Päätin tähän tunnelmistani kirjoittaa.
Syksy on tulossa ja sehän on mukavaa aikaa. Mukavan pimeitä iltoja ja ihanan syksyisiä päiviä. Mutta jälleen kerran on syksy ilman toista. Vähän tällainen yksinäinen olo on, mutta ajattelen positiivisesti ja mietin, että onhan se hyväkin kun on tällainen yksinäinen ratsastaja.
Tuntuu kuitenkin, että löydänkö sen oikean vasta kun olen vakiintunut paikkakunnalle ja käyn vakituisessa työssä. Minkä se vaatii - Montako vuotta minun pitää odottaa ennenkuin minulla on se joku vieressä, jonka kanssa voi vain olla ja nauttia syksyisistä päivistä ja pimenevistä illoista? Vai romantisoinko minä vain - Onko se suhde ja tunne siitä että rakastat ja saat vastarakkautta niin ihanaa? Olen kohta 20 enkä ole koskaan kokenut sitä kun joku jota ei tunne, välittää.
Toki rakkauden kanssa olen ollut tekemisissä, kuka ei olisi tässä iässä? Mutta ainut mitä olen kokenut on raastavaa, yksipuolista rakkautta vailla vastakaikua. Viime "suhdekin" kesti monta vuotta, kunnes tuo loppui henkilön suhteen aloittamiseen toisen kanssa. Kyseinen henkilö vain antoi näitä merkkejä, mitkä ilmeisesti tulkitsin väärin. Tai sitten tulkitsin ne oikein mutta en huonon itsetuntoni takia uskaltanut tuoda itseäni ja tunteitani tarpeeksi hyvin esiin. Jokatapauksessa, eihän sillä väliä enää ole. Nyt olen sellaisessa tilanteessa, jossa tuskin pieneen aikaväliin tulen edes minkäänlaista suhteen aloittamismahdollisuutta saamaan. Kävikö niin että minulla oli mahdollisuuteni ja nyt joudun odottamaan vuosia uutta varten?
Ajattelen tästäkin positiivisesti - Kuitenkin olisi käynyt niin että suhteen aloittamisen jälkeen olisi se päättynyt jo muutaman kuukauden kuluttua jommankumman osapuolen kinnostuksen lopahtamiseen. Vaikka olen kyllä määrätietoinen ihminen: Varmasti jos olisin niin onnekas että saisin jonkun, pitäisin hänestä kiinni vaikka tuntuisikin välillä "vaikeammalta" ja "tylsemmältä". En tiedä, tämäkin saattaisi koitua ongelmaksi turhan kovana läheisyysriippuvaisuutena.
Nyt vain väsyttää hirveästi ja taidankin mennä nukkumaan. Kiitän kiinnostuksestanne avautumiseni suhteen.
Syksy on tulossa ja sehän on mukavaa aikaa. Mukavan pimeitä iltoja ja ihanan syksyisiä päiviä. Mutta jälleen kerran on syksy ilman toista. Vähän tällainen yksinäinen olo on, mutta ajattelen positiivisesti ja mietin, että onhan se hyväkin kun on tällainen yksinäinen ratsastaja.
Tuntuu kuitenkin, että löydänkö sen oikean vasta kun olen vakiintunut paikkakunnalle ja käyn vakituisessa työssä. Minkä se vaatii - Montako vuotta minun pitää odottaa ennenkuin minulla on se joku vieressä, jonka kanssa voi vain olla ja nauttia syksyisistä päivistä ja pimenevistä illoista? Vai romantisoinko minä vain - Onko se suhde ja tunne siitä että rakastat ja saat vastarakkautta niin ihanaa? Olen kohta 20 enkä ole koskaan kokenut sitä kun joku jota ei tunne, välittää.
Toki rakkauden kanssa olen ollut tekemisissä, kuka ei olisi tässä iässä? Mutta ainut mitä olen kokenut on raastavaa, yksipuolista rakkautta vailla vastakaikua. Viime "suhdekin" kesti monta vuotta, kunnes tuo loppui henkilön suhteen aloittamiseen toisen kanssa. Kyseinen henkilö vain antoi näitä merkkejä, mitkä ilmeisesti tulkitsin väärin. Tai sitten tulkitsin ne oikein mutta en huonon itsetuntoni takia uskaltanut tuoda itseäni ja tunteitani tarpeeksi hyvin esiin. Jokatapauksessa, eihän sillä väliä enää ole. Nyt olen sellaisessa tilanteessa, jossa tuskin pieneen aikaväliin tulen edes minkäänlaista suhteen aloittamismahdollisuutta saamaan. Kävikö niin että minulla oli mahdollisuuteni ja nyt joudun odottamaan vuosia uutta varten?
Ajattelen tästäkin positiivisesti - Kuitenkin olisi käynyt niin että suhteen aloittamisen jälkeen olisi se päättynyt jo muutaman kuukauden kuluttua jommankumman osapuolen kinnostuksen lopahtamiseen. Vaikka olen kyllä määrätietoinen ihminen: Varmasti jos olisin niin onnekas että saisin jonkun, pitäisin hänestä kiinni vaikka tuntuisikin välillä "vaikeammalta" ja "tylsemmältä". En tiedä, tämäkin saattaisi koitua ongelmaksi turhan kovana läheisyysriippuvaisuutena.
