Todella noloa..... En aina uskalla oksentaa vessaan kun se järkyttävä haju leijuu ilmassa jopa tunteja. Eilen oksensin samalla kun olin suihkussa ja UNOHDIN siivota jälkeni. Mieheni meni vähän myöhemmin suihkuun ja huomasi noin desin pureskeltua spagettia lattiaritilän päällä.
Mitä siinä sitten selittelemään. Kun mieheni ihmetteli miksi näin oli niin en todellakaan keksinyt siihen mitään sanottavaa. Eihän meillä rottia ole talossa!
Puhumattakaan siitä että 2 h aikaisemmin olimme syöneet spagettia päivälliseksi.
Täytyypä ruveta paljon varovaisemmaksi.....
Kertokaapa te muut oletteko jääneet kiinni oksentelusta!
Mitä siinä sitten selittelemään. Kun mieheni ihmetteli miksi näin oli niin en todellakaan keksinyt siihen mitään sanottavaa. Eihän meillä rottia ole talossa!
Puhumattakaan siitä että 2 h aikaisemmin olimme syöneet spagettia päivälliseksi.
Täytyypä ruveta paljon varovaisemmaksi.....
Kertokaapa te muut oletteko jääneet kiinni oksentelusta!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ekan kerran äitini kysyi että taidan oksennella, kun ruokaa katoaa kaapista (etenkin makeat herkut).
toisen kerran isä löysi minut vessan lattialta, olin pyörtynyt oksennusreissulla pöntön viereen. Voi sitä huutoa ja minun säihkähdystä, oli unohtunut ovi lukita kun kello oli jo yli 12 yöllä.
sit jäin viime keskiviikkona. Olin menos jumppaan, ahmin ennen lähtöö levyllisen suklaata (en tiedä minkä hemmetin takia) No siinä salin takana kykin ja oksensin kun meidän jumppa ohjaajamme hurautti autollaan salin takaa parkkiin. Voi ei häpesin silmät päästäni,en osannut selitettä (miten muka oksennustaudissa jumppaan?? ei mee läpi) sanoin sitten suoraan että söin vähän liian makeaa ja tuli paha olo...
Haju on leijaillut vessassa, joten on touhuni varsin usempaankin kertaan hokattu.
Äiti ja isäpuoli tuli ulko-ovesta samaan aikaan ku mä halailin pönttöä vessan ovi auki. Ne siis näki suoraa mut ja ympärillä hirvee kasa karkkiapapereita ja muita. Ei varmaan arvannu..... No nykyään ne kyselee aina et oonko syöny kunnolla ja mitä oon syöny ja oonko oksentanu. Naureskelen niille vähä ku ne kyselee ja oon niinku ne heittäis läppää. Jaa-a. mitähän sitä tekis ittensä kans ettei ihan kaikkia huolestuta tällä touhulla
Jäin joskus kiinni, äiti haisteli ilmaa ja katsoi minua pitkään. Olin ensin, että apua, sitten sanoin vain, että maha on sekaisin. Eipä sen kummempaa.
En ole kertaakaan varsinaisesti jäänyt kiinni, mutta kyllä olen saanut aikamoista kettuilua kuulla:
Näen isääni todella harvoin, lähinnä silloin jos on joitakin synttäreitä, joulu tms. No kerran isänpäivänä kun kävin oksentamassa kakut yms ulos, minua katsottiin sen jälkeen oudosti. En edes pitänyt mitään ääntä. Olen oppinut hiljaiseen oksentamiseen. Tästä kuukausi pari eteenpäin kävin isäni, veljeni ja isän naisystävän kanssa Rossossa. Tietenkin kävin sitten ruuan jälkeen vessassa. En pystynyt pidättelemään. Kun isäni kysyi, otettaisiinko jälkiruokaa, veljeni sanoi ettei häneen mahdu. Tähän isäni "no käydäänpäs kaikki vähän puklailemassa, jos vaikka sitten mahtuisi..." Ou....
Yksi kerta kun olin äitini ja hänen ystävänsä kanssa kiinalaisessa, ruuan jälkeen en taaskaan pystynyt pidättelemään. Eli siis vessaan. Äitini katsoi minua inhottavalla ilmeellä. Vessan jälkeen kysyi "tyhensitkö ala- vai yläkautta?"..
