juuri uuden koulun ja eiköhän ohjelmassa ollut heti näitä "tutustutaan toisiimme viidessä minuutissa"-leikkejä.
Ahdistaa ja jännittää ihan hitosti, tekisi mieli lähteä juoksemaan kesken kaiken pois. Kaikki muut naureskelevat, ovat rentoja..en koe tällaisten leikkien mitenkään edistävän tutustumista toisiin.
Miten näitä ym.pakollisia ryhmähommeleita voisi välttää?
Ahdistaa ja jännittää ihan hitosti, tekisi mieli lähteä juoksemaan kesken kaiken pois. Kaikki muut naureskelevat, ovat rentoja..en koe tällaisten leikkien mitenkään edistävän tutustumista toisiin.
Miten näitä ym.pakollisia ryhmähommeleita voisi välttää?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Samis! Mäkin inhoon niitä yli kaiken. Kaikkia leikkejä, joissa pitää nolata itsensä yms. Itse kyllä ahdistun jo lauseesta" pidetääs sellainen esittelykierros". Tekisi mieli vain juosta ja lujaa :( Jännitys kasvaa hetki hetkeltä omaa esittäytymisvuoroa odotellessa...
niin oli minullakin, mutta kun tuollaisiin tilateisiin joutui usein pääsin siitä eroon.
Nykyään olen päässyt tuosta kokonaan eroon ja kehittynytkin nimittäin puhun kaikki pyörryksiin pokerinaamalla. Ehkä jälkeenpäin sitten naureskelen mitä juttua taas suustani päästelin =)
Ne on kyllä tosi ahdistavia silloin, kun itseä jännittää koko juttu. Minä olin juuri eilen sellaisissa tutustumisleikeissä mukana. Oli positiivista huomata, että en ahdistu niistä enää niin paljoa, ja jotkut leikit olivat lopulta ihan viihdyttäviäkin. Ymmärrän kuitenkin täysin, mitä tarkoitat. Saatan mennä ihan lukkoon, jos esimerkiksi kaikki joutuvat keksiä jotakin sanottavaa tai kysyttävää. Saatan kokea, että kaikki muut keksivät jotakin tosi jännää ja minä en. Mutta ei se ole niin vakavaa, vaikka en keksisikään mitään jännää. Se on vain ylisuurta itsekritiikkiä miettiä sellaista.
Minä sain joskus lähes paniikkikohtauksenomaisia tuntemuksia, kun pelkäsin niin paljon, että joudun jotenkin esiintymään tai muuten esille. Tuleeko sinulle sellaisia? Fyysisiin, vain tiettyihin tilanteisiin liittyviin paniikkioireisiin (kuten esiintymistilanteisiin) voi käyttää apuna beetasalpaajia (reseptilääkkeitä), jotka eivät ole mitään psyykenlääkkeitä vaan niitä käytetään mm. verenpainelääkkeinä. Ne rauhoittavat todella hyvin tykytykset ja tärinät sun muut ja siten helpottavat oloa tuollaisissa tilanteissa. Minä olen käyttänyt niitä esiintymistilanteissa, koska muuten minusta tuntuisi, että sydän hyppää kurkusta ulos hetkellä millä hyvänsä eikä ääntä tule. Lisäksi on alistettu ja vähän kiukkuinen olo siitä, että jotenkin pakotetaan tekemään sellaista mitä ei halua. Yleensä nuo tutustumisleikit ovat kuitenkin suunniteltu ihan hyvällä tahdolla, vaikka lopputulos voikin olla aika ärsyttävä :P
Jos ilman mitään lääkkeitä pärjää, niin se on tietty hyvä. On kuitenkin myös hyvä tietää, että niitä on olemassa, jos jotkin tilanteet muuten tuntuvat ylivoimaisilta kestää. Yksi tärkeä juttu on muuten sekin, että kyllä ne muutkin vaan aika varmasti jännittävät, vaikka eivät siltä niin näytäkään. Jotkut osaavat vaan peittää sen hyvin, toiset taas kehtaavat myöntää suoraan että jännittää, ja toiset (kuten minä ja varmaan sinäkin) eivät kehtaa myöntää ja pelkäävät kuollakseen, että jännityksen peittäminen ei onnistu. Se on tärkeä asia muistaa, että ei se jännittäminen ole mitenkään epätavallista. (Tiedän, ettei se sillä hetkellä lämmitä, kun paniikki tai sen pelko iskee, mutta se on hyvä pitää mielessä kuitenkin. Se voi ajan mittaan hillitä omaakin jännitystä tai oikeastaan muuttaa suhtautumista siihen: en ole millään tavalla epänormaali, vaikka jännitänkin!)
