Ainakin peitän sen mustasukkaisuuden alleni aika lahjakkaasti. Se aina yrittää etsiä syitä, mutta olen niin kiltti että ei sellaisia ole, joista se voisi olla mustasukkainen. Se sanoo, että kerron aina rehellisesti, niin sellaiset ei haittaa. Se kyselee usein vaikka lukioajoista jne. ja vastailen, niin se vaikuttaa iloiselta kun ei ole mitään. Se on mustasukkainen vain niistä ihmisistä, jotka jotenkin lähestyvät ja harvoin se kerkeää niistäkään paljoa murista, kun olen ikävikseni taas itse keksinyt jonkun riehumisen aiheen. En oikeasti toivoisi tällaista tunnetta edes Adolf Hitlerille. Mielestäni se on ehkä ainut positiivinen asiani, että ymmärrän miten pahalta jotkut tunteet tuntuvat, niin haluan auttaa niitä.
Mutta en ole sitten muulla tavalla kovin paljon mustasukkainen. Riippuu tietty tilanteesta. Vieraat naiset ei juuri hetkauta. Vaikka hakisen sen kyllä aika tiukkaotteisesti pois jos se lähempää tuttavuutta sellaisten kanssa tekisi. Ja naisethan kai joskus ovat mustasukkaisia eroottisille filmeille, mutta sellaista en tunne. Enemmänkin olen vähän huolissani siitä, että tunteehan se olonsa sellaiseksi, että voi katsella niitä kun haluaa, omassakin rauhassa, vaikka pyörinkin aina jaloissa. Sitä on ehkä vaikea tajuta, miten voi olla mustasukkainen toisista asioista muttei toisista. Se sanoo, ettei useinkaan tiedä pilailenko. En kai sitten ole kovin looginen käyttäytymisessäni, mielestäni olen. Haluan yhdessä tehdä asioita. En tiedä eikö kukaan muu muka näe niitä pohjavireita eri jutuissa. Niistä on paljon kiinni. Mutta en saa enää ehdotella mitään, olen kuulemma hieman vinoutunut ja poikaystäväni on rajoissaan aika järkkymätön. En voi sietää sitä, sekin on yksi minun vikani. On pakko päästä toisten ihmisten rajojen yli. En tee sitä ilkeyttäni, mutta jos toinen sanoo, että tätä en sitten ainakaan tee, niin tunnen heti suurta halua juuri siihen.
Tunnereaktiot ovat niin suuria, että en usko palautuvani niistä ennalleni, jos pelästyttää tai sattuu pahasti. Luulen, että poikaystäväni tietää, että pienetkään vihjailut meidän suhteella leikkimisestä ovat lopullisia. En kestä sellaisia. Haluaisin olla vahvempi, mutten ole. Itselleni sallin mitä vaan, mutten muille. No ei. Tai osaksi se voi olla totta. Ainakin vaadin toiselta mahdottomia, mutta onneksi sentään ymmärrän itse sen.
Epäilen kaikkea. Ihan siihen asti, että tiedän sen olevan naurettavaa. Jos poikaystävä sanoo, että juotaisiinko teetä, missä on hunajaa. Niin kerkeän jo suuttua sille ajatellessani, että sitä se varmaan joi entisensä kanssa. On varmaan aika raskasta ja tiedän, että näyttää varmasti siltä, että suutun ihan ilman syytä aina. Se kuulemma on aika raskasta. Mutta kun on oppinut luottamaan vaistoihinsa, niin menee välillä metsäänkin, mutta niitä on pakko seurata ettei käy köpelösti. Se on yksi hankala asia myös, mikä meillä on alkanut mennä nyt oikeastaan todella hyvin. En tiedä miten, mutta jotenkin se näkyy toisesta mitä se ajattelee. Ja tietty entiset pyörähtelee päässä toisella aika-ajoin, mutta se on ihan äärettömän raskasta itse huomata se. Ja vedän kauheat kohtaukset. Ennen poikaystävä aina kielsi viimeiseen asti ajatelleensa mitään, vaikka se oli ihan selvää. Tuntui mitätöidyltä ja pahalta. Nyt se on ymmärtänyt, että joskus saan ihan oikeasti sen ajatuksista kiinni ja ne näkyy niin selkeästi, että se on sama minulle kuin se olisi ajatellut ääneen. Muutenkin saan tuolla tavalla kiinni asioista enemmän kuin edes myönnän. Se on kauhean raskasta. Ja kukaan ei ymmärrä kuinka paljon ne asiat vaikuttavat minuun ja käyttäytymiseeni. Kukaan ei tajua. Ei tee mieli kertoa ikinä. Saanpahan sitten lopulta tiedon, että olin oikeassa ja voin kieriä siinä, että hyvä kun etäännytin itseäni. Hyvä, että luotin itseeni enkä kehenkään muuhun.
Tuollaiset tunteet etäännyttää helposti. Kun tulee mieleen, että tehdään jotain yhdessä ja toinen käyttäytyy ihan normaalisti, mutta ajatteleekin jotain toista. Menen ihan mykäksi ja menen pois. En suostu puhumaan ja menen syvälle kuoreni sisään. Onneksi poikaystäväni ymmärtää ja on oppinut kauhean paljon, kun tulee sitten jonkin ajan päästä asiaa mietittyään sanomaan, että mitä tapahtui ja pyytämään anteeksi. On varmasti hyvin hankala olla minun lähelläni. Se sanoo jatkuvasti pelkäävänsä, että kadulla tulee vastaan joku entisensä näköinen ja sillä tulee se mieleen ja minä suutun. Tiedän, että on raskasta pelätä toisen suuttumista koko ajan. En ehkä ymmärrä, mutta tavallaan ymmärrän. En itse pelkää toisen reaktioita. Lähden niihin jotenkin mukaan ja elän niiden mukana. Ja jos toinen on ilkeä, niin yritän kaikkeni ollakseni vielä ilkeämpi, tai lohdutan. En edes tiedä miten reagoin. Pelkään ehkä liikaa sitä hylkäämistä, niin en jaksa pelätä mitään muuta.
