Edistystä

Vähän sekä että! Mulla meni tosi pitkään, ennen kuin tajusin syyn oireisiin. En minä sitä vieläkään ihan varmasti tiedä, mutta luulen lapsuuden koti-ympäristöllä olevan siihen osuutensa. Se oli välillä turvallinen, välillä uhkaava. Monesti ei ollut aikuista ihmistä läsnä, kun sitä olisi tarvinnut. Syy on ollut turvattomuuden tunteessa, mikä on herättänyt ahdistusta. Luulen turvallisuuteni järkkyneen jo hyvin pienenä. Sitten on ollut paljon arvostelua sukulaisten ja joidenkin luokkakavereiden osalta etenkin yläasteella. Arvosteltiin mm. vaatteita, ulkonäköä ja mikä on oikea tapa pitää lusikkaa kädessä. Mulla oli myös lapsena eräs fyysinen ja esteettinen vaiva. Tämän takia minua kiusattiin ja asiasta huomauteltiin. Kotona tuntui, ettei saanut olla oma itsensä. Piti kävellä varpaillaan, kuulostella ilmapiiriä. Oli monia asioita, mitä piti tehdä salassa. Moniin normaaleihinkin asioihin sai ihan kohtuuttoman raivo-reaktion. Kuten yhteydenpitoon pojan kanssa. Sain myös osakseni vääriä syytöksiä. Asioista, mitä en ollut tehnyt. Näitä vääriä syytöksiä ei koskaan pyydetty anteeksi.

Olin siis tavattoman epävarma ihminen ja kärsin alemmuus-kompleksista. Kun muutin omaan kotiin, se tuntui turvallisemmalta ja vapaammalta kuin lapsuuden-koti. Jätin elämästäni ihmissuhteet, mitkä herättivät liikaa pahaa oloa.
Nyt olen luopunut telkkarista ja haluan että minulla on rauhallinen ympäristö.
Ystävinä mulla on ihmisiä, mitkä eivät satuta. Muutin asumaan keskustaan. Kaupungilla liikkuminen on turvallisempaa, kun tietää että koti on lähellä. En käy baareissa, en juo pahemmin alkoholia. Haluan elää elämääni niin, että tiedän toimivani oikein itseäni ja muita kohtaan.

Luulen että tärkeimpiä syitä tiivistettynä on olleet ihmissuhteet! Olen jättänyt huonot taakse ja keskittynyt hyviin. Olen ottanut etäisyyttä vanhempiini. Näin olen voinut tasapainottaa elämääni ja tehdä siitä turvallisen oloisen. Vältän asioita, mitkä uhkaavat varastaa mielenrauhaani. Joskus jätän päivän lehden lukematta, kun se syytää vaan onnettomuutta ja tuhoa.

Olen ikäänkuin nyt kosketuksessa itseeni. Kotona omassa kehossani ja päässäni.
Voin hyvillä mielin ajatella: tällainen minä olen, eikä minun tarvitse sitä hävetä.
Ei edes silloin, jos kohtaus iskee ja jäsenet vapisee. En pelkää enää hylkäämistä samalla tavalla. Pärjään itseni kanssa ja hallitsen elämäni. Minulla on oma turvapaikkani, kotini. En aseta itselleni turhia paineita. Teen sen mitä sinä päivänä pystyn. Jos joskus en pysty, jätän tekemättä. Mitä sitten, jos joku päivä kauppaan meno ei onnistu? Sitten mennään seuraavana päivänä! Luotan siihen, että olot vaihtuu. Vaikka tänään olisin kykenemätön niin huomenna en ehkä olekaan. En ole sen takia huonompi ihminen! Ajattelen, että se pelko on mun päässä eikä mitään todellista uhkaa ole.

voi_tapahtua kirjoitti:

Vähän sekä että! Mulla meni tosi pitkään, ennen kuin tajusin syyn oireisiin. En minä sitä vieläkään ihan varmasti tiedä, mutta luulen lapsuuden koti-ympäristöllä olevan siihen osuutensa. Se oli välillä turvallinen, välillä uhkaava. Monesti ei ollut aikuista ihmistä läsnä, kun sitä olisi tarvinnut. Syy on ollut turvattomuuden tunteessa, mikä on herättänyt ahdistusta. Luulen turvallisuuteni järkkyneen jo hyvin pienenä. Sitten on ollut paljon arvostelua sukulaisten ja joidenkin luokkakavereiden osalta etenkin yläasteella. Arvosteltiin mm. vaatteita, ulkonäköä ja mikä on oikea tapa pitää lusikkaa kädessä. Mulla oli myös lapsena eräs fyysinen ja esteettinen vaiva. Tämän takia minua kiusattiin ja asiasta huomauteltiin. Kotona tuntui, ettei saanut olla oma itsensä. Piti kävellä varpaillaan, kuulostella ilmapiiriä. Oli monia asioita, mitä piti tehdä salassa. Moniin normaaleihinkin asioihin sai ihan kohtuuttoman raivo-reaktion. Kuten yhteydenpitoon pojan kanssa. Sain myös osakseni vääriä syytöksiä. Asioista, mitä en ollut tehnyt. Näitä vääriä syytöksiä ei koskaan pyydetty anteeksi.