Toinen, se vaikeampi, juttu on tietenkin yrittää selvittää omia psykologisia perusteita siihen jännittämiseen. Siihen liittyy usein huonommuudentunnetta ja häpeää omasta itsestä, paljastumisen pelkoa (ja siihen liittyvää häpeää), hyvin suurta kriittisyyttä omaa itseä kohtaan jne (ja sitten taas toisaalta toisten näkemistä jotenkin "parempana", hauskempana, rennompana, mielenkiintoisempana).
Minä olen ajan kanssa oppinut tiedostamaan oman huonommuudentunteeni ja häpeäni ja oppinut myös haastamaan sen. Kun saan itseni kiinni "itse teossa", muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt taas vaan tätä huonommuudentunnetta johon minulla ei ole oikeasti mitään syytä. Se on vain opittu tunne, joka ei millään tapaa tarkoita sitä, että olisin oikeasti huonompi kuin muut. Jokin ihminen tai elämäntilanne tms vain on jossain vaiheessa elämääni saanut minut uskomaan niin, mikä on surullista mutta mistä voi kuitenkin päästä eroon.
Sitäkin voi sitten miettiä, että mistä sellainen harha omasta huonommuudesta on tullut, mutta tärkeintä on tiedostaa, miksi se esillä oleminen ynnä muu tuntuu niin pahalta. Onko siinä juuri häpeää omasta itsestä, suurta itsekriittisyyttä ("en mä uskalla tehdä mitään kun sanon kuitenkin jotain mitä muut pitää typeränä"), huonommuudentunnetta? Tuollaiset asiat eivät tietenkään mistään taikaiskusta muutu, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että tuo asia VOI muuttua joten älä unohda myöskään sitä asian psykologista työstämistä. Jos huomaat sisäisesti väheksyväsi itseäsi ja pitäväsi muita parempina, niin muistuta itseäsi, että se on vain opittu harha eikä totta.
Sorry, en nyt ihan tainnut vastata kysymykseen. Kysyit, miten näitä ryhmäjuttuja voisi välttää. En tiedä, onko ne jotenkin pakollisia sitten monissa paikoissa. Kai ne aina jotenkin välttääkin voi, jos on pakottava tarve. Riippuu varmaan koulusta, että miten. Kannattaa kuitenkin myös miettiä näitä selostamiani juttuja ja muistaa, että kyllä ne tutustumisleikit voivat jossain vaiheessa olla lähes kivojakin, tai ainakin melkein siedettäviä :) Turha itsekritiikki vaan pois!
kiitos vastauksista :)
Tosiaan tähän liittyy paljon muitakin elämän ongelmia kuten yleistä ahdistuneisuutta, pelkoja ym.
Tämä kerta oli sikäli jopa helpompi kuin yleensä, että huomasin jännityksen menevän aaltoina.. tein ajatustyötä ja hetkittäin sain rentoutettua itseni hokemalla jotain positiivista päässäni, tämän johdosta tajusin, että tosiaan jännitys on oman pääni sisällä ja pienellä asennemuutoksella näin tilanteen heti ihan toisella lailla. Joten ehkä pienin askelin opin tätäkin.
Pahinta taisi olla juuri odottaa omaa vuoroaan..sydän rupesi hakkaamaan kovemmin ja kovemmin. Tunnen aina olevani harmaa läpinäkyvä hiirulainen ja sanon vain pakolliset kolme sanaa kun muut kertoilevat reippaasti ummet lammet.
En edes pysty kuuntelemaan muita kun mietin vain itseäni. Siksi pohdinkin mikä tarkoitus näillä "leikeillä" on..kun en mitenkään koe lähentyväni muiden kanssa, häpeän vain enemmän. Juuri tämä pakottavuus tekee myös tilanteista ahdistavia. Vapaasti jutellessani en koe jännittäväni yhtään niin paljon kun saan itse valita mitä puhun ja kenelle.
