No, paras kaverini muutti kesällä. Ja nyt minusta tuntuu, ettei hän halua enää olla tekemisissä kanssani. Että hän ei enää välitä minusta, että olen vain yksi niistä ongelmista, jotka hän jätti tänne muuttaessaan. Kun hän vielä asui täällä, kuuntelin tunnollisesti kaikki hänen murheensa ja autoin sen minkä pystyin. Mutta hänen ainoa apunsa minulla on "positiivinen asenne!"
Eihän hän tietenkään ollut vain paras kaveri, vaan myös ainoa kaverini. Minulla ei ole koskaan ollut muita oikeita kavereita. Me tutustuttiin toisella luokalla (aloitin juuri lukion), eli kyseessä on varsin pitkäaikainen ystävyys. Mutta siinä välissä oli monen vuoden tauko, jona hänellä oli monia muita ystäviä. Ja minä olin yksin. Sitten joskus kuudennella luokalla tajusin, etten ole nähnyt ketään koulun ulkopuolella yli kahteen vuoteen.
Yläasteella minusta ja eräästä toisesta tytöstä tuli ystäviä. Muistan, kun hän kysyi ensimmäisen kerran, voisinko olla häntä huomenna. Olisin halunnut vastata ei, koska minua jännitti ihan kamalasti. En tiennyt, mitä ikäiseni tekevät vapaa-ajalla. Minulla ei ollut aavistustakaan! Mutta suostuin silti, ja sen jälkeen kaikki tuntui vähän aikaa menevän hyvin.
Mutta nyt, kun paras kaverini muutti ja tuo toinenkin tyttö katosi jonnekin, pelkään taas joutuvani tuohon tilanteeseen, etten uskalla enää tavata ihmisiä.
En uskalla enää ajatella asioiden hyviä puolia. Kun koulussamme oli ykkösille tarkoitettu päivän kestävä kilpailu, muutama luokallani oleva oli minulle hyvin mukavia ja ottivat minut mukaan. Silloin annoin itseni ajatella, että ehkä tästä lukiosta tulee sittenkin jotain. Mutta seuraavana päivänä he kaikki olivat kuin eivät tuntisikaan. Vai teinkö itse taas jotain väärin?
En uskalla tervehtiä ihmisiä, ennen kuin he tervehtivät minua. En uskalla hymyillä ihmisille, jos he eivät hymyile minulle. Minusta tuntuu koko ajan, että ihmiset, jotka tuntevat minut, häpeävät sitä, ja siksi eivät puhu minulle. En uskalla mennä puhumaan tuntemattomille, mutta kukaan ei koskaan tule juttelemaan minullekaan. En uskalla myöskään kertoa kenellekään yhtään mitään itsestäni. En vain osaa. Minusta tuntuu, että jos joku tietäisi minusta liikaa, en enää osaisi olla hänen kanssaan. En taida uskaltaa lähettää, koska jos kukaan ei vastaisi...
Ihan turhaan tässä selitän, kun en osaa kuitenkaan kertoa tilannettani oikein. Pahalta kuitenkin tuntuu. Olen aina ajatellut, ettei omat ongelmani ole mitään muiden ongelmiin verrattuna, ja ettei ketään kiinnosta. En tiedä, peitänkö kaikki nämä tunteeni niin hyvin, ettei kukaan huomaa, mutta kaikki tuntuvat luulevan että kaikki on hyvin. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän muuta kuin suoraan sanotut sanat. Itse taas ylianalysoin ja näen jokaisessa eleessä jotain, joka kertoisi, että minua inhotaan.
Tämänkin kirjoittaminen on minulle todella vaikeaa. Toivon, että vaikka tämä minun ongelmani tuntuisikin teistä pieneltä, niin ette silti väheksyisi minua piikikkäillä kommenteilla. Minulle tämä ongelma on iso.
