Hei Lyydia,
viime meilissä kirjoitit siitä, mistä jo olin entuudestaan uumoillut. Kirjoitit eräästä itseäni koskevasta asiasta, josta tulin ajatelleeksi seuraavaa, niin, että minut otetaan vastaan sellaisena kuin olen. Tätä toivoin, ja odotin sinulta vastausta tästä, mutta kuten sanoin jo, uumoilin ettet ehkä vastaa. Hyvä niin ettet vastannut, sillä sen seuraukset olisivat voineet olla peruuttamattomat ja tuhoisat minun suhteeni.
Sillä kirjoittamiesi kirjeiden valossa olen joutunut pohtimaan omaa kasvamistani, sitä että kasvan sisäänpäin, siihen omaan kuoreen, enkä siten oikein osaa ymmärtää tästä helkutin ”ulkoisesta maailmasta” mitään. Esität kirjeessäsi perusteluja tähän, joista ovat monet muutkin huomttaneet minulle. Sitä että kiinnostukseni kirjojen sisältöä kohtaan ovat minulle pakopaikkoja ja että minulla on liian huonot siteet kavereihini, sosiaalinen ja oma kommunikointini on kehityksessä jälkeen jäänyttä, koulussa ja muussa. Syitä perusteluihisi ei tarvitse esittää, ne kun ovat ennestään tunnettuja tapauksessani. Tämän takia olen ehkä siksi asioissani ihan pihalla henkisesti, koska kaikki vain kalvaa sisäistä minää, mitä en kestä ja ymmärrä. En, en! Miksi, miksikö en?
Tyhmältä voi kuulostaa, mutta ymmärrän asiat kyllä tunneilla ja kirjoista mitä luen ja elämässä muuten, mutten vain osaa ilmaista niitä kokeissa, omissa tunteissa ja omissa kaipauksissa – omassa sisimmässäni, en tunne sitä. En edes kirjoittamisessa, jota voisin tehdä päivät pitkät sekä lukemisessa että tutkiskelussa em. asioita kohtaan. Rakastan tällaisia asioita ja suhtaudunkin intohimoisesti, kiihkeästi näihin ja yleismaailmallisia asioita ja sfääreihin kohoavia käsitteleviä asioita myös, mutta paha juttu on se, etten ymmärrä näistä mitään. Tämä on varmaan oma tapani paeta todellisuutta. Sitä mitä en ymmärrä, ja sitä mitä en ole koko elämäni aikana tarpeeksi kehittänyt – elämää, ja sitä mitä se on.
Siksi välillä ottaakin vähän pattiin ja päähän, kun elämä tuntuu vaikealta? Joka johtuu vain omasta ymmärtämättömyydestäni ja elämän tosiasioiden ja todellisuuden pakenemisestani – mikä minua vaivaakin, eli asioiden löytäminen ja niistä pakeneminen, ovat ongelmiani!
Haluaisin vain rauhalliseen paikkaan, sellaiseen, jossa voisin rauhassa maata ja lukea, opiskella ja kirjoittaa niin että sisäinen minä/henki minussa saisi rauhassa kasvaa, kehittyä ja kukkia aukeakseen sitten joskus – tavallaan voisi sanoa luostarin rauhaan, munkiksi sinne. Haluaisin vain olla siellä, olla ja olla. Ei mitään muuta, ei huolta tulevasta eikä mistään. Muu saisi olla ihan ”merkityksetöntä”. Mutta elämässä kun tällainen asenne ei ole sallittua. Miksi, miksi ei ole sallittua kukkia, ja avautua sitten joskus? Vastaa minulle, haluan tietää.
En kaipaa yhtään mitään multaa kukkani kukkimiseen, avatumiseen. Oikeastaan pakenen vain sitä mitä elän - multaa.
En halua elää, en halua sitä tyypillistä ”asennetta ja ”kukkijaa” sisimmälleni, ja siksi pakenen varmaan asioihin, joita ymmärrän aukeamattomalla kukallani, järjelläni mutten tunteella ja mullalla. Haluaisin oman tunteeni ja asenteeni ja kukkani elämälleni, otteen että elän(!), toisin kuin vain sen, että elän sitä kuviteltua todellista multa-paskaa, joka hallitsee mieltäni - illuusioita.