Edellisen viestin kirjoittajan vanhempia on osittain helppo ymmärtää... Silloin kun itse sairastin bulimiaa yläasteen ja lukion aikoihin, oli hieman samanlaista turhautunutta huolta havaittavissa myös omissa vanhemmissani. Vanhempani ovat aina olleet tarkkoja rahankäytön kanssa, sillä lama-ajan perheenä meillä oli usein hyvinkin tiukkaa (isäni oli tuohon aikaan yksityisyrittäjä). Mitään viikkorahoja me lapset emme saaneet ja herkkujen ostossa oltiin todella niukkalinjaisia (mutta kyllä meilläkin nautiskeltiin ruoasta ja panostettiin viikonloppuna ruoanlaittoon). Vanhempani painottivat aina järkevää rahankäyttöä, säästämistä, työntekoa ja rahanarvon ymmärtämistä. Juurikin tämän takia vanhempiani suorastaan raivostutti se, että tytär tuhlaa perheen rahoja "vetämällä ruokaa pöntöstä alas". Vieraita varten ja juhlahetkiin ostetut herkut sekä äidin vaivalla leipomat leivonnaiset katosivat kerta toisensa jälkeen pakastimesta....puhumattakaan myös tavallisesta ruoasta: maitolitroista, leivistä, leikkeleistä yms. Ja samaan aikaan tytär senkun kuihtuu, valehtelee ja kieltää ongelmansa päivästä toiseen, piilottelee ruokia ja viettää vessassa aikaa tuntitolkulla.
Vielä nytkin, vaikka olenkin jo parantunut ja elänyt ilman oksentelua lähes kolme vuotta, tunnen suurta häpeää noista ajoista. Lähinnä minun käy sääliksi vanhempiani ja sitä kaikkea huolta, jota he joutuivat läpikäymään monen vuoden ajan (äitini mielenterveyskin järkkyi juurikin minun takia ja hän sairastui masennukseen).... Puhumattakaan omasta hölmöydestäni! Kuinka typerästi tuolloin käyttäydyinkään enkä suostunut edes vastaanottamaan apua... Nyt parantuneena sitä taas on päässyt katsomaan maailmaa aivan toisin silmin ja ruoastakin osaan nauttia ilman ahmimissessioita.
Rakkaat ihmiset, kiinnijääminen ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Vaikka se siinä tilanteessa tuntuukin nololta ja häpeälliseltä, niin siinä voi myös piillä oljenkorsi parantumiseen. Puhukaa vanhemmillenne/kavereillenne rehellisesti ja kertokaa ongelmistanne - jonkun toisen ihmisen tuella parantuminenkin on helpompaa. Ennenkaikkea halutkaa parantua! Maailma on paljon ihanampi paikka elää ilman salailua ja ruoan aiheuttamaa ahdistusta, rahahuolia, turvonneita leukaperiä ja huonoa terveydentilaa.
oon jo 22 vuotias mut tulin yökylään vanhempieni luo täks viikonloppua. olin just tulossa kirjottamaan vuodatusta tästä häpeestä tänne palstalle kun huomasin et tää keskustelu oli ponnahtanut taas ylös. eli päivä meni ihan normaalisti syöden vielä terveellä tavalla...mut illalla sit ku sain viinaa päähäni, eli join pari siideriä, niin tottakai mulle tuli myös nälkä. herkuteltiin eka lohileivillä. ja sen jälkeen äiti kaiveli suklaat esille. söin sitä suklaata niiiiin paljon eikä sekään riittäny... avasin niiden kaapit ja söin niiden kaikki suklaajemmat!!! miten noloa että en edes peitellyt sitä. äiti luuli vaan että oon tosi makeanhimoissani nyt...ei se täysin tajunnu.
no sit mä painuin oksentamaan. mua ootettiin vessasta ulos kauan ja mun oli myönnettävä et oksensin. selitin sen kyllä niin et mulle tuli siidereistä paha olo ja liiasta makeasta. no jotenkuten mua vielä uskottiin ton tarinan tiimoilta...
sit kun vanhemmat meni nukkumaan nii kävin vielä laattaamassa 2 kertaa. ja aivan varmasti se toinen kerta ainakin kuulu koska pönttöön lorisi niin paljon sitä tavaraa.... siis jotenkin tää kaikki oli mulle aika pelottavaa et mä en mitenkää hävenny sitä et ahmin kaapit levällään niitä suklaita. ja se että mua ei pelottanu yhtään se kiinnijäämisen pelko et kun menen oksentamaan. siis se oli vaan liian helppoa tehdä täällä!!!
no tosin ens kerralla tuskin on. enhän mä voi aina selittää et voin pahoin ;) eiköhän sitä alettas loppujenlopuks jo ihmetteleen....