Juuri tuo sama hiirulaistunne minullakin on ollut. Nykyään olen oppinut olemaan välittämättä ja paisuttelematta sitä päässäni. En sanonut eilen "pakollisella vuorollani" mitään kovin ihmeellistä, mutta en hävennyt sitä. Lähinnä tuntui, että jos joku pikkusielu nyt siitä saisi kiksit, niin omapahan olisi häpeänsä. Olen oppinut miettimään, että MITÄ SITTEN vaikka olisinkin joskus vähän tylsä tai harmaa. Itse kuitenkin tiedän, että en oikeasti ole sitä. Ja kyllähän se oikea tutustuminen kuitenkin tapahtuu ihan muissa yhteyksissä. Lähinnä noissa tutustumisleikeissä varmaan onkin tarkoituksena "rikkoa jäätä" ja saada ihmiset ottamaan se ensikontakti toisiinsa.
Jos vapaa juttelu sujuu eikä ahdista, niin ei sinulla suurta hätää ole :) Ja jos näkyvä ahdistus muuttuu ihan kamalaksi, niin aina on ne beetasalpaajat... Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että siinäkin tapauksessa että sanoisit jotain tylsää, menisit lukkoon tai olisit "harmaa", se on vain se yksi tilanne ja sinulla on siihen syysi. Ei se tee silti sinusta yhtään huonompaa.
Tämä kuulostaa turhalta lässytykseltä, mutta puhun sentään omasta kokemuksesta :) Vieläkin kyllä saatan välillä nolostua, jännittää jne (olen pian 30), mutta viime aikoina olen oppinut, että ei minun tarvitse itseäni hävetä yhtään sen enempää kuin kenenkään muunkaan. Joillakin vaan lapsuus ja muu tausta on sellainen, että sitä häpeää ei osaa käsitellä "luonnostaan" vaan se pitää opetella. Sama juttu siinä liiallisessa itsekritiikissä ja huonommuudentunteessakin. Nykyään annan itseni "suuttua" sille jollekin määrittelemättömälle ihmiselle/tilanteelle, joka minut on siihen ajanut, että pidän itseäni huonompana kuin muut. Ymmärrän, että olen vain oppinut virheellisesti ajattelemaan niin enkä oikeasti ole huonompi.
Ja onhan ne tutustumisleikit aika kauheita että et ole ainakaan epänormaali jos et niistä pidä, en tiedä tykkääkö kukaan niistä oikeasti :D Ehkä tutustumisleikkien taika onkin siinä, että kun alku on tarpeeksi kiusallinen, niin myöhemmin on helpompaa olla tekemisissä :P Uskoisin, että kaikki ovat siinä tilanteessa kiusaantuneita, mutta sellaiset häpeää pelkäävät tai sitä hyvin vahvasti kokevat itsekriittiset ja herkät ihmiset vain kokevat tuollaiset tilanteet vahvemmin ja herkästi kokevat jäävänsä alakynteen.
Kirjoituksesi kolahti muhun täysillä. Olen miettinyt mikä mua nykyään vaivaa. Sehän on tämä huonommuuden tunne. Nopeasti pystyin myös selvittämään tekijän! Mun duuni. Aikaisemmissa paikoissa kyseltiin miten viikonloppu meni jne. saatettiin rupatella pitkiäkin aikoja. Nyt kukaan ei kysy mitään, teen vaan työtä! Eli jos vaihdan paikkaa, asiat muuttuvat kuten olivat sitä ennen kun siirryin tänne.
Minäkin olen aina vihannut kaikenlaisia pakkotutustumisleikkejä sun muita, jätin nuorena jopa jo aloitetun rippikoulun kesken kun en halunnut mennä varsinaiselle leirille enempää leikkimään, pidin sitä touhua lapsellisena. :)
Sisimmässään varmaankin suurin osa ihmisistä ei pidä näistä leikkimisistä, siksi ihmetyttääkin miksi joissakin paikoissa niin innokkaasti laitetaan pakkoleikkimään vaikka tiedetään, että siitä ei ihmiset kuitenkaan pidä. Eräässä paikassa kun oli tällainen tilanne ja kaikkien piti kertoa vuorotellen jotain itsestään, niin eräs nuorimies aloitti: "No mä oon Mikko ja mua VITUTTAA tämmöset tutustumisleikit." Siihen kiteytyi varmaan useimpien mielipide.