En viitsisi elää ollenkaan, sehän on jo todettu! Mutta paha vaan, että tietynlainen luterilaisuus minussakin asuu, pakonomainen ja tietynlainen henki ja multa-paska. Näistä vain ei ole minulle apua, kun en ymmärrä todellisuudesta hölkäsen pöläystäkään, mullasta ja siihen uskomisesta. Mitä apua silloin mistään ”uskosta parempaan” voisi olla, uskosta mullan apuun että voi kukkia? Jo kaikki ihmisetkin haluavat uskoa tähän ”parempaan.” Sehän on selvä se! Mutta enhän minä mihinkään voi uskoa, kun olen jo menettänyt otteeni tähän multaiseen ja tuhoksi tuomittuun elämään, sen kaipaukseen ja asenteen, mitä tarvitaan. Elämäni oikea ote ei ole täten hanskoissani, ja siksi kaipaisin jonkun joka voisi antaa lämpien hanskojen tuoman lämmän käteeni. Hanskoilla jonka lämmöllä voisin tehdä sitä, mitä haluaisin. Hanskat voisivat antaa minulle sen lämmön, mitä kaipaan, sen turvallisuuden, sen suojan ja luottamuksen,
että minulla on joku johon käpertyä ja tuntea sen lämmön mitä kaipaan sisimmässäni. Hanskat voisivat minun haurauttani rakentaa, kaikkea,
se voisi antaa minulle sen elämän kaipauksen. Tarvitsen tässä koden hanskoja itselleni, nehän pystyisivät kukkani mullan kastamaan, veden kaatamaan ja elämän eliksiirin antamaan paskaisen mullan kukkimisen sijaan - ja vieläpä minulle!
Huomennakin minulla on (yksi!) maailmaan kokeista ja kaikista testauksista masentavalta tuntuva filosofian koe, enkä sitäkään viitsisi tehdä. Pitäisi osata metafysiikan alueet määrittää, rationalismin ja empirismin synteesi havannoida ja monet kategoriset imperatiivit ja ihannevaltiot ja sokraattiset keskustelutavat, platoniset luolavertaukset, renesanssin ihanteet joita pitäisi selittää ja muuta. Tämä koe vain ei minulle maistu kuten kokeet yleensäkään. Ihan sama, sehän on vain yksi helkutin koe – kaikista niistä! Mutta haluisin siksi kysyäkin itseltäni: Miksi omat asiani stressaavat – ja vielä minua, saavat vieläpä häiritsemään mieltäni? Miksi joku pikku koe, moka tai saakutin neula heinäsuovassa saa pääni kuumenemaan. Mitä olen tehnyt, että saan aina niin tuskalliset olot kukalleni elämän kommelluksissani. Välillä jopa niin että itkenkin, enkä minä sitä yksinkertaiseti kestä. Ei, ei ja ei! Miksi en kestä, vastaa!?
Ehkäpä jokin saatanan mustaksi pukeutunut ja punaisilla sarvilla rikastettu demoni asuu minussa, luulisin. Demoni joka saa minun sisäisen hiukkaseni kuumenemaan ja särkymään tummuudellaan ja synkkäisellä pimeydellä - mullattomuudella. Tämä demoni joka haluaa oikein toden teolla johtaa minua harhaan. Oikein todella! Johtaa minua pois, siitä mitä haluan eli kukan sisäisestä ymmärtämisestä, kehittymisesta ja kaipaudesta ja kasvusta.
Demoni on se, joka kalvaa minua, ja se, minkä takia elän harhaa, illuusioita ja ihanaa multapaskaista todellisuutta.
Palatakseni hieman tähän pakenemiseeni, josta haluan kertoa vielä jotain tunteella. Tarkoitan nyt sitä, mihin paen. On se elämääni ajautunut sen jälkeen, kun aloin ymmärtämään elämästäni hieman. Olin saanut silloin järjellisen kyvyn kompesoida asioista tietynlaisia, matikka muun muassa sujui ja ajatusleikki entisestään alkoi kiehtomaan. Niin, että välillä jopa olin ihan sekaisin, oliko tämä nyt se vai mikä. Sekaisin olin, ja vastaukseni löysin ajatuksilleni filosofiasta. Joka antoi toivomani vastaukset asioille, joita halusin ymmärtää. Ei tämä meidän ”usko parempaan” minua koskaan miellyttänyt, ei. Ei ollenkaan, ja varsinkaan ks. ”näkemys” joka seurakunnassamme on tovin hallitsevaa mentaliteettia.