Olen ärsyttävä ja sekava. Pakotan poikaystävääni pukemaan vaatteitani päälleen. Se ei millään suostuisi. Haluaisin pukea sen vaatteet päälleni kun se on pois ja leikkiä etten ole yksin. En tiedä olenko vielä niin sekava, mutta ehkä kohta, että pakotan sen
Mutta en ole sitten muulla tavalla kovin paljon mustasukkainen. Riippuu tietty tilanteesta. Vieraat naiset ei juuri hetkauta. Vaikka hakisen sen kyllä aika tiukkaotteisesti pois jos se lähempää tuttavuutta sellaisten kanssa tekisi. Ja naisethan kai joskus ovat mustasukkaisia eroottisille filmeille, mutta sellaista en tunne. Enemmänkin olen vähän huolissani siitä, että tunteehan se olonsa sellaiseksi, että voi katsella niitä kun haluaa, omassakin rauhassa, vaikka pyörinkin aina jaloissa. Sitä on ehkä vaikea tajuta, miten voi olla mustasukkainen toisista asioista muttei toisista. Se sanoo, ettei useinkaan tiedä pilailenko. En kai sitten ole kovin looginen käyttäytymisessäni, mielestäni olen. Haluan yhdessä tehdä asioita. En tiedä eikö kukaan muu muka näe niitä pohjavireita eri jutuissa. Niistä on paljon kiinni. Mutta en saa enää ehdotella mitään, olen kuulemma hieman vinoutunut ja poikaystäväni on rajoissaan aika järkkymätön. En voi sietää sitä, sekin on yksi minun vikani. On pakko päästä toisten ihmisten rajojen yli. En tee sitä ilkeyttäni, mutta jos toinen sanoo, että tätä en sitten ainakaan tee, niin tunnen heti suurta halua juuri siihen.
Tunnereaktiot ovat niin suuria, että en usko palautuvani niistä ennalleni, jos pelästyttää tai sattuu pahasti. Luulen, että poikaystäväni tietää, että pienetkään vihjailut meidän suhteella leikkimisestä ovat lopullisia. En kestä sellaisia. Haluaisin olla vahvempi, mutten ole. Itselleni sallin mitä vaan, mutten muille. No ei. Tai osaksi se voi olla totta. Ainakin vaadin toiselta mahdottomia, mutta onneksi sentään ymmärrän itse sen.
Epäilen kaikkea. Ihan siihen asti, että tiedän sen olevan naurettavaa. Jos poikaystävä sanoo, että juotaisiinko teetä, missä on hunajaa. Niin kerkeän jo suuttua sille ajatellessani, että sitä se varmaan joi entisensä kanssa. On varmaan aika raskasta ja tiedän, että näyttää varmasti siltä, että suutun ihan ilman syytä aina. Se kuulemma on aika raskasta. Mutta kun on oppinut luottamaan vaistoihinsa, niin menee välillä metsäänkin, mutta niitä on pakko seurata ettei käy köpelösti. Se on yksi hankala asia myös, mikä meillä on alkanut mennä nyt oikeastaan todella hyvin. En tiedä miten, mutta jotenkin se näkyy toisesta mitä se ajattelee. Ja tietty entiset pyörähtelee päässä toisella aika-ajoin, mutta se on ihan äärettömän raskasta itse huomata se. Ja vedän kauheat kohtaukset. Ennen poikaystävä aina kielsi viimeiseen asti ajatelleensa mitään, vaikka se oli ihan selvää. Tuntui mitätöidyltä ja pahalta. Nyt se on ymmärtänyt, että joskus saan ihan oikeasti sen ajatuksista kiinni ja ne näkyy niin selkeästi, että se on sama minulle kuin se olisi ajatellut ääneen. Muutenkin saan tuolla tavalla kiinni asioista enemmän kuin edes myönnän. Se on kauhean raskasta. Ja kukaan ei ymmärrä kuinka paljon ne asiat vaikuttavat minuun ja käyttäytymiseeni. Kukaan ei tajua. Ei tee mieli kertoa ikinä. Saanpahan sitten lopulta tiedon, että olin oikeassa ja voin kieriä siinä, että hyvä kun etäännytin itseäni. Hyvä, että luotin itseeni enkä kehenkään muuhun.
Tuollaiset tunteet etäännyttää helposti. Kun tulee mieleen, että tehdään jotain yhdessä ja toinen käyttäytyy ihan normaalisti, mutta ajatteleekin jotain toista. Menen ihan mykäksi ja menen pois. En suostu puhumaan ja menen syvälle kuoreni sisään. Onneksi poikaystäväni ymmärtää ja on oppinut kauhean paljon, kun tulee sitten jonkin ajan päästä asiaa mietittyään sanomaan, että mitä tapahtui ja pyytämään anteeksi. On varmasti hyvin hankala olla minun lähelläni. Se sanoo jatkuvasti pelkäävänsä, että kadulla tulee vastaan joku entisensä näköinen ja sillä tulee se mieleen ja minä suutun. Tiedän, että on raskasta pelätä toisen suuttumista koko ajan. En ehkä ymmärrä, mutta tavallaan ymmärrän. En itse pelkää toisen reaktioita. Lähden niihin jotenkin mukaan ja elän niiden mukana. Ja jos toinen on ilkeä, niin yritän kaikkeni ollakseni vielä ilkeämpi, tai lohdutan. En edes tiedä miten reagoin. Pelkään ehkä liikaa sitä hylkäämistä, niin en jaksa pelätä mitään muuta.
Olen ärsyttävä ja sekava. Pakotan poikaystävääni pukemaan vaatteitani päälleen. Se ei millään suostuisi. Haluaisin pukea sen vaatteet päälleni kun se on pois ja leikkiä etten ole yksin. En tiedä olenko vielä niin sekava, mutta ehkä kohta, että pakotan sen
Vastaukset 10
Vanhimmat
pukeutumaan minuksi, kun se lähtee kotoa, jotta luulisin, että minä lähti ja jäin sen kanssa. Laittaisin sille peruukin päähän ja piirtäisin tussilla tatuoinnit, että varmasti huijaan itseäni, että se ärsyttävä tyyppi jätti minut vihdoin rauhaan. Pelkään vaan, että se roolivaihto jumittaisi päälle pahasti. Vastaisin väärään puhelimeen ja niin edelleen. Pakottaisin sen juttelemaan äitini kanssa siitä kuinka niiden kukkapenkit kaipaa kitkemistä ja kuinka olet epäonnistunut lapsi.