Nyt vain väsyttää hirveästi ja taidankin mennä nukkumaan. Kiitän kiinnostuksestanne avautumiseni suhteen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos avautumisestasi! Minäkin pidän syksyisistä päivistä, etenkin kun on vielä lämpöistä ja alkaa tulla uusiä värejä luontoon. Myös parisuhteettomuuttakin on tullut mietittyä.
Kyllä sulle varmaan löytyy mukava nuori mies, mutta en osaa sanoa milloin. Olen sinusta yli kymmenen vuotta vanhempi, joten tuskinpa sun ainakaan näin pitkään tarvii haaveilla rakkaudesta.
Mulle tuo yksinäisyys kävi lopulta liian raskaaksi taakaksi. Minulla kun on liian paljon tunteita ja liian suuri rakkaudenkaipuu. Onneksi on nykyään hyviä lääkärin kirjoittamia tunne-elämää kaventavia lääkkeitä, joilla yksinäisyyden tuntemista vähennetään. Yksinäisyys ja yksin jääminen ei enää tunnu paljon miltään kun lääkevaste on kohdillaan.
Elämä on ihmeellistä. Sain illalla ollessani lenkillä uuden tänne opiskelemaan tulleen kiinalaisen kaverin. Hän sanoi minua erilaiseksi suomalaiseksi, avoimeksi. Ongelmani on vain melko huono englanti. Tapaamme huomenna luonani, kun lupasin hänen käyttää konettani kirjoittaessaan kotimaahansa.
Mutta seurustelukumppania minä en näköjään kykene tavoittamaan. Olen kai läheisriippuvainen kun yksinäisyys (ilman lääkitystä) ahdistaa voimakkaasti.
Olenko sanonut olevani nainen? Anteeksi, nimimerkkini saattoi viitata femiiniin sukupuoleen, mutta se vain juolahti mieleeni nimimerkkinä, jota tuskin muut ovat käyttäneet.
En haluaisi nauttia elämästä lääkityksen avulla. Olen elämänmyönteinen ihminen ja haluan nauttia elämästä puhtaasti. Nyt en suinkaan ole hyökkäämässä sanojasi vastaan, nämä ovat vain omia mielipiteitäni. Lääkitystä tai ei, tilanne kuitenkin on mikä on. Tunnen olevani yksin ja tunnen että ystävänikin pitävät minuun yhteyttä vain sen takia, koska olen heille hyödyllinen. Toisella ei ole kotona nettiyhteyttä ja hän meneekin aina ensimmäisenä koneelle kun vierailee luonani. Toinen, silloin harvoin kun hän paikkakunnalla käy, on oman kaveripiirinsä kanssa, josta minä jään ulkopuolelle.
Minulla on vahvoja mielipiteitä eri asioista, mutta ystäväni eivät kuitenkaan välitä "syvällisestä" keskustelusta ja jäänkin omien filosofointieni ja ajatusteni kanssa yksin. Ehkä tämänkin takia etsin kumppania - Henkilöä, jonka kanssa voisi jakaa mielipiteitä ja keskustella väkevämmistäkin asioista.
On minulla synkkiäkin aatoksia välillä ollut, mutta mitään itsemurhaa en ole vakavasti harkinnut, sellainen ei tulisi kysymykseenkään! Kuitenkin, sitä miettii, että "Pusketaan nyt eteenpäin edes sen takia että nähdään kuinka käy.".
Ensinnäkin, kun sanot että ajattelet positiivisesti... näyttää enemmän siltä, että ajattelet alistuneesti (ei millään pahalla). Eikä kyllä pidä paikkaansa, että olisit mahdollisuutesi menettänyt, vaan niitä tulee uusia ;) Aina on toivoa!!!
Itse jo 31v mies... ja kolme pitkää suhdetta elämässä ollut. Naimisisssa kerran ja siitä tuloksena ihana tytär :) Yhtään näistä suhteista en kadu.
Jokaisen suhteen päättyessä olen tuntenut samoin: Masentunut, rikki, itsetunto raunioina ja "kaikki mahdollisuudet menettäneenä". Itse ajattelen tätä kaikkea kokemuksina, jotka ovat kasvattaneet minua parempaan suuntaan. Ja yksinäiset väli-ajat itsetutkiskelun ja eheytymisen kautena.
Olen aina ollut "läheisriippuvainen" ja aina kuvitellut tarvitsevani jonkun elämääni saadakseni jotain aikaan. Nyt olen ollut jo pari vuotta itsekseni ja rakentanut elämäni yksin. Todistanut itselleni, etten tarvitse ketään elääkseni,vaan jakaakseni elämän ilot ja surut. Ensin täytyy pystyä rakastamaan ja kunnioittamaan itseään... :)
Onnea, menestystä ja TOIVOA!!!