Kun luin näitä viestejä, niin tuli mieleen, että loppujen lopuksi meidän läheisemme eivät halua uskoa, että meillä olisi asiat huonosti. Sen vuoksi he uskovat meidän kehnot selityksemme. Ja muutenkin, vaikka kaikki merkit ovat ilmassa, eivät he usko.
Vuosia sitten oksentelin huolimattomasti, en käyttänyt ilmanraikastimis yms. Nyt ajattelen, että tuolloin halusin piilotajuisesti jäädä kiinni tai että joku huomaisi edes ettei kaikki ole kunnossa. Kukaan ei huomannut, koska ei halunnut huomata. Nyt pelaan varman päälle ja pyrin aina varmistamaan etten missään tapauksessa jää kiinni. Kuitenkin läheltä piti -tilanteita on tullut, kun perhe onkin saapunut kotiin ilmoittamaansa aikaisemmin.
Ihan sinun itsesi takia, pidä huoli, että sinulla on ainakin yksi ihminen, jolle puhut totuuden.
Kun asuin vielä kotona veljeni löysi oksuämpärini sängyn alta. Uskomaton häpeä punottaa vieläkin poskillani, kun sitä kuistelen. Muutama viikko sitten lätistiin niitä näitä joulukiloista ja tokasin jossain välissä että mielummin överit kun vajarit siihen äiti tokasi että "niinpä tietysti, aina oksennukseen asti".
Huhhuh, oli aika hilasta sen jälkeen..
Mun bulimiani on luultavasti kaikkien tiedossa, siitä ei vaan puhuta. Kotona asuessani tyhjensin sellasia määriä safkaa että vanhemmat halko hiuksiaan, mutta silti siitä ongelmasta ei puhuttu, ei vaikka kuihduin luurangoksi. Sepitin paskaa ja mua "uskottiin". Nyt jälkeen päin kuulen sisaruksita todella vittumasita oksu läppää tasasin väliajoin.
ohhoh tulipa virheitä, sen siitä saa kun ei jaksa oiko lukea :(
Tässäkin viestiketjussa lukee vissiin muutamalla että vanhemmat/mies/sisarukset tai joku tuli vesaan juuri oksentamisen aikana. Tuli mieleen että ettekö laita ovea lukkoon oksentaessanne?
Jos oksentaminen on osa ''elämäntapaa'' ja hyvin usein toistuvaa, niin tietenkin se mahdollisuus kasvaa, että unohtaakin laittaa sen vessan oven lukkoon. Monesti ainakin itse on tullut suorastaan juostua sinne vessaan päässä vain ajatuksena "äkkiä eroon tästä moskasta"...ja kiireessä/ajatuksissaan sitä usein on huolimaton. Muutaman kerran olen itse jäänyt kotona kiinni lukitsemattoman oven takia ja voi luoja sitä häpeää ja ihmeellisten ''selitysten'' määrää. Vielä enemmän on niitä kertoja kun vessan puhdistaminen on jäänyt hätäiseksi ja äitini on ihmetellyt vessan seinillä olevia roiskeita tai oksennuksen hajua. Todellakin ihmettelen mikseivät vanhempani tuolloin nostaneet kissaa pöydälle ja pakottaneet minua myöntämään ongelmani. Jos he vaikka olisivat paheksuneet enemmän toimintaani, niin luultavasti olisin aikaisemmin tajunnut päättää parantua siitä helvetistä. Mutta parempi se oli myöhään kuin ei milloinkaan - parantuminen on ollut ehdottomasti paras asia mitä olen elämässäni saavuttanut. :)
Sillon kun asuin porukoilla.. monestikkin jäin. Vessassa ei oikeen voinut oksentaa kun olin isosta perheestä ja lähes aina oli joku kotona. Niinpä yrjösin huoneessani astioihin ja kellarissa samoin. No enhän mä aina onnistunu niitä roudaamaan pois ja huoneeseen, kellariin ja meidän ullakollekkin keräänty aina välillä hirveitä yrjö astioita. jäin kiinni aika usein kun astiat alko haisemaan.. se oli aina älyttömän noloa ja todella sairasta! Nyt kun tuosta ajasta on noin 12 vuotta ja olen asunutomassa kämpässä noin 10 vuotta voin ihan omassa rauhassa yrjötä pönttöön ja tuskin ees kukkaaan perheestäni on tietonen ollu vuosiin että olen edelleen bulimikko. Toisaalta olen nyt niin älyttömän yksin ongelmani kanssa että ihan pelottaa.. helpottas jos vois kertoo jollekkii, mutta ei ne tajuu tätä. Mulle oltiin suorastaan vihasia kun oksentelin..