Olin siis tavattoman epävarma ihminen ja kärsin alemmuus-kompleksista. Kun muutin omaan kotiin, se tuntui turvallisemmalta ja vapaammalta kuin lapsuuden-koti. Jätin elämästäni ihmissuhteet, mitkä herättivät liikaa pahaa oloa.
Nyt olen luopunut telkkarista ja haluan että minulla on rauhallinen ympäristö.
Ystävinä mulla on ihmisiä, mitkä eivät satuta. Muutin asumaan keskustaan. Kaupungilla liikkuminen on turvallisempaa, kun tietää että koti on lähellä. En käy baareissa, en juo pahemmin alkoholia. Haluan elää elämääni niin, että tiedän toimivani oikein itseäni ja muita kohtaan.

Luulen että tärkeimpiä syitä tiivistettynä on olleet ihmissuhteet! Olen jättänyt huonot taakse ja keskittynyt hyviin. Olen ottanut etäisyyttä vanhempiini. Näin olen voinut tasapainottaa elämääni ja tehdä siitä turvallisen oloisen. Vältän asioita, mitkä uhkaavat varastaa mielenrauhaani. Joskus jätän päivän lehden lukematta, kun se syytää vaan onnettomuutta ja tuhoa.

Olen ikäänkuin nyt kosketuksessa itseeni. Kotona omassa kehossani ja päässäni.
Voin hyvillä mielin ajatella: tällainen minä olen, eikä minun tarvitse sitä hävetä.
Ei edes silloin, jos kohtaus iskee ja jäsenet vapisee. En pelkää enää hylkäämistä samalla tavalla. Pärjään itseni kanssa ja hallitsen elämäni. Minulla on oma turvapaikkani, kotini. En aseta itselleni turhia paineita. Teen sen mitä sinä päivänä pystyn. Jos joskus en pysty, jätän tekemättä. Mitä sitten, jos joku päivä kauppaan meno ei onnistu? Sitten mennään seuraavana päivänä! Luotan siihen, että olot vaihtuu. Vaikka tänään olisin kykenemätön niin huomenna en ehkä olekaan. En ole sen takia huonompi ihminen! Ajattelen, että se pelko on mun päässä eikä mitään todellista uhkaa ole.

Hei,

viestisi kuulosti tietyiltä osin erittäin tutulta: koti-ympäristöni oli juuri tuollainen, välillä erittäin turvallinen ja seuraavassa hetkessä kovin turvaton, lähinnä läsnäolevan alkoholin vuoksi. Myös koulukiusaamista olen kokenut riittävästi, joten itsetunto tietyltäosin on tumpattu. Aikuisiällä olen saanut sitä takaisin kosolti, mutta tunnistan itsessäni vieläkin ällöttävän pakon miellyttää ihmisiä.

Viestiä lukiessani tuli jotenkin rauhaisa olo, huomasin, että olen varmasti oikealla polulla, mutta matka on vielä pitkä. Paljon on töitä tehtävänä vielä mm. ihmissuhteiden kanssa. Tälläkin hetkellä minulla on ystävänä henkilö joka tukahduttaa minut jatkuvilla yhteydenotoillaan, varsinkin kun asia yleensä koskee häntä, hän tarvitsee apua jossain tai hän sitä ja hän tätä.. enpä muista koska hän olisi soittanut kysyäkseen kuulumisiani..

Normaalisti viihdyn paljon omissa oloissani ja minulla on kyllä ystäviä, mutta tapaan heitä harvakseltaa ja se sopii puolin ja toisin oikein hyvin. Vaan tätä yhtä ihmistä en saa työnnettyä kauemmaksi koska olen niin kiltti ihminen. En vaan saa sanottua, että älä soita joka päivä. Vaan vielä jonain päivänä...

Nuo ihmissuhteet ovat asioita jotka vaativat oman aikansa tullakseen "valmiiksi". Pyrin siihen, että kerään ympärilleni vain ihmisiä joiden kanssa on hyvä olla, jotenkin vain olen katastrofimagneetti aina silloin tällöin. Myös suhde vanhempiin on työnalla. Näen alkoholin pilanneen osittain lapsuuttani ja se kiukuttaa tällä hetkellä paljon. Silti olen yhä myötäilevä kaikissa asioissa, vasta ihan hiljattain olen alkanut jämäköityä ja ottaa myös hiukan etäisyyttä.