Juttelisikohan ne muutenkin kukkapenkistä. Itseasiassa vasta tänä kesänä kerroin vanhemmilleni ja siskolleni oikeasti hänestä. Niin kuin esittelin. Ja suostuin tapaamaan sen vanhemmat. Viime vuonna vaan valehtelin jatkuvasti olevani kotona mutta sinne ei saa tulla, kun olin oikeasti hänen luonaan. En silloin halunnut ajatella sitä oikeana suhteena enkä edes pitää mahdollisena vanhempien tapaamisia. Hän joskus aina kärtti sitä, mutta ehdottomasti en halunnut. Nyt tuntui siltä, että tahdoin. Vaikkei me vielä olla sen vanhemmille kerrottu, että asun täällä. Tuntui ihan hyvältä kertoa, vaikka pelkään sellaista. Ainakin ne tulivat siskoni kanssa hyvin toimeen, kun pystyivät kilpaan kehumaan kuinka sekava olen. Joku vihdoinkin ymmärsi sen, siskonikin on kaivannut siihen validaatiota koko ikänsä. Koska sen kavereiden mielestä olen herttainen, eikä ne kuulemma ymmärrä.
Siskoni on kautta aikain valittanut, että tulen aina liian lähelle, en kunnioita edes ihmisten fyysisiä rajoja. Ei saisi halata ilman lupaa eikä ainakaan istua sohvalla viereen. Enkä etenkään pysty käyttäytymään paremmin, kun se aina valittaa siitä. Puristan sitä vielä pyllystä, että se ainakin suuttuu ja minusta se on hauskaa, kierin lattialla. Henkiset rajat ovat ihan yhtä utopistisia. Onneksi en silti mene niin lähelle tuttuja ja tuntemattomia, ainoastaan läheisiä.
En anna ihmisten olla rauhassa jos minusta ei tunnu siltä. En ikinä jaksa katsoa televisiota ja kiipeilen poikaystävässä, kun se katsoo. Keskittymiskykyni on nykyään olematon. Laitan kaiken leikiksi. Siskoni ei pelaa korttipelejä kanssani siksi. Alan kuulemma tylsyyttäni viimeistään pelin puolivälissä huijata ja yritän kerätä kaikki kortit takapuolen alle ennen kuin kukaan huomaa. Jos pelataan peliä, missä kädessä kuuluu olla kolme korttia, hihittelen omien viidentoista kanssa kunnes joku huomaa ja suuttuu ja paiskaa kortit seinään, kun en ole taaskaan pelannut tosissani. Äitinikään ei pelaa kanssani. Omasta mielestäni en ikinä huijaa.
Vihaan negatiivisia kommentteja ihmisistä seläntakanapuhumis-tyyliin, mutta itse aina puhun suutuksissani suuni puhtaaksi ihan mistä vaan tai kenestä vaan, joka sattuu tielle.
Projisoin hyvin paljon negatiivisista tunteistani eläimiin. Kun talvi tulee, joku joutuu aina kestämään sen, kun melkein makaan lattialla, koska sorsille tulee kylmä. Ihan normaalina päivänäkin minun on vaikea lähteä puistosta, koska oravat jäävät yksin sinne. Eilen illalla sain kauhean kohtauksen, kun puuhailin jotain ja koira seurasi mukana ja nuolaisi kauhean hellästi jalkaani ja sitten kerjäsi sänkyyn, mihin se ei sa tulla. Poikaystävä joutui lohduttamaan, kun minusta tuntui niin pahalta, että koirasta tuntuu ulkopuoliselta ja yksinäiseltä ja pahalta koiralta kun se ei saa nukkua siinä missä muutkin. Raahasin sille pehmeimmän maton sängyn viereen. En voi välillä ajatella eläimiä ollenkaan, kun tuntuu niin pahalta, että ne joutuvat olla ulkona, kun on kylmä.
Vaihtelen täydellisen alisuorittamisen ja ylisuorittamisen välillä. Täydellisen välinpitämättömyyden ja keskittymisen välillä. En saa mitään tehtyä, koska suoriudun aina parhaiten silloin, kun sanotaan, että olet ihan paska. Ja silloin kun kehutaan, en enää suoriudu mistään. Vaikka yrittäisin ihan samalla tavalla. Inhoan sitä, että tuota voi käyttää manipulatiivisiin tarkoituksiin. Pidän ihmisistä, jotka eivät tee niin. Yritän olla rehellinen ja sanoa joskus tyhmiä asioita, jotten itse vaikuttaisi manipuloijalta. Tunteeni ovat ihan liian kontrollini ulottumattomissa, että voisin manipuloida ketään, siksi pelkään aina että minua manipuloidaan. Saatan, joku päivä päättää jotain, ja tunnetilani heilahtaa ja huomaan tekeväni juuri niin. Eilen päätin, että en ainakaan kirjoita mitään tällaista tänne palstalle. Osaan kyllä pitää päätöksistäni kiinni, jos ne ovat tietynlaisia. Ja tästä palstalle kirjoittamisesta täytyy sanoa, että olen hieman dissosiatiivinen. Normaalisti tuntisin häpeää ja oksentaisin tällaisten asioiden myöntämisestä. Ehkä, tai sitten en. Mutta nykyään mikään ei tunnu todelliselta. Siis tämä palsta tai sinä tai mikään sellainen. Ainoastaan oma elämä. Katsoin jostain, että se ei häviä itsekseen ja olin siitä iloinen. Tuntuu, että tunteet ovat nyt lutviutuneet paikoilleen ja tällaista tämä on. Ei tunnu enää mitenkään kovin kylmältäkään. Tämä tässä oleva elämä tuntuu todelliselta ja kaikki muu suhteellisen epätodelliselta. Unelta tai mielikuvitukselta. Tunnen itseäni jonkin verran, en usko että tämä olo tästä enää kovin paljoa muuttuu.
Ei kylmiä tunteita, muttei mikään tunnu todelliseltakaan. Ihan kuin ajattelisi jotain elokuvaa, minkä on nähnyt, mutta mihin ei itse liity mitenkään. Muistaa, että siinä oli joku hahmo, joka oli pidettävä, mutta joka ei sen enempää liity oikeaan elämään. Tämä irrottautuminen on varmasti myös yksi vikani. En kestä kaikkea.
Mutta nyt tuntuu aidosti siltä, että haluan olla poikaystäväni kanssa. On sellaisia pohjavireitä, jotka ovat vakaita, vaikka tunnetilat muuttuvat ja nyt se on ensimmäistä kertaa sellainen. Tosin mitään muuta todellista ei olekaan, paitsi yksinäisyys tietty.