Milloin se päivä sitten tulee, jolloin demonin tuottama hiukkaseni siten räjähtää kuumuuden takia sisälläni, sitä en toivo läheisteni näkevän. Sillä tämä päivä jolloin tapahtuu tämä, on tuhoni päivä – kuolen siis silloin, tavalla jota en kestä. Yksinkertaisesti, tuhoudun sisäisesti eli sisimpäni tuhoutuu totaalisesti. Kukkani kuihtuu silloin kokonaan, kuolee totaalisesti hiukkasenergian vapautuessa, sen seurauksia vähempää ihmettelemättä!
Elämän kovuutta taisteleva sairas, lukion ensimmäistä luokkaa käyvä ja rakkautta,
intohimoa itseensä kaipaava,
poika nimeltä,
Eskeli
viime meilissä kirjoitit siitä, mistä jo olin entuudestaan uumoillut. Kirjoitit eräästä itseäni koskevasta asiasta, josta tulin ajatelleeksi seuraavaa, niin, että minut otetaan vastaan sellaisena kuin olen. Tätä toivoin, ja odotin sinulta vastausta tästä, mutta kuten sanoin jo, uumoilin ettet ehkä vastaa. Hyvä niin ettet vastannut, sillä sen seuraukset olisivat voineet olla peruuttamattomat ja tuhoisat minun suhteeni.
Sillä kirjoittamiesi kirjeiden valossa olen joutunut pohtimaan omaa kasvamistani, sitä että kasvan sisäänpäin, siihen omaan kuoreen, enkä siten oikein osaa ymmärtää tästä helkutin ”ulkoisesta maailmasta” mitään. Esität kirjeessäsi perusteluja tähän, joista ovat monet muutkin huomttaneet minulle. Sitä että kiinnostukseni kirjojen sisältöä kohtaan ovat minulle pakopaikkoja ja että minulla on liian huonot siteet kavereihini, sosiaalinen ja oma kommunikointini on kehityksessä jälkeen jäänyttä, koulussa ja muussa. Syitä perusteluihisi ei tarvitse esittää, ne kun ovat ennestään tunnettuja tapauksessani. Tämän takia olen ehkä siksi asioissani ihan pihalla henkisesti, koska kaikki vain kalvaa sisäistä minää, mitä en kestä ja ymmärrä. En, en! Miksi, miksikö en?
Tyhmältä voi kuulostaa, mutta ymmärrän asiat kyllä tunneilla ja kirjoista mitä luen ja elämässä muuten, mutten vain osaa ilmaista niitä kokeissa, omissa tunteissa ja omissa kaipauksissa – omassa sisimmässäni, en tunne sitä. En edes kirjoittamisessa, jota voisin tehdä päivät pitkät sekä lukemisessa että tutkiskelussa em. asioita kohtaan. Rakastan tällaisia asioita ja suhtaudunkin intohimoisesti, kiihkeästi näihin ja yleismaailmallisia asioita ja sfääreihin kohoavia käsitteleviä asioita myös, mutta paha juttu on se, etten ymmärrä näistä mitään. Tämä on varmaan oma tapani paeta todellisuutta. Sitä mitä en ymmärrä, ja sitä mitä en ole koko elämäni aikana tarpeeksi kehittänyt – elämää, ja sitä mitä se on.
Siksi välillä ottaakin vähän pattiin ja päähän, kun elämä tuntuu vaikealta? Joka johtuu vain omasta ymmärtämättömyydestäni ja elämän tosiasioiden ja todellisuuden pakenemisestani – mikä minua vaivaakin, eli asioiden löytäminen ja niistä pakeneminen, ovat ongelmiani!
Haluaisin vain rauhalliseen paikkaan, sellaiseen, jossa voisin rauhassa maata ja lukea, opiskella ja kirjoittaa niin että sisäinen minä/henki minussa saisi rauhassa kasvaa, kehittyä ja kukkia aukeakseen sitten joskus – tavallaan voisi sanoa luostarin rauhaan, munkiksi sinne. Haluaisin vain olla siellä, olla ja olla. Ei mitään muuta, ei huolta tulevasta eikä mistään. Muu saisi olla ihan ”merkityksetöntä”. Mutta elämässä kun tällainen asenne ei ole sallittua. Miksi, miksi ei ole sallittua kukkia, ja avautua sitten joskus? Vastaa minulle, haluan tietää.