Toivoisin vain, että joku voisi kertoa... niin, en itsekään tiedä. Haluaisin vain päästä irti tästä itseinhosta. En pysty uskomaan, että ketään kiinnostaa asiani tai että kukaan tahtoisi olla ystäväni eikä varsinkaan mitään sen enempää. Ärsytän itseäni jatkuvasti, mutten osaa muuttua...
Tästä nyt tuli ihan liian pitkä juttu, mutta jos joku jaksaa lukea loppuun asti, voisitko yrittää auttaa... jotenkin? Kiitos!
Pitää vielä yrittää uskaltaa klikata "Lähetä"
Eihän hän tietenkään ollut vain paras kaveri, vaan myös ainoa kaverini. Minulla ei ole koskaan ollut muita oikeita kavereita. Me tutustuttiin toisella luokalla (aloitin juuri lukion), eli kyseessä on varsin pitkäaikainen ystävyys. Mutta siinä välissä oli monen vuoden tauko, jona hänellä oli monia muita ystäviä. Ja minä olin yksin. Sitten joskus kuudennella luokalla tajusin, etten ole nähnyt ketään koulun ulkopuolella yli kahteen vuoteen.
Yläasteella minusta ja eräästä toisesta tytöstä tuli ystäviä. Muistan, kun hän kysyi ensimmäisen kerran, voisinko olla häntä huomenna. Olisin halunnut vastata ei, koska minua jännitti ihan kamalasti. En tiennyt, mitä ikäiseni tekevät vapaa-ajalla. Minulla ei ollut aavistustakaan! Mutta suostuin silti, ja sen jälkeen kaikki tuntui vähän aikaa menevän hyvin.
Mutta nyt, kun paras kaverini muutti ja tuo toinenkin tyttö katosi jonnekin, pelkään taas joutuvani tuohon tilanteeseen, etten uskalla enää tavata ihmisiä.
En uskalla enää ajatella asioiden hyviä puolia. Kun koulussamme oli ykkösille tarkoitettu päivän kestävä kilpailu, muutama luokallani oleva oli minulle hyvin mukavia ja ottivat minut mukaan. Silloin annoin itseni ajatella, että ehkä tästä lukiosta tulee sittenkin jotain. Mutta seuraavana päivänä he kaikki olivat kuin eivät tuntisikaan. Vai teinkö itse taas jotain väärin?
En uskalla tervehtiä ihmisiä, ennen kuin he tervehtivät minua. En uskalla hymyillä ihmisille, jos he eivät hymyile minulle. Minusta tuntuu koko ajan, että ihmiset, jotka tuntevat minut, häpeävät sitä, ja siksi eivät puhu minulle. En uskalla mennä puhumaan tuntemattomille, mutta kukaan ei koskaan tule juttelemaan minullekaan. En uskalla myöskään kertoa kenellekään yhtään mitään itsestäni. En vain osaa. Minusta tuntuu, että jos joku tietäisi minusta liikaa, en enää osaisi olla hänen kanssaan. En taida uskaltaa lähettää, koska jos kukaan ei vastaisi...
Ihan turhaan tässä selitän, kun en osaa kuitenkaan kertoa tilannettani oikein. Pahalta kuitenkin tuntuu. Olen aina ajatellut, ettei omat ongelmani ole mitään muiden ongelmiin verrattuna, ja ettei ketään kiinnosta. En tiedä, peitänkö kaikki nämä tunteeni niin hyvin, ettei kukaan huomaa, mutta kaikki tuntuvat luulevan että kaikki on hyvin. Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän muuta kuin suoraan sanotut sanat. Itse taas ylianalysoin ja näen jokaisessa eleessä jotain, joka kertoisi, että minua inhotaan.
Tämänkin kirjoittaminen on minulle todella vaikeaa. Toivon, että vaikka tämä minun ongelmani tuntuisikin teistä pieneltä, niin ette silti väheksyisi minua piikikkäillä kommenteilla. Minulle tämä ongelma on iso.
Toivoisin vain, että joku voisi kertoa... niin, en itsekään tiedä. Haluaisin vain päästä irti tästä itseinhosta. En pysty uskomaan, että ketään kiinnostaa asiani tai että kukaan tahtoisi olla ystäväni eikä varsinkaan mitään sen enempää. Ärsytän itseäni jatkuvasti, mutten osaa muuttua...