Ja mitä sen on väliä mielikuvitusmaailmassa, niin en kertaakaan ole tänne palstoille kirjottanut rakkausviestejä poikaystävälleni. Kerran joskus suutahdin johonkin ketjuun ja se taisi vastata ettei kirjoittanut sitä, vaikka se vaikutti siltä. Mutta noin niin kuin muutenkin, niin vaikka minulla ja poikaystävälläni on yhteisiä tuttuja, niin ollaan vasta kaveruuduttu 2007, eikä yhtään aikaisemmin. Ja siksi jotkut asiat ovat tuntuneet hieman vaikealta hahmottaa, että mitä lusikoita sopassa on ollut. Vai onko pelkkää sattumaa kaikki. Pitkä asia selitettäväksi lyhyessä lauseessa. Mutta halusin pestä kädet siitä, että olisin tänne mitään sellaisia rakkausviestejä kirjoittanut. Tai mitä salaliittoteorioita on mieleen putkatanutkaan. Ja samalla voin myöntää sen, että olin tuhma ja harrastin sen kanssa seksiä kesäkuun alkupuolella. Mutten jaksa enää välittää siitäkään, siihen liittyi asioita mistä opin jotain ja ihan kuin itse kukin ei tekisi mitä lie.
Tällainen täysi paska olen. Ja tämä oli täysin itsekäs purkautuminen, jotta voisin olla ajattelematta näitä palstoja vaikka edes 48 tuntia, tai mielellään viikon tai kuukauden. Muttei edes suuremmin hävetä ja se ei silloin taida toimia. Vai onko tämä taas sitä, että pitää tehdä kaikki mitä ei pitäisi. Varmaan, kun päätin eilen etten ainakaan enää kirjoita tänne mitään pitkästi. Olen myös hyvä pysymään löyhissä päätöksissä. Jos et olisi mielikuvitusolento, tämä olisi varmaan ollut vuodatus siitä, mitä kaikkea sinussa on vialla. Mutta olet Peter Pan. Todellinen satukirjassa, mutta tämä ei ole satukirja.
Aikamoinen alustus yhden asian myöntämiselle. No ei.
Olen ihan täysi hullu. Ainakin kuvittelen, että voin piilottaa sen täysin ei-läheisiltä ihmisiltä. Siskoni ja poikaystäväni molemmat nauroivat ääneen, kun lukivat joskus jotain mitä entiset koulukaverini olivat kirjoittaneet tyyliin: "Se on niin rauhallinen, sitä ei saa suuttumaan millään, vaikka saiskin se vaan hymyilee. Se aina hymyilee kaikelle."
Siskoni on sitä mieltä, että kukaan ihminen ei voi kestää minua, paitsi minä itse. Se on varmasti oikeassa. Se sanoo aina, että olen ihan kuin Rick siitä Älypäät-sarjasta. Vai sanoinko itse niin, mutta jokatapauksessa olemme samaa mieltä. Aika rankkaa muistuttaa täysin karrikoitua hahmoa. Löysin hukkaamiani DVD:tä ja katsottiin sitä sarjaa yksi päivä, sanoin että olen kuin ilmetty se hahmo, ja poikaystäväni vähän hymähteli kun katsottiin ja oli ihan samaa mieltä. Leikin loukkaantunutta. Se myös nauroi ja silmissä vilahti paniikki kun kysyin, että kestäisihän se ainakin kaksi minua. Se varmaan näkee painajaisia siitä, että minua olisi enemmän kuin yksi. Itse en tietenkään koe samoin. Se on raskasta tuntea huonoa omatuntoa siitä millainen on jatkuvasti. Siksiköhän ihmiset yrittävät hyväksyä itsensä vastuuttomuuten asti, tuhmat ihmiset. En minä tietenkään, minussa ei ole sellaista vikaa. Mutta noin muuten olen kamala. En siedä aina edes pieniä muutoksia suunnitelmissa, saan niistä kauheita kohtauksia. Koko päivä menee pilalle, kun ei poikettukaan pahanmakuisia karkkeja myyvän kaupan kautta kotimatkalla. Jos on sovittu, että tavataan poikkikadulla, mutta se muuttuukin että tavataan kulmakadulla, niin vähintään kävelen kädet puuskassa enkä suostu enää puhumaan. En aivan tiedä mistä se johtuu, mutta olen poikaystävälleni onnistunut selittämään, että muutokset suunnitelmissa tuntuu pahalta jos ne eivät ole omiani ja hän on ymmärtänyt sen ja toimii sen mukaan. En voinut sietää sitä ennen kun se oli ihan surkea arvioimaan aikaa ja oli aina myöhässä arvioistaan. Joskus monta päivääkin. Hän soittaa välillä jos on viisikin minuuttia myöhässä ja tietää, että jos ollaan sovittu että haetaan tänään roskaruokaa, niin ei poiketa siitä. Ja niin edelleen. Toinen asia on se, että saan joskus ihan hirveitä paniikkeja, että se ei tulekaan enää takaisin. Kerran kun se oli viipynyt 5 minuuttia liikaa koiran kanssa lenkillä, makasin lattialla olin ihan täydessä paniikissa, että se on hylännyt tai sille on tapahtunut jotain. Että se on vaan kadonnut eikä tule takaisin. Olisin voinut itkeä vaikka kuinka paljon, mietin millä saan itseltäni hengen. Päätin, että on pakko ensin lähteä etsimään sitä. Saan niitä kohtauksia toisinaan. Se sanoo ettei tykkää jättää minua yksin enempää kuin on pakko. Sanoi että ei halua omia harrastuksiakaan jatkaa ja mielummin harrastettaisiin yhdessä vaan jotain. En vaadi todellakaan sellaista, mutta olen iloinen siitä, että se on huolissaan siitä että menen paniikkiin. En tarvitse muuta kuin sen ettei se ole sille ihan sama tai hauskaa. Ja mulla on ollut niitä paniikkeja 2-vuotiaasta lähtien, niin ei ne ole mitään uutta mitä en kestäisi. Mutta en ole kovin normaali. Aiheutan paniikkien lisäksi raivokohtauksia. Ne karkaa aina vähän lapasesta. Tai ainakin silloin kun ovat karatakseen. Huudan, kiljun, olen kamala. Eikä mitään väliä millään. Joskus raivosin jostain ja poikaystävä sanoi, että ole vähän hiljempaa, kun naapurit varmasti nukkuvat jo. Aloin täyttä kurkkua haukkua naapureita, huutaa että mulle on aivan sama jos yläkerran lehmä kuulee, mitä täällä huudan. Kurkku on aina kipeä, jos vaan raivostunutta oloa riittää. Ja vihaan huutamista, vanhemmat aina huusi. Mutta olen samanlainen. Jos poikaystävä vähääkään korottaa ääntään, niin huudan siihen päälle minkä jaksan. Ja suutuksissa muutenkin kovalla volyymillä puhun sen päälle. Se inhoaa sitä. Sanoin etten jaksa odotella sen junnaavia vastavetoja ja ihan surutta huudan lisää. Ehkä se on sitä etten tajua tuollaista. Kun olen suuttunut, niin multa tulee heti sanottavaa melkein ennen kuin toinen on lauseensa lopettanut. Muutenkin ajatus juoksee silloin nopeammin, varmaan adrenaliini. Olen siis parhaimmillani raivon vallassa. Onneksi ei ole resulsseja/lahjakkuuksia miksikään aids-tutkijaksi. Pitäisi paiskia petrimaljat ja etenkin kaikki käsiinsaatavat vaaralliset kemikaalit seinään läpimurtoa etsiessä. Olen ihan varma, että joskus vielä keksin maailmanrauhan helvetinperkeleenvittua kiljuessani. Sanon myös ihan kaikki ilkeydet mitä ikinä tulee mieleen, etenkin ne mitä ei pitäisi sanoa. Joskus kun poikaystävä on sanonut, että hyi kuinka ilkeä olet ja mitä sun suusta tulee, olen yrittänyt sanoa että ei se ole sitä että sen ex olisi ollut vähemmän ilkeä. Ainoastaan tyhmä ja huonosti toista lukeva, jos sen ilkeydet oli huonosti osuvia ja tylsiä latteuksia. En tiedä olenko ilkeä vai en. Ei-suuttuneena ei usein tee mieli edes sanoa mitään poikittaista sanaa kellekään. Ja suuttuneena olen.. no selitin jo. Olen myös todella todella todella mustasukkainen. En ehkä kaikkein normaalimmalla tavalla, mutta vahvasti.