En kaipaa yhtään mitään multaa kukkani kukkimiseen, avatumiseen. Oikeastaan pakenen vain sitä mitä elän - multaa.
En halua elää, en halua sitä tyypillistä ”asennetta ja ”kukkijaa” sisimmälleni, ja siksi pakenen varmaan asioihin, joita ymmärrän aukeamattomalla kukallani, järjelläni mutten tunteella ja mullalla. Haluaisin oman tunteeni ja asenteeni ja kukkani elämälleni, otteen että elän(!), toisin kuin vain sen, että elän sitä kuviteltua todellista multa-paskaa, joka hallitsee mieltäni - illuusioita.
En viitsisi elää ollenkaan, sehän on jo todettu! Mutta paha vaan, että tietynlainen luterilaisuus minussakin asuu, pakonomainen ja tietynlainen henki ja multa-paska. Näistä vain ei ole minulle apua, kun en ymmärrä todellisuudesta hölkäsen pöläystäkään, mullasta ja siihen uskomisesta. Mitä apua silloin mistään ”uskosta parempaan” voisi olla, uskosta mullan apuun että voi kukkia? Jo kaikki ihmisetkin haluavat uskoa tähän ”parempaan.” Sehän on selvä se! Mutta enhän minä mihinkään voi uskoa, kun olen jo menettänyt otteeni tähän multaiseen ja tuhoksi tuomittuun elämään, sen kaipaukseen ja asenteen, mitä tarvitaan. Elämäni oikea ote ei ole täten hanskoissani, ja siksi kaipaisin jonkun joka voisi antaa lämpien hanskojen tuoman lämmän käteeni. Hanskoilla jonka lämmöllä voisin tehdä sitä, mitä haluaisin. Hanskat voisivat antaa minulle sen lämmön, mitä kaipaan, sen turvallisuuden, sen suojan ja luottamuksen,
että minulla on joku johon käpertyä ja tuntea sen lämmön mitä kaipaan sisimmässäni. Hanskat voisivat minun haurauttani rakentaa, kaikkea,
se voisi antaa minulle sen elämän kaipauksen. Tarvitsen tässä koden hanskoja itselleni, nehän pystyisivät kukkani mullan kastamaan, veden kaatamaan ja elämän eliksiirin antamaan paskaisen mullan kukkimisen sijaan - ja vieläpä minulle!
Huomennakin minulla on (yksi!) maailmaan kokeista ja kaikista testauksista masentavalta tuntuva filosofian koe, enkä sitäkään viitsisi tehdä. Pitäisi osata metafysiikan alueet määrittää, rationalismin ja empirismin synteesi havannoida ja monet kategoriset imperatiivit ja ihannevaltiot ja sokraattiset keskustelutavat, platoniset luolavertaukset, renesanssin ihanteet joita pitäisi selittää ja muuta. Tämä koe vain ei minulle maistu kuten kokeet yleensäkään. Ihan sama, sehän on vain yksi helkutin koe – kaikista niistä! Mutta haluisin siksi kysyäkin itseltäni: Miksi omat asiani stressaavat – ja vielä minua, saavat vieläpä häiritsemään mieltäni? Miksi joku pikku koe, moka tai saakutin neula heinäsuovassa saa pääni kuumenemaan. Mitä olen tehnyt, että saan aina niin tuskalliset olot kukalleni elämän kommelluksissani. Välillä jopa niin että itkenkin, enkä minä sitä yksinkertaiseti kestä. Ei, ei ja ei! Miksi en kestä, vastaa!?
Ehkäpä jokin saatanan mustaksi pukeutunut ja punaisilla sarvilla rikastettu demoni asuu minussa, luulisin. Demoni joka saa minun sisäisen hiukkaseni kuumenemaan ja särkymään tummuudellaan ja synkkäisellä pimeydellä - mullattomuudella. Tämä demoni joka haluaa oikein toden teolla johtaa minua harhaan. Oikein todella! Johtaa minua pois, siitä mitä haluan eli kukan sisäisestä ymmärtämisestä, kehittymisesta ja kaipaudesta ja kasvusta.
Demoni on se, joka kalvaa minua, ja se, minkä takia elän harhaa, illuusioita ja ihanaa multapaskaista todellisuutta.