Hyvä kirjoitus! Tunnistan tekstistäsi monta asiaa itsessäni. Se on totta, että ainakin minä yritän kaikin voimin aina peitellä jännittämistäni ja häpeän aivan kamalasti, kun en siinä onnistu. Olen myös todella kriittinen itseäni kohtaan, häpeän usein itseäni (saatan miettiä jotain mokaani pitkään kyseisen tilanteen jälkeen...) ja usein pidän myös muita ihmisiä paljon rohkeampina ja fiksumpina kuin itseäni. Pyrin myös tahattomasti tai tahallisesti lukemaan koko ajan (no en nyt ehkä IHAN koko ajan) ihmisten eleistä ja sanoista, että pitävätkö he minusta vai eivät... Typerää, tiedän. Jotenkin on vain kova tarve kelvata muille. Usein ajattelen, että "toi ei varmaan pidä musta", vaikka kyseisellä henkilöllä ei olisi edes mitään syytä olla pitämättä minusta.
Minulla on tulossa lähes joka kurssilla jonkinlaista esitelmää yms. Ajattelin jo, että ne on suunniteltu ihan kiusalla meitä jännittäjiä kohtaan. "Heikoimmat" halutaan pudottaa kelkasta siten :D Ei meistä niin väliä, kun nykymaailmassa pitäisi kaikkien olla rohkeita esiintyjätyyppejä. Heti noin ajateltuani huomasin kyllä itsekin, miten naurettava ajatuskulku tuo on. Kun vain osaisi muuttaa sitä omaa ajattelutapaansa. Sehän kai se suurin ongelma on.
Ärsyttää, haluan tästä "vammasta" eroon. Vihaan olla tällainen jännittäjä. No, pian pääsen selittämään lääkärille ongelmaani ja toivon, että lääkkeillä pääsisin alkuun ja pystyisin vihdoin olemaan luokan edessä suht normaalisti.
suomalaisesta mentaliteetista vai mistä, kun kavereistakin suurin osa on jännittäjiä ja punastelijoita? Onko meitä ajettu liian suorituskeskeisiksi?
Voipi olla, että Suomessa tällainen on yleisempää kuin muualla. Itse en tosin tunne yhtään kaltaistani. Tuntuu, että kaikki kaveritkin ovat niin sosiaalisia ja rempseitä... He myös ottavat ylipäänsä elämän jotenkin rennommin kuin minä. Minä olen tällainen stressaaja ja suorittaja.
Niinhän sitä aina sanotaan, että meitä suomalaisia kiinnostaa kauheasti, mitä mieltä MUUT ovat meistä.
vertailtu keskenämme pienestä asti koulussa ja kilpailu on kovaa kaikkialla. Viestistäsi saa sen kuvan että vertaat itseäsi kovasti muihin. Itse pelkään näyttää huonolta muiden silmissä, kai se menee samaan kastiin tuon vertailun kanssa
Vertailen kyllä usein itseäni muihin. Toisaalta taas saatan pitää itseäni joissain asioissa keskimäärin muita parempana (asioissa, joista olen kiinnostunut), mutta noin yleisesti pidän muita paljon mielenkiintoisempina, parempina, kauniimpina ja fiksumpina. Huono itsetunto siis. Ja aina, jos jokin juttu (tentti tms.) ei mene täydellisesti, pidän sitä epäonnistumisena. Pitäisi osata olla itselleen armollisempi. Helpommin sanottu kuin tehty.
Kai tämä itseni tarkkailu johtuu myös siitä, että yläasteella minulla oli eräs kaveri, joka aina huomautteli "vioistani". Kai hän ajatteli vain tekevänsä minulle palveluksen. Hän sanoi kommentteja tyyliin "tuo hame saa sinut näyttämään tosi lyhyeltä", jotta tajuaisin olla enää käyttämättä kyseistä hametta. Siis tuontapaisia juttuja kommentoi minulle. Hän halusi kuulemma vain yrittää tehdä minusta jotenkin "täydellisemmän". Omalla tavallaan hän tarkoitti hyvää. Ehkä sitten aloin ajatella, että kaikki muutkin ihmiset arvostelevat muita/minua samaan tapaan.