Mitään toisen aiheuttamaa tunnetta en vihaa niin paljon kuin mustasukkaisuutta. En tiedä miten sen selittäisin. Ehkä siten, että kestäisin miljoona kertaa paremmin vaikka jatkuvasti hakatuksi tulemista kuin sitä ettei toinen tee mitään korjatakseen minun mustasukkaisuutta, tai siis niitä asioita joista mulla on paha mieli. Jos sitä tarvetta tuntea sitä hemmetin raivomustasukkaisuutta ei olisi, niin hämääntyisin varmaan tuntemaan jokaista kuinka paskaa tahansa tilannetta täydelliseksi suhteeksi. Siksi osaksi aina olen pitänyt ihmiset kaukana ja etäisinä. Se on tuttu ja helppo keino ja teen niin edelleen. Poikaystävän kanssa ei tietty voi tehdä ja ei ole muuta keinoa kuin olla riiviö, kun tuntuu pahalta. Siis siinä määrin, että ehkä noin pari kertaa kuukaudessa se on ihan täysin sitä mieltä, että minut pitää viedä sairaalaan pakkohoitoon. Mutta aika paljon onneksi ne riidat vähentymässä, se on oppinut rauhoittamaan minua ja oli kauhean iloinen yksi päivä, kun oli riita syntymässä ja hän tajusi että minä vaan tarvitsen rehellistä juttelua aiheesta ja tunteista eikä sitä syttynytkään. Että ehkä en TÄYSIN mahdoton ole, mutta hipoo sitä.
En ehkä täysin koe, että tämä on minun vikani kokonaan. Kun aluksi annoin vain kaiken kasautua. Enkä todellakaan pääse ikinä asioista yli. Esim. exien rumien piirrustusten säilyttäminen hyllynpäällä ei minusta ole normaalia, tai yhteisten tavaroiden säilyttäminen muutenkaan. Haukuin sen ruman räpellyksen lyttyyn, niin poikaystävä tajusi joskus muinoin ottaa sen pois ja samalla muitakin. Se on vaan uskomatonta kuinka paljon yhdessä hankittua tavaraa ihmisillä on, kun ne ovat asuneet yhdessä. Eikä se tietenkään kerro minulle. Ja osaako sellaistakaan päätellä, että joku suolasirotin oli sen eksän välttämättä haluama ja hankkima. Sitten yöllä, kun se on mennyt nukkumaan, olen raivoissani heitellyt tavaroita roskiin ja repinyt seiniltä sen rakastamia rumia viinitelineitä ja korneja kynttilälyhtyjä. Onneksi se ymmärsi ettei niitä kannata haluta enää takaisin, kun näki ne roskiksessa ja vei kiltisti pois. Mua pelottaa, että puukotan vielä sohvia, jossain raivon vallassa. Kukaan ei uskoisi kuinka halukas se on nyt sisustamaan ja ramppaamaan Ikeassa. Tai se sisustaminen on mun kontolla, se tarvitsee vaan uudet huonekalut.
Haha, jos tää olisi järki & tunteet, niin.
TL;DR
Paljon on muuttunut siitä millaista ennen oli ja miltä tuntui. Kaikki ajatukset tuntuvat hammaslääkäriltä, jonka ajattelua haluaa vain siirtää ja siirtää. Koko ajan tuntuu enemmän siltä, että 10 sekuntia on ehdotonta maksimi, mitä sinuun liittyviä ajatuksia voi ajatella. Ei vain jaksa eikä halua, väsyttäviä. En tarkoita pahalla, eikä siinä varmaan olekaan pahaa, siltä vaan tuntuu. Ilman sen suurempia negatiivisia ajatuksia. Tällä hetkellä autohuollon ajattelu tuntuu hyvin samankaltaiselta. Muttei jaksa kävellä kadun toiselle puolelle varaamaan sitä ja mielummin keskittyisi positiivisia tunteita tuoviin asioihin. En halua loukata tällä, haluan vain päästää ilmoille sen, miltä minusta tuntuu. Ennen taisin tuntea jonkinlaista pelonsekaista halua nähdä, en tunne sellaistakaan enää. Lähinnä ajatus näkemisestä, edes satunnaisesta, tuntuu painajaismaiselta ja sellaiselta mitä en halua kokea. Enkä edes pystyisi. En halua nähdä missään muodossa. Ei mistään "kädet puuskassa"-päätöksestä johtuen, vaan siitä että jostain syystä se tuntuu kammottavalta. Kaikki sellainen, jota ennen ehkä halusi, on muuttunut tuon suuntaiseksi. Pelkkä ajatus anonyymistä keskustelustakin täällä tuntuu pahalta. Tai ei ehkä pahalta, mutta sellaiselta mihin en pystyisi. Nämä monologit ovat turvallista yksinäänpuhelua ja pituus toivottavasti karkottaa kaikki. Itse se on helppo huomata itsestään, toisten varmasti vaikeampi. Tänne palstoillekaan en ole kirjoitellut paljoa parin kuukauden aikana. Joitain tällaisia monologeja kyllä, mutta vastannut olen mihinkään korkeintaan kahden käden sormilla laskettavasti. Ja jostain syystä se vastaaminenkin ihan satunnaisiin ketjuihin tuntuu pahalta, enkä mene enää sen jälkeen lukemaan niitä uudelleen. Mutta harvenemassa sekin. Tai edes näiden lukeminen. Ja nyt tämän palstauudistuksen myötä taitaa minun osalta vähän loppua. Sattuu päähän tällaisen epäselvän moskan selailu. Sen lisäksi, että olen huono sopeutumaan uudistuksiin ja muutoksiin. Odotin vain muiden tyrkkäysten jälkeen vielä jotain lopullista tyrkkäystä, että voin olla avaamatta näitä joskus ja ehkä se nyt tuli. En tunne näin siksi, että olisin päättänyt niin. En yritä pitää kiinni mistään päätöksistä. Jos jossain roikun, roikun enemmän vielä täällä. Miettien miten ovi suljetaan. Roikun sinuun liittyvissä ajatuksissa kiinni, kun ne mielummin karkaisivat. Kaikki muu menee helposti ja vaivattomasti, ilman että mikään tuntuisi raskaalta suunnalta. Joskus ennen oli toisin. Mutta asiat voivat näköjään muuttua.