Tästä nyt tuli ihan liian pitkä juttu, mutta jos joku jaksaa lukea loppuun asti, voisitko yrittää auttaa... jotenkin? Kiitos!
Pitää vielä yrittää uskaltaa klikata "Lähetä"
Vastaukset 6
Vanhimmat
kuullostaa, että jostakin syystä koet itsesi huonommaksi kuin muut.
Mikä se syy voisi olla?
Tod, näköisesti olet vain vaikeasti lähestyttävä ja siksi ihmisten on vaikea puhua sinulle.
Itse en aiemmin ollut tällainen, mutta jouduin kiusatuksi taannoin ja sen jälkeen jotenkin menin aivan lukkoon. Nyt vaikka tiedän, että ihmiset eivät minua inhoa niin silti en kykene puhumaan. Jotenkin minusta tuntuu, että se jokin mistä aiemmin olin ylpeä eli persoonani on väistämättä muista naurettava.
Jollainlailla itsetuntoni meni.
Tiedän, että minun pitäisi saa da itsetunto takaisin ja ehkä sinulla samoin.
Taustani on rankka, koin lapsena vanhemmiltani väheksyntää joten olen siinä mielessä heikoilla, että elämän vastoinkäymiset iskevät pahemmin kun ei ole perusturvaa itsellä. miten sinun lapsuutesi? saitko kannustusta?
Tuo on tuttua, että en itsekään uskaltanut tehdä "aloitetta", koska luulin muiden nauravan tms. Todellisuudessa ne kerrat, kun joku muu tekee "aloitteen", ovat kuitenkin harvassa, joten kerron sinulle kuitenkin salaisuuden: ihmiset eivät suutu, jos tervehdit heitä tai puhut heille. Ja vaikka eivät tervehtisivätkään takaisin, johtuu se todennäköisesti vastapuolen lämpenemisajasta, joten jatka sinnikkäästi kunnes toinenkin oppii tervehtimään takaisin. Se toimii, usko tai älä, ja olet kaikkien mielestä hyvä tyyppi.
Ylianalysointikin on mulle aika tyypillistä ja osittain tekstisi muistuttaakin minun kirjoittamaani.
"Kun koulussamme oli ykkösille tarkoitettu päivän kestävä kilpailu, muutama luokallani oleva oli minulle hyvin mukavia ja ottivat minut mukaan. Silloin annoin itseni ajatella, että ehkä tästä lukiosta tulee sittenkin jotain. Mutta seuraavana päivänä he kaikki olivat kuin eivät tuntisikaan. Vai teinkö itse taas jotain väärin?"
Tuskin teit. Saatat vain antaa itsestäsi muille kuvan, ettet tahdo oleskella heidän kanssa ja haluat olla omissa oloissasi. Hehän saattavat ajatella samaan tapaan sinusta kuin sinä heistä. Täytyisi vain rohkeasti "mennä mukaan". Jos he olivat sinulle silloin mukavia ja ottivat sinut mukaan, niin eivät he nytkään sinua torju tai loukkaa.
Tiedän kyllä henkilökohtaisesti, kuinka vaikeaa "mukaan meneminen" on, kun itsetunto ei ole kohdillaan. Olen itsekin kärsinyt huonosta itsetunnosta ala-asteelta asti koulukiusauksen takia. Että pahoittelen nyt tätä, kun en osaa antaa muuta neuvoa kuin "anna mennä vain", koska tiedän sen olevan vaikeaa. Itse olen koulut käynyt ja näin jälkikäteen kyllä harmittaa, kun olin niin pirun hiljainen ja arka enkä uskaltanut kaverustua muiden kanssa. Koulusta niitä kavereita olisi ollut niin paljon helpompi saada kuin työttömänä.