Palatakseni hieman tähän pakenemiseeni, josta haluan kertoa vielä jotain tunteella. Tarkoitan nyt sitä, mihin paen. On se elämääni ajautunut sen jälkeen, kun aloin ymmärtämään elämästäni hieman. Olin saanut silloin järjellisen kyvyn kompesoida asioista tietynlaisia, matikka muun muassa sujui ja ajatusleikki entisestään alkoi kiehtomaan. Niin, että välillä jopa olin ihan sekaisin, oliko tämä nyt se vai mikä. Sekaisin olin, ja vastaukseni löysin ajatuksilleni filosofiasta. Joka antoi toivomani vastaukset asioille, joita halusin ymmärtää. Ei tämä meidän ”usko parempaan” minua koskaan miellyttänyt, ei. Ei ollenkaan, ja varsinkaan ks. ”näkemys” joka seurakunnassamme on tovin hallitsevaa mentaliteettia.
Milloin se päivä sitten tulee, jolloin demonin tuottama hiukkaseni siten räjähtää kuumuuden takia sisälläni, sitä en toivo läheisteni näkevän. Sillä tämä päivä jolloin tapahtuu tämä, on tuhoni päivä – kuolen siis silloin, tavalla jota en kestä. Yksinkertaisesti, tuhoudun sisäisesti eli sisimpäni tuhoutuu totaalisesti. Kukkani kuihtuu silloin kokonaan, kuolee totaalisesti hiukkasenergian vapautuessa, sen seurauksia vähempää ihmettelemättä!
Elämän kovuutta taisteleva sairas, lukion ensimmäistä luokkaa käyvä ja rakkautta,
intohimoa itseensä kaipaava,
poika nimeltä,
Eskeli
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuo "The story of alone" tuntuu perussäveleessään kovin tutulta. Olin nuoruudessani hyvin yksinäinen, pelkäsin lähestyä ihmisiä, uppouduin kirjoihin ja minua vaivasi voimakas irrallisuuden olo. Joskus tuntui kuin minua ei ikään kuin olisi ollut olemassakaan. Ei- toivottuna lapsena ja autoritaarisesti ja litistävästi kasvatettuna oli myös itsetuntoni kovin olematon.
Näin jälkikäteen, jolloin en enää pelkää ihmisiä enkä tunne itseäni irralliseksi, olen monesti ajatellut, että minua olisi voinut tuolloin auttaa, jos omaan napaan tuijottamisen sijasta olisin keskittynyt siihen, että teen jotain positiivista muita ihmisiä kohtaan. Näin tavallaan myös kosketetaan toista ihmistä, ja päästään pois omasta eristyneisyydestä.
Minulle olisi tehnyt eetvarttia mennä esimerkiksi vaikka johonkin vapaaehtoistyöhön, mikä ei tuolloin juolahtanut mieleenikään, pidinhän sitä vanhojen ämmien hommana.Se olisi murtanut eristyneisyyttäni ja sitäpaitsi, ihan oikeasti sellaista työtä tarvitaan.
Minulle tärkeää on pienet teot, hymyn ja pari sanaa voi luontevasti heittää puolitutulle, jopa tuntemattomalle ihmiselle. Ehkä se täällä maalla on tosin helpompaa.
"Jokainen kantaa sitä valoa mikä sisässä on". Jos rupeaa ajattelemaan, yllättävän pienet asiat ihmisten kohtaamisessa ovat merkityksellisiä. Vaikutamme päivittäin toisiimme, olimmepa olevinaan miten irrallisia ja yksinäisiä tahansa. Oman itsensä vankina olemisesta pääseminen alkaa siitä, että ylipäätään katsoo kohtaamiaan ihmisiä, eikä painele ohi kuin zombi.
Ylipäätään ei itseensä kannata suhtautua niin juhlallisesti, vaan koittaa hyväksyä se tuolloin tällöin mokaileva tyyppi, joka on tuossa huono mutta tässä hyvä. Nuorena kuvittelee, että muut ihmiset ovat niin fiksuja ja vilmaattisia, mutta tässä iässä on huomannut, että kaikki ihmiset tötteröi mitä hämmästyttävimpiä asioita ja jokaisessa on omia salattuja heikkoja kohtia.
Ja jos mokailulla ei ketään varsin vahingoita, niin ketä se haittaa?