Olen iloinen siitä, että tämä ei tunnu niin raskaalta kuin ehkä luulin. En ajattele sinusta kauheasti positiivista enkä negatiivista. Tietty molempia ominaisuuksia on kaikissa ihmisissä. Olen iloinen, että ei tunnu katkeralta eikä oikeastaan surulliseltakaan. Jossain määrin jopa kevyeltä. Luulen, että tiedät sen olon.
Ihmiset kai ajattelevat tietyllä tavalla, olen huomannut. Ainakin minä ajattelen, ehkä muutkin.
En oikein tiedä mitä kaikkea tapahtui, mutta vaikka jotain ilkeämielistäkin olisi, niin on vaikea ajatella niin, että asiat ei olisi mennytkään pieleen. On vaikea katua tai toivoa muuta. Koska ainakin minulle riittää tieto siitä, että ne kykenivät menemään näin. Se on minulle tarpeeksi. Asioiden luonne on selvempää. En murehdi niistä, mitä ehkä menetettiin vaan iloitsen niistä, joita en menettänyt. Minusta tuntuu loppujen lopuksi ihan hyvältä kokea niitäkin asioita, joita joskus pelkäsin. Parempi kokea ja saada mahdollisuus reagoida niihin kuin että niitä ei tapahdu, vaikka ajatukset silti ovat. En haluaisi elää laput silmillä ja uskoa hyvään, mitä ei ole olemassa siinä mihin uskoo. Ehkä se on osaksi luonnekysymys, että haluaa asioiden olevan sellaisia kun luottaa niiden olevan. Ehkä varovaisuuttakin, sitä että haluaa tietää mitä asiat ovat ennen kuin luottaa niihin. Vaikea selittää sitä, miksi tieto ehkä lisää tuskaa, mutta tuska on hyvästä jos se lisäsi tietoa. Asioiden punnitsemista. Aloin kuulemma kävellä vasta, kun olin varma että osasin. En edes yrittänyt aikaisemmin ja kun sitten päätin että osaan, niin osasin enkä kaatunut. Koira tosin joskus töni kumoon, mutta kai se jotain kertoo luonteesta. Liiallinen analysoija. Siskoni yritti nousta pystyyn heti kun joku laittoi sen lattialle. Se kopsahti kumoon varmaan 500 kertaa aina. Ja kiipesi kirjahyllyyn. En jaksanut nostaa sitä pois sieltä, joten laitoin sille sellaisen pehmustetun kypärän päähän, joka sillä oli tarpeesta ostettu ja käskin odottamaan ja pelkäsin että se hutera kirjahylly romahtaa. Ehkä sen suhtautumistapa elämään on parempi. Pysyttelen jokatapauksessa omassani. Ja eksyin sivuraiteille. Tuli vaan mieleen kuinka hauskannäköinen se kypärä oli ja ajattelisin mielummin sitä. Voin ehkä joskus vaikuttaa siltä, että kiipeän kirjahyllyyn, mutta en kuitenkaan tee sitä ellen ole varma, että se on tukeva. Tämä kirjahyllyjuttu meni ihan sivuraiteille eikä oikein liittynyt siihen, mistä kirjoitin. Annan sen itselleni anteeksi.
jatkuu, kuten yleensä
Ajattelen sinusta ihan positiiviseen sävyyn ettei se ole muuttunut. Ehkä vain ne tunteet mitä herää ovat muuttuneet, mutta ei ajatukset. Olet varmasti rakastettava ja ainutlaatuinen.
Asiat vaan menee joskus näin.
Tunnen ehkä joskus pieniä hetkiä jotain. Mutta en halua tarttua niihin tunteisiin. Enkä todellakaan halua käyttäytyä niin, että kirjoitan tänne ihan eri ääni kellossa, kun vaikka olen riidellyt poikaystävän kanssa tms. En todellakaan halua tehdä niin. Enkä muutenkaan sanoa ajatuksia, jotka tuntuu niin hetkellisiltä. Ennen ne oli jatkuvia, mutta ei enää tunnu siltä ja mielummin olen siksi hiljaa.
Olen nyt onnellisempi kuin koskaan elämässäni. Ensimmäistä kertaa tuntuu tyytyväiseltä. Haluan yrittää pitää siitä kiinni ja keskittyä siihen, se tuntuu aidolta. Elän elämääni nyt eteenpäin ilman jäniksen kolojen kaivamista, joista pääsee takaisin.
En halua sanoa mitään kornia "voi hyvin", vaikka sellaista tarkoittaisin. Myöskään siksi, että sitten nämä tunteet olisi helppo mitätöidä pelkäksi huomionhakuisuudeksi. Eikä muutokset tapahdu aina nopeasti. Joskus ne etenevät hitaasti. Varmasti luen tätä vielä, mutta ehkä se tunne kirjoittamisesta käy raskaammaksi aina ja ehkä siksi nyt tämä omien tunteiden purku ja se sanaton "voi hyvin".
niin voimakasta koska olet epävarma riittävyydestäsi. Onneksi sinulla on ymmärtäväinen poikakaveri.
Sinun kannattaisi kiinnittää huomiota ravintoosi, eikä syödä mitään mikä sisältää lisä- tai keinoaineita, koska olet tunne-elämältäsi äärimmäisen herkkä, samalla myös luova persoona, mikä käy ilmi kirjoituksistasi.
