ja tytöillä olisi aina hiukset auki silmillä roikkuen, niin alkaisi sekin ärsyttää. Että eikö näiden lasten äiti voi edes ehjää vaatetta katsoa tai korjata näitä rikkonaisia..??!! eikö joskus jotain muutakin kuin ikuisia legginsejä ja collegepuseroja??
tänään kävin siellä pitkästä aikaa. Ringissä istuttiin, aiheeseen johdateltiin ja keskustelua ohjattiin ja meni tovi ennenkuin kukaan puhui aiheesta. Tunsin itseni häiriköksi kun minulla oli niin paljon asiasta kommentoitavaa.
Kaikki lähekkäin omissa tuoleissaan, silti niin kaukana toisistaan, toisten seura ei todellisuudessa ketään kiinnosta. ??
Toisaalta minua kummastuttaa tämä yksinäisyysen uikuttaminen: sitten kun tarjotaan sitä ystävyyttä: tässä olen, ilmoita yhteystietosi, ystävystytään, tavataan, kirjoitellaan jne, niin ei mitään, täysi hiljaisuus.. ???
saattaa paljastua sen sliipatun ulkokuoren alta ...
...eihän se todellisuus kenelläkään niin kamala/täydellinen voi olla?
Siis tottakai lapselle haluaa parasta ja kyllä minäkin tykkään lastenvaateostoksilla käydä.Tosiaankaan mitään legginsejä...
Mutta eikö vielä arvokkaampaa kuin merkkipaita olisi tosiaan lapsillekin välittää omalla esimerkillä toisista välittämistä noin yleisestikin.
Emmehän me tietysti kaikki ole sellaisia suupaltteja että helposti tutustuttaisiin, mutta siinäpä haastetta onkin niille, jotka noita kerhoja vetävät. Kaikki eivät viihdy kahvikupin ääressä puhumassa rivitaloneliön lattiaremontista... jos yhteisiä aiheita ei ole, porukkaa putoaa kerhosta pois (huomasikohan sitä kukaan..)
Joskus vaikka retki luontoon, yhteinen näytelmä tai lauluesitys, pulkkamäkeily tai vaikka yhdessä piilosilla niin johan porukka rentoutuisi ja löytyisi yhteisiä kokemuksia joita jakaa.
.. ei se mitään lähennä tai murra muureja. HAH! En minä tiedä onko juttu ohjaajasta kiinni. Ihan kiva ja herttainen se nainen on.
Oli siellä äiti-lapsi-kerhossa semmonen tuokio, jossa olisi voinut ottaa ihan kontaktin toiseen äitiin, fyysisesti. KAikki oli kavereittensa kanssa, niitten käsikynkkä-kamujensa. Ehkä ohjaajan olisi jotenkin pitänyt sekoittaa ihmiset vaikka lapuilla ryhmiin / pareiksi. Ja tuohonkin piti lähes pakottaa. "Ei kahvia ennenkuin tämä.."
Jokainen kävijä on kuitenkin hurjan kiva. Mutta kaikki niin etäisiä. Kaikki on kuitenkin yksinäisiä?
Ehkä äiti-lapsi-kerhon yhdeksi aiheeksi pitäisi ottaa yksinäisyys/ ystävystyminen ja pitää tätä aihetta yllä vaikka kolme perättäistä kertaa tai kerran kuussa?
Muistan kun tyttäreni syntyi; kävi mielessä monenlaisia ajatuksia... olenko tarpeeksi hyvä äitinä, kelpaanko, teenkö varmasti oikein. Nyt noiden tunteiden muisteleminen hymyilyttää, silloin se oli totista puuhaa. Lapsi piti pukea kauniisti (ei ollut varaa merkkivaatteisiin, mutta siisteihin ja puhtaisiin vaatteisiin), joka paikassa tuntui että saa selitellä tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Siinä kai samalla haki hyväksyntää omalle äitiydelleen, omalle nuoruudelleen ja kokemattomuudelleen.
Ymmärsikö joku tätä sekalaista sepustusta...??
Elän juuri itse tällaista elämää. Nuorempi lapseni on kohta kymmenkuinen ja tuntuu etten missään kuulu porukkaan.Olen itsekin vasta 24 vuotias.
Tosin minä nyt olenkin tämmöinen lutikka keisarien kynnysmatolla että joudankin rauhassa kärsiä nahoissani ....
mieheni on työtön ja sairas, itselläni koulu vielä kesken. Teen muutaman tunnin viikossa työtä että saisin pidettyä sosiaalitoimistovierailut pois kuvioista... asumme kurjassa kaupungin vuokramörskässä jossa sielläkään en raittiina ihmisenä kuulu porukkaan.
Taas tuli valvottua yksi yö...
Mutta itsepähän olen petini pedannut. On vaan välillä takki niin perkeleen tyhjä että päässä ritisee. Älkää vaivautuko vastailemaan, puhdistan vaan päätäni pahimmista kuonista.
etten elänyt omaa nuoruuttani ihan väärällä vuosikymmenellä. Samanlainen äidin yksinäisyys, rahattomuus ja ulkopuolisuuden tunne näköjään jatkuu 2000-luvullakin. Tykkään tällaisista synkkis-ketjuista. :)
tästäkin kutoutuu ikäänkuin portaat joita pitkin voi kiivetä ylöspäin...
(nyt on vähän parempi fiilis kuin aamulla, oli kiva päivä :D )
että tästäkin ketjusta muuodostuu ikäänkuin portaat joita vois vaikka koittaa kiivetä ylöspäin....
(nyt parempi fiilis kuin aamulla, oli kiva päivä :D)