Suhteemme on vielä tuore, mutta toisaalta olemme kummatkin vakavissamme. Se, mikä minua mietityttää on, että meillä on yksinkertaisesti vähemmän aikaa tutustua toisiimme kunnolla ennen suuria päätöksiä (lapset ja sitä "edellyttävä" naimisiin meno) kuin mitä pariskunnilla normaalisti.
Kysynkin teiltä - etenkin miehiltä - jotka olette tavanneet omantuntuisen kumppaninne vasta vanhempana ja päättäneet ryhtyä vanhemmiksi, kuinka suuri elämänmuutos on ollut ja mitä eri puolia siihen on liittynyt? Minkälaisilla "harkinta-ajoilla" olette päätyneet suuriin ratkaisuihin?
PS: Niin ja olemme sinkkuina tavanneita, lapsettomia ihmisiä molemmat ;)
Kysynkin teiltä - etenkin miehiltä - jotka olette tavanneet omantuntuisen kumppaninne vasta vanhempana ja päättäneet ryhtyä vanhemmiksi, kuinka suuri elämänmuutos on ollut ja mitä eri puolia siihen on liittynyt? Minkälaisilla "harkinta-ajoilla" olette päätyneet suuriin ratkaisuihin?
PS: Niin ja olemme sinkkuina tavanneita, lapsettomia ihmisiä molemmat ;)
Vastaukset 2
Vanhimmat
suuri mullistus elämässä, mutta myös maailman suurin lahja. Jos on mahdollisuus ottaa sellainen vastaan - yksin tai kaksin tai vaikka nelin - niin ota ihmeessä :) Se on mun kantani, joku toinen voi olla toista mieltä.
kyllä ihan mutu-tuntumalla sen enempiä tutustumatta.
Jotkut väittävät, että jos suhde ennättää muotoutua kahden aikuisen suhteeksi, on todella vaikea alkaa elää perhe-elämää lasten myötä. Tiedä häntä, omat kokemukset ei tue kumpaakaan vaihtoehtoa. Ensimmäinen kerta, pitkään kihloissa, lapsi vasta vuosien jälkeen --> ei onnistunut. Toinen kerta, välittömästi kihloihin, lapset kahtena seuraavana vuonna --> ero viidentenä. Kumpaa nyt voisi suositella..
Nykyiselläni on kaksi pientä lasta, isäksi siis melko iäkkäänä.. Ei voi sitäkään oikein suositella, sivusta seuranneena.