Kaikenlainen paskaruoka lisäaineineen suistaa ennestään herkkien ihmisten mielialoja.
Luulisin että jollain tavalla tulet ansaitsemaan elantosi taiteen alalla.
Mutta koita analysoida ja siten jotenkin kammitsoida mustasukkaisuuttasi, ettei poikaystäväsi kyllästy ja lähde lätkimään. Ei siitä tule mitään jos pitäisi kierrellä eri reittejä, ettei vain vastaan tulisi ketään joka etäisestikään muistuttaisi entisistä tyttöystävistä. Sen ymmärrän ettet halunnut katsella exän piirustuksia seinällä.
Ymmärräthän sen että exät on ex ja sinä olet tätäpäivää.
Huomiota ravintoon... niin, se on ehkä jäänyt vähän liian pienelle huomiolle nyt. Omasta ruokavaliostani vähät välitän, vain toisten.
Kuulostaa ihan isältäni, se aina soittelee, että syöthän mustikoita jne. Valehtelen, että syön syön, puoli kiloa kasviksia ja beceliä leivän päälle. Sitten se aina kysyy, että mitäs tänään söit ja nauraa että valehtelen, kun en osannut tarpeeksi nopeasti keksiä vastausta. Se antaa aina pakkasesta mansikoita ja vadelmia mukaan. Ja se lukee ruokaympyröitä ja tekee aina sen mukaista ruokaa, kun menen käymään. Kun olen syönyt puolet kasviskiusauksesta, sen mielestä on hauska vitsi kysyä, oliko kala hyvää. Että ainakin se laittaa aina salaa porkkanoita ja omenia mun laukkuun tai autoon, jotta söisin terveellisemmin. Ajattelen kyllä muiden ruokia ja yritän pitää huolta, että poikaystävä syö terveellisesti. Varmaan siinä samalla itsekin sitten. Se ei opeta kauheasti hyviä asioita ruokavalion kannalta, jos on enemmänkin joutunut pitämään siitä kiinni, että ei laihdu kuin että ei lihoaisi. Ei voi syödä pelkkää salaattia, mistä tykkää. Ehkä en nyt selitä enempää turhaa, kun minulla on vähän outo suhde syömiseen ja siitä voi selittää vaikka kuinka. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että se paskaruoka on toisinaan ihan ok. Kunhan ei ole tapa. Olin joskus vuosia syömättä mitään sellaistakaan, tai edes karkkia. Hyvä silti toisinaan syödä sellaista, ehkä iloisuudeksi tai joksikin. Pitäisi ehkä miettiä sitä ruokavaliota kyllä. Ja ehkä sitä, että olen livennyt polttamaan ja näillä keuhkoilla ei kyllä pitäisi.
Se on paha asia, että olen saanut sen tuntemaan niin, että sitä pelottaa ne vastaantulevat ihmiset. En oikeasti halua rajoittaa, vaikka näin tunnenkin. Suutun aina siitä reagoinnista, mutta näen kyllä sen, että sitä ahdistaa ja pelottaa, että suutun. Nykyään huomaan sen siitä, että kun vastaan tulee ihmisiä, se menee ihan ilmeettömäksi ja jäykäksi ja ottaa minun kädestä lujemmin kiinni tai vetää lähelle, kulkee eteenpäin kuin robotti. Kun suutuin niin paljon siitä, että ennen se teki juuri toisinpäin. Kyllä se silti suututtaa. Mutta ehkä se on alkanut tajuta, että oma-aloitteisesti voi myöntää sen, minkä minä jo näin eikä leikkiä ettei mitään tapahtunut ja ihmetellä mikä minulle tuli. Onneksi se on alkanut ymmärtää, että tarvitsen sen, että asiat selvitetään ja niistä otetaan itselle kuuluva vastuu ja silloin niistä pääsee yli. Kun ei minunkaan ole aina helppoa huomata niitä reaktioita koko ajan. Olisi paljon helpompi olla huomaamatta ja olisi paljon helpompi olla tajuamatta, että niiden rumien piirrustusten pitäminen seinällä tarkoitti sitä, että se piti vielä asuntoa samanlaisena, jotta sen exä voi tulla takaisin kuin ei olisi ikinä lähtenytkään.
Tulin tässä miettineeksi sitä, kun kirjoitit että olen epävarma riittävyydestäni, että onko se aina suoraan sitä. Siis mustasukkaisuus. Ehkä se voi myös olla sitä, että joutuu elämään signaalien tulvassa paljon enemmän kuin muut ja tulee epävarmaksi riittävyydestään.
"Ansaita elanto" ja "taiteen ala", liittyvätkö ne yhteen. Minulla on aina ollut se ongelma, että kaikki kiinnostaa niin paljon, että mikään ei kiinnosta eniten. Mutta ehkä nyt olen keksinyt sellaisen ammatin, joka yhdistää sopivasti ne "ansaita elanto" ja "taiteen ala". Haluaisin silti edelleen eniten tutkia tartuntatauteja, mutta se nyt on sama kuin sanoisin haluavani olla astronautti. Tai siis finnonautti.
Luova persoona kuulostaa sellaiselta kauniilta nimitykseltä kylähulluista. Ehkä luova, muttei persoona. Olen enemmän niin kuin isäni, joka vaan maalaili pannuhuoneen seinään äidin kuvia. Tai ei se enää äidin kuvia maalaa, enkä minäkään. Tai maalasin kerran eikä äiti tykännyt. Ja kerran otin Photoshopilla siltä rypyt pois ja se sanoi että olen tuhma lapsi ja toivottavasti olen jo kolmekymppisenä ryppyinen ja kurttuinen kuin vanha mummo. Ostin kosteusvoidetta.
Ja eikö luovien persoonien kuulu aina haista viskiltä. Ymmärrän, että tuosta kirjoituksestani saattoi ehkä haistaa viskin, mutta vain tietyllä tavalla.
Poikaystäväni juo jotain kallista viskiä ja on joskus käskenyt haistamaan sen hienoja aromeita. Ihan kuin haistaisi isän kavereita. En voi olla kovin luova, koska tuoksun tietenkin vain kukkasilta eivätkä lapset vielä pelkää minua. No en minä kai niitä pelännyt. Siskoni kanssa lauloimme pieninä aina Työmiehen lauantaita, isä ja sen kaverit varmaan opettivat. Äiti ei tykännyt. Muistan, että siskoni lauloi "viideltä saunaan ja kuudelta putkaan" ennen kuin sen muusta puheesta sai edes mitään selvää. Ja muistan, että siskoni lauloi "viideltä saunaan ja kuudelta putkaan" ennen kuin sen muusta puheesta sai edes mitään selvää. Ja muistan, että äiti joskus kielsi isää, että Valo yössä ei ole hyvä tuutulaulu.