Minulle tulee toisinaan "paha mieli", kun kaverit eivät pidä yhteyttä sen takia, kun en käytä alkoholia ja sitä kautta pitävät jotenkin erikoisena tapauksena, kun en heidän kanssaan ryyppää. En tiedä onko vika sitten minussa vai kavereissa...
itselläni samanlainen inhottava työpaikka, missä ei saa edes kahvitaukoja pitää rauhassa kun pomo tulee jotain työjuttuja ja meetinkejä pitämään. Ei saa olla lainkaan rento oma itsensä...ja muutenkin oon saanu kuulla monta kertaa huutoja ja muita naljauksia työntekijöiltä, jotka eivät selvästikään pidä minusta. Ja ihmettelen suuresti kun saa kokea tuollaista käytöstä aikuiselta ihmiseltä! Mutta itse olen koko ajan hakenut uutta työpaikkaa, mutta melko vaikeaa tässä taloustilanteessa, mutta ei luovuteta. Pitää muistaa, että Sinä osaat ja onnistut! Täytyy yrittää nauttia elämästä jännittämisestä huolimatta. Ja muistaa aina rentoutua, kun vaan mahdollista. Tsemppiä!
Itse olen törmännyt samaan ja monta kertaa.
Jos hommaa vetävä sanoo, että kertokaa itsestänne.
Olen aina valmis esittelemään itseni heti, ettei tarvitse odottaa vuoroa.
Odotus nimittäin luo paineita.
Jos taas esiintyy ensiksi, niin ei kerkee panikoida.
Jos on tulossa mikä tahansa "virallinen" tilanne, jossa joutuu ääneen, yritän itse aina päästä esiin ekana. Vain siitä syystä, että odottaminen on niin pirullista. Sitten kun on saanu oman osansa tehtyä, tulee mukava fiilis, kun ei tarvi enää pingottaa, saa vaan katsella ja kuunnella muita.
Älä ota tutustumisleikkejä niin negatiivisesti, onhan ne jännittäviä tilanteita, mutta parhaimmassa tapauksessa joku huomaa, että olet ihan kiinnostava tapaus ja haluaa ystävystyä kanssasi. Jos jää tällaisista tilanteista pois, kukaan ei koskaan tule tutustumaan sinuun ja jäät yksin.
Ihan kauheita ne sellaiset pakkotutustumisleikit! Oikea painajainen!
Eikä niissä kehenkään tutustu!
Yritän välttää viimeiseen asti, on ne niin noloja ja kauheita.
Tutustun ihmisiin todella helposti ilman leikkejä, juttelen normaalisti mieluummin kuin ähellän jotain väkinäistä leikkiä.
Keskiviikkona luvassa iki-ihania pakkotutustumisleikkejä. Tekisi mieli itkeä. Tiedän jo nyt kokemuksesta, miten ääni vapisee ja sydän hakkaa kun tulee oma vuoroni sanoa jotain... Ja jälkeenpäin hävettää :'( Miks just mun pitää kärsiä tästä? Poiskaan en voi olla, koska siellä on läsnäolopakko.
Kyllä mua kuule toisinaan hävettää ihan helvetisti. Tekis mieli vetää ranteet auki, kun tärisee niinkuin joku hiiri palverissa tms. tilanteessa. Oon kumminkin aikunen iso karvainen mies. Kun ei mulla jännitystä niin paljon muissa sosiaalisissa tilanteissa ole, mutta tollanen ryhmän edes puhuminen on yhtä helvettiä. Ääni värisee ja ajatus karkaa, ei sanaa tuu suusta. Oon ihan voimaton siihen tilaan. Olenko sisäisesti niin epävarma ja pelkään kasvojen menetystä vai onko tämä joku fyysinen vittumainen juttu, sen kun tietäis?
no, ainakin olen muuten terve. Pieni itsensä nolaaminen on kai pientä sen rinnalla?