Joka päivä koitan rakentaa kontaktipintaa enemmän ja enemmän omaan itseeni ja takoa päähäni, että elän täällä ensisijaisesti itseäni varten, en muita.

Kaikkea hyvää syksyysi, oli mukava lukea tekstiäsi.

*** kirjoitti:

Hei,

viestisi kuulosti tietyiltä osin erittäin tutulta: koti-ympäristöni oli juuri tuollainen, välillä erittäin turvallinen ja seuraavassa hetkessä kovin turvaton, lähinnä läsnäolevan alkoholin vuoksi. Myös koulukiusaamista olen kokenut riittävästi, joten itsetunto tietyltäosin on tumpattu. Aikuisiällä olen saanut sitä takaisin kosolti, mutta tunnistan itsessäni vieläkin ällöttävän pakon miellyttää ihmisiä.

Viestiä lukiessani tuli jotenkin rauhaisa olo, huomasin, että olen varmasti oikealla polulla, mutta matka on vielä pitkä. Paljon on töitä tehtävänä vielä mm. ihmissuhteiden kanssa. Tälläkin hetkellä minulla on ystävänä henkilö joka tukahduttaa minut jatkuvilla yhteydenotoillaan, varsinkin kun asia yleensä koskee häntä, hän tarvitsee apua jossain tai hän sitä ja hän tätä.. enpä muista koska hän olisi soittanut kysyäkseen kuulumisiani..

Normaalisti viihdyn paljon omissa oloissani ja minulla on kyllä ystäviä, mutta tapaan heitä harvakseltaa ja se sopii puolin ja toisin oikein hyvin. Vaan tätä yhtä ihmistä en saa työnnettyä kauemmaksi koska olen niin kiltti ihminen. En vaan saa sanottua, että älä soita joka päivä. Vaan vielä jonain päivänä...

Nuo ihmissuhteet ovat asioita jotka vaativat oman aikansa tullakseen "valmiiksi". Pyrin siihen, että kerään ympärilleni vain ihmisiä joiden kanssa on hyvä olla, jotenkin vain olen katastrofimagneetti aina silloin tällöin. Myös suhde vanhempiin on työnalla. Näen alkoholin pilanneen osittain lapsuuttani ja se kiukuttaa tällä hetkellä paljon. Silti olen yhä myötäilevä kaikissa asioissa, vasta ihan hiljattain olen alkanut jämäköityä ja ottaa myös hiukan etäisyyttä.

Joka päivä koitan rakentaa kontaktipintaa enemmän ja enemmän omaan itseeni ja takoa päähäni, että elän täällä ensisijaisesti itseäni varten, en muita.

Kaikkea hyvää syksyysi, oli mukava lukea tekstiäsi.

Moi!

Mukavaa jos viestini rauhoitti jotakuta : ) Mulla taitaa muutenkin olla semmoinen vähän rauhoittava vaikutus ihmisiin ; ) Ironistahan se on, kun päässä voi pyöriä tuhatta ja sataa jännittävän paikan tullen.

Mutta joo, minulla on kans tuota miellyttämistä. Tosin olen oppinut myös laittamaan vähän rajaa vastaan. Mua on syyllistetty monesti siitä, jos en ole toiminut toisten mielihalujen mukaan. Tätä on lähinnä tapahtunut yhden ja saman henkilön taholta. Jos vaikka on pyydetty palvelusta, mihin en ole suostunut, niin tulee semmoisia kommentteja että mulla ei muka ole palveluhalua tai halua auttaa toista. Kuitenkin olen samaiselle henkilölle tehnyt elämäni aikana vaikka mitä palveluksia. Juuri eilen sama henkilö pyysi minua perumaan kaikki muut menoni illalta, jotta pääsen hänen seurakseen kauppareissulle. Kun en meinannut suostua, niin vedettiin taas tuo syyllistämis-kortti esiin. Elikä en ole halunnut palvella ja olla avuksi. Nykyään en edes vastaa hänen puheluihinsa, jos epäilen että siellä taas pyydetään jotain päivänpalvelusta mitä mulla ei ole sillä hetkellä aikaa tehdä.

Se etäisyys oikeasti auttaa niissä omien rajojen muodostamisessa. Ehkä voisit ystävällesi yksinkertaisesti olla välillä vastaamatta kokonaan puhelimeen? Opetat hänelle, ettet ole aina tavoitettavissa. Tai voisit hankkia toisen numeron rinnalle ja pitää sitä toista puhelinta välillä kiinni. Numeroita pystyy myös estämään, jos liian hankalaksi käy. Ja sitten soitat hänelle muutaman päivän päästä itse ja kerrot mitä olet puuhaillut. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta edes selitellä, miksi et ole ollut tavoitettavissa.

Tsemppiä sullekin!! Toivotaan että paniikki on vielä joku päivä voitettu!