Ainakin ne vei kuvataidekerhoon. En siksi, että minulla olisi ollut lahjoja, vaan ehkä kylähullun persoona. Menee ohi raiteista taas.
....
Niin siis tiedän kyllä, että olen hankala ja poikaystäväni on todella ymmärtäväinen. Haluaisin käyttäytyä paremmin, juuri se ymmärtäväisyys vielä lisää sitä halua. Onneksi ei vaikuta siltä, että se kyllästyy, vaan se vaikuttaa kaikesta huolimatta jotenkin onnelliselta. Kokee kyllä riidat raskaina tietty, mutta tokenee niistä nopeasti ja haluaa aina korjata. Nyt minäkin ihan aidosti haluan yrittää ja olen yrittänytkin. Kerron selkeämmin tunteistani ja kun ollaan riidelty, niin olen yksikseni päättänyt pistää sen riidan sivuun ja olen kapsahtanut sen kaulaan, kun se on tullut töistä ja pussannut ja pyytänyt anteeksi. Oikeasti yritän ja sekin sanoi, että on huomannut sen. Ja se varmaan toimiikin niin, että kun minä näen, että se yrittää ja yrittää olla kiltti, se lisää minun halua yrittää ja sama toisinpäin. Ollaan ehkä oikeasti nyt sitouduttu tähän. Tuntuu hyvältä, että se haluaa koko ajan yrittää. Se esimerkiksi ehdotti, että mennään tantrakurssille. Ja olin jotenkin kauhean otettu, koska se ei ehkä ole sellainen kurssi, mikä siitä tuntuu luonnolliselta, mutta että se haluaa läheisyyttä minun kanssa, siitä huolimatta että se kurssi vähän ahdistaa sitä. Ja se varmasti auttaakin paljon henkisessä läheisyydessä. Me yritetään pitää nyt kaikesta positiivisesta kiinni ja työskennellä yhdessä sen eteen. Tämä tuntuu minusta oikealta. En tee asioita, jotka eivät tunnu ja nyt häneen sitoutuminen ja elämän jatkaminen yhdessä tuntuu siltä. Enkä pelkää omia tunteitani, tiedän että minun tunteet ovat vahvoja eivätkä häviä, kun niitä oikeasti tunnen. Aikaisemmin ei ole tuntunut tältä, ehkä pidättelin itseäni tms. Olen miettinyt, että elämän oudoista kokemuksista voi koitua mitä tahansa. Mikään ei tunnu turhalta. Ehkä jotkut kokemukset koki, jotta avautuisi vähän ja kohtaisi jonkun toisen. En ennen voinut kuvitella, että sellaiset normaalit asiat elämässä olisivat minua varten. Nyt ajatus niistä tuntuu ihan hyvältä. Ilman tiettyjä kokemuksia niin tuskin olisi. Emme varmaan edes olisi lähentyneet poikaystäväni kanssa näin ilman tiettyjä kokemuksia. Ja oppii arvostamaan asioita, kun on ilman niitä. Kaikessa on jotain positiivista ja tarkoituksenmukaisuutta.
Ymmärrän kyllä itseäni siinä, että tulee pahoja mustasukkaisuuden tunteita ja olen välillä todella hankala. On vaikeaa haluta olla läheinen. Se on pelottavaa. Tietenkin silloin herää epävarmuuksia, että haluaako se toinen asioita yhtä paljon. Onneksi olen vihdoin ja viimein oppinut puhumaan siitäkin poikaystävälle. Kun sen on ollut välillä vaikea ymmärtää sitä, että kuinka paljon muutokset pelottavat. Ahdistaa, että mitä jos minuun sattuukin tai hylätään. Se alkaa ahdistaa onnellisuuden jälkeen. Se on helpottunut, kun olen puhunut siitä. Me ostettiin yhdessä sänky, mikä tuntui minusta jonkinlaiselta askeleelta ostaa huonekaluja yhdessä. Se vaihtoi lakanat siihen uuteen sänkyyn ja itkin ja ahdisti, kun ne uudet lakanat ei olleet pehmeitä. Itkin, että liikaa muutosta. Se kaivoi pesukoneesta likaisen lakanan ja kävi ravistelemassa sitä parvekkeella ja toi sen minulle, jotta voin nukkua. Se on minulla vieläkin ja se aina nauraa ja hellästi kyselee, että pitäisiköhän Riepu jo pestä. Valitin, että nenä on tukossa ja se sanoo, että Riepu on varmaan homeessa, mutta en halua antaa sitä vielä pesuun. Se on hauskaa, että se suhtautuu vaan vitsaillen ja hellästi vaikka olen vähän taantunut. Halasin sitä ja Riepua yksi päivä ja väitin etten enää halua, että sekään peseytyy. Se tuntuu hyvältä, että joku auttaa silloin kun tuntuu pahalta tai pelottaa. Minä voin olla avoin minä silloin ja ehkä olla vähän parempi. Sen mielestä tuen sitä paljon ja autan sitä itseään käsittelemään sen omia asioita. Silläkin on asioita, joita sen on vaikea käsitellä ja joista se sulkeutuu, kun puhutaan. Minusta tuntuu aina siltä, että haluan halata ja silittää ja lohduttaa. Ja ehkä se joskus auttaa. Ainakin se tietää ettei ole yksin. Hän on sanonut, että on kokenut elämänsä kauheimmat sekä kaikista parhaimmat hetkensä minun kanssani. Se tuntuu vähän käsittämättömältä välillä. Mutta onneksi se keskittyy niihin positiivisiin asioihin ja ne riidat ovat vähenemässä.
Vähän taas tuli kirjoitettua liikaa. Poikaystäväni tulee kotiin vasta illalla ja en tiedä mitä tekisin. Haluaisin, että se tulisi jo takaisin. On niin tyhjää ilman sitä. Halaan sen tyynyä ja makaan sen puolella sänkyä. Järjestelen tavaroita ja siivoilen, yritän tehdä jotain mistä se tulisi iloiseksi. Verhoilin sen tietokonetuolin nätimmällä kankaalla ja ajattelin tehdä jäljelle jäänestä kankaasta jotain. Pitäisi ehkä nyt aloittaa eikä istuskella tässä kirjoittamassa omituisia.
Kiitos ystävällisistä neuvoista, se piti sanoa.