Mutta jos aloittaisit vaikka sillä, että tervehdit muita ja päivän päätyttyä sanot jollekin luokkalaisellesi reippaasti "näkyy huomenna" tms. ja hymyilet lisäksi. Hän saattaa aluksi mennä hieman hämilleen, kun huomaa sinun puhuvan jotain, mutta ei varmasti ota sitä pahalla. :) Ja saattaa jatkossa tulla sinullekin puhumaan. Ei ne asiat paremmiksi muutu, jos eristäydyt muista luokkalaisista. Sinun tämä asia täytyy kuitenkin hoitaa, vaikka se pirun vaikeaa onkin. Ja näin lopuksi vielä pahoittelen epäselvää tekstintuotantoani. Minua ei ole luotu puheenlahjoillakaan...
Tuntuupa hyvältä, kun joku puhuu niin kuin välittäisi ja tahtoisi auttaa. Luin teidän kaikkien vastaukset pari päivää sitten. Vaikka tietää, ettei ole ainoa, niin sen ymmärtää vasta kun sen kuulee omin korvin. Tai lukee omin silmin, miten vain.. En osannut vastata mitään aiemmin, mutta ajattelin nyt yrittää.
Kiitos teille kaikille! Vastauksenne merkitsivät todella paljon. En tainnutkaan oikeastaan kaivata mitään apua, halusin vain kuulla, että joku oikeasti tietää tunteen. Sitä kuulee valheena niin liikaa.
Hassua, kun kysyt minun "lapsuudestani." Tuntuu, kuin kaikki pitäisivät minua aina lapsena. Mitä en ole. Lapsuus oli ja meni, kiva että joku sen tietää :) En ole koskaan osannut puhua perheenikään kanssa omista asioistani enkä oikeen muustakaan. Äidilläni varsinkin on tapana vähätellä kaikkea, isän kanssa ollaan muuten vaan vieraannuttu. Tuttua siis minullekin väheksyntä, mutten ole ikinä osannut pitää sitä vakavana, koska tiedän että kaikilla, varmasti myöskin sinulla, tilanne oli pahempi.
Ole vain ylpeä persoonastasi, ei se varmasti ole millään lailla naurettava. Älä kadota persoonallisuuttasi!
En edelleenkään osaa uskoa, miten voitte puhua minulle noin ystävällisesti. Olen kuitenkin yrittänyt noudattaa neuvojanne ja aloittaa pienestä, sanoa hei. Olen jopa puhunut muutaman ihmisen kanssa, vaikken tietäisi nimeäkään. Saitte minut jo ajattelemaan, että eihän minulla mitään ongelmaa olekaan.
Tänään on taas huonompi ilta.
Mutta tästähän pääsee vain ylöspäin. Positiivista ajattelua, jee. Mutta pääasia oli siis että KIITOS ja todella todella paljon ystävällisistä ja välittävistä vastauksistanne!! :)
Tosi tuttuja noi sun ajatukset..tuntui siltä kuin olisin tänne itse kirjoittanut. Oon ollu tosi yksinäinen, ei yhtään kaveria, ei ketään saman ikäistä kenen kanssa puhua..olin aika kauan tosi sulkeutunut, mut sit sain yhen kaverin..se mutti tavallaan kaiken. Tuntui hienolta, et joku halus olla mun kanssa. Ja aloin pitää vähitelleen itseäni normaalimpana jne. Halusin vaan sanoa, et kannattaa just alottaa pienistä jutuista, vaikka yrittää hymyillä ihmisille enemmän ja tervehtiä. Tollaset pikkujututkin voi olla aluks tosi vaikeita, mut kannattaa yrittää kuitenkin. Toivon kaikkea hyvää sulle! :)
Kiitos sinullekin pienestä toivonkipinästä :) pelkään vain, että jos sellainen tilaisuus tulee, että joku tahtoisi tutustua minuun, en voisi uskoa sitä. Pelkäisin vain, että hän pilailee kanssani ja jotenkin nolaa minut sitten kun jo alan uskoa... En vain uskalla enää uskoa.
Mutta yritän! Eli kiitos sinulle!! :)