Hei!
Mistä aloittaisin, kaikki tuntuu niin vaikealta... Olen rv 19, lapsi on toivottu ja odotettu ja olen ikionnellinen siitä, että on pieni vauva tulossa, joka kasvaa taaperoksi, lapseksi, murrosikäiseksi, nuoreksi aikuiseksi ja aikanaan lähtee elämään omaa elämäänsä omassa kodissaan. Raskaus on sujunut hyvin, en ole ollut pahoinvoiva eikä juuri ole muitakaan vaivoja ollut. Mielestäni kroppanikin on nyt kauniimpi kuin koskaan, vaikka kuvittelin, että pitäisin isoa mahaa rumana ja hankalana. Sekin on mielestäni jotenkin hupaisaa, kun olen alkanut kävellä vaappumalla...
Olen lapsen isän kanssa naimisissa, ja tulen jopa toimeen hänen edellisestä suhteesta olevan varhaisteini-ikäisen lapsensa kanssa, joka vierailee meillä joka toinen viikonloppu.
Raha-asiat meillä on kunnossa,on kaunis koti, molemmilla hyvä työpaikka, ja miehelläni vieläpä erittäin hyväpalkkainen työ.
Mieheni on ollut muutaman kerran minua kohtaan väkivaltainen fyysisesti, henkistä väkivaltaa uhkailun ja pelottelemisen vuoksi on ollut paljon enemmän. Heti jo silloin alussa, kun ensimmäisen kerran huomasin näitä asioita, tein hänelle selväksi, että joko hän menee hoitoon ja hoidattaa päänsä kuntoon, tai minä lähden. Ihmeekseni hän lähtikin heti hoitamaan asiaa, parin huonon terapeutin jälkeen nyt on ilmeisesti ollut hyvä terapeutti jo jonkin aikaa. Mieheni ei ole tämän terapeutin aikana yhtään kertaa ollut fyysisesti väkivaltainen minua kohtaan, mutta henkinen puoli on jatkunut pahana. Hän käsittääkseni jotenkin ajattelee niin, että ei se nyt niin paha ole jos vähän huutaa ja uhkailee ja pelottelee ja rikkoo tavaroita kodissamme, kunhan ei lyö minua. Minusta henkinen väkivalta on ihan yhtä paha asia kuin fyysinenkin, jos ei vielä pahempikin jollain tavalla.
Olemme puhuneet asiasta lukemattomia kertoja, aina olen uskonut, että pakkohan tilanteen - ja miehen- on muuttua hyväksi kun hän kerran saa apua, ja myös itsekin sitä haluaa. Eli ei siis ole vain minun painostuksestani mennyt hoitoon.
Lapsen hankkiminen oli yhteinen päätöksemme sellaisessa vaiheessa, kun väkivaltaa ei ollut. En tiennyt, että se voi tulla takaisin, kun siitä on kerran eroon päässyt. Ei mennyt varmaan kuin viikko siitä, kun saimme tietää odottavani, kun hän pelotteli minut käytöksellään ihan hysteeriseksi, ja jouduin keskellä yötä lähtemään pakoon kodistani.
Henkinen väkivalta on esim. tällaista: kun yritän keskustella asioista, esim. kun hän on kysynyt mikä minun on, niin jos vastauksessani jotenkin ilmenee, että pelkään häntä, se on väärä vastaus ja hän sanoo, että pitäähän tuohon sinun pahaan oloosi olla joku muu syy. Piste. Jos minua itkettää koska minulla on paha olla, se ärsyttää häntä, hän huokailee syvään, vaihtaa puheenaihetta, tai ei sano sanaakaan, missään tapauksessa hän ei ota syliin tai millään eleellä tai sanoin osoita lohduttavansa minua, koska itkuni on hänen mielestään turhaa. Hän on ihan vasta mm. haukkunut minut 'paskaksi ämmäksi' ja epäluotettavaksi, olin aivan järkyttynyt ja rupesin itkemään, vaikka yritinkin pidätellä - hän kysyi häijysti: etkö kestä totuutta? Hän ei ole vieläkään pyytänyt anteeksi. Yleensäkin, vaikka hän huomaa, että on loukannut minua sanomisillaan itkuun saakka, hän ei edes pyydä anteeksi. Tilanne jää siihen ja hän odottaa, että vain hyväksyn sen, eikä millään ymmärrä kuinka voin olla esim. vielä seuraavana päivänä loukkaantunut.
Joskus alkuaikoina olin vielä hyvän itsetunnon omaava, ulospäinsuuntautunut, positiivisesti ajatteleva vahva ihminen, en olisi ikinä antanut kenenkään kohdella minua näin. Enää en jaksa muuta kuin yrittää vain elää päivän aamusta iltaan saakka. Olen alistunut siihen, että elämäni tulee olemaan pelkkää paskaa aina vaan. Toivon, että lapsi sentään tuo elämääni ilon pilkahduksia, ja aion suojella lastani kaikelta pahalta. Jos olisin tiennyt, että tässä käy näin, en olisi ikinä hankkiutunut raskaaksi, nyt on jo liian myöhäistä katua.
En tiedä olenko osannut tässä ollenkaan selittää mitä kaikkea tähän tilanteeseeni kuuluu, tämä on minulle niin jokapäiväistä, että varmasti olen epähuomiossa jättänyt jotain olennaista pois. Toivon kuitenkin, että kun vastailette, niin ette tuomitsisi minua, kun en 'ole ymmärtänyt jättää jätkää' ja häipyä, tai muuta sellaista. Nyt en voi lähteä minnekään, en jaksa olla yksinhuoltaja, ainakin pari ensimmäistä lapsen elinvuotta mieheni saa luvan olla lapsen hoidossa mukana, sitten vasta voin ajatella pois lähtemistä. En kuitenkaan halua pois, vaan haluan löytää jonkin ulospääsytien, jonkin tien mieheni päähän sellaiseen osaan, jossa hän ymmärtäisi, että haluan ja tarvitsen nyt tukea enemmän kuin koskaan aikaisemmin, haluan tuntea olevani turvassa edes omassa kodissani, nyt ei koti ole minulle turvallinen paikka. Pelkään koko ajan, että sanon tai teen jotain väärin ja hän taas loukkaa minua.
Nämä tuntemukseni eivät siis ole vasta raskausaikana syntyneitä, eli eivät ole mistään raskauden herkkyydestä johtuvia, vaan ihan samoja juttuja oli jo ennen raskautta. Nyt vain raskaus on herkistänyt minua niin, että en tahdo millään jaksaa enää. En jaksa aloittaa keskustelua ja selvitellä asioita, kun joka kerta kuitenkin purskahdan itkuun ja hän loukkaa minua.
Tiedän, ettei kukaan netissä kirjoitteleva voi ratkaista ongelmaani, itse minun on se tehtävä kunhan saan kerättyä tarpeeksi voimia. Toivoisin kuitenkin tukea ja kannustusta. Kiitos siitä jo etukäteen.
Onneksi on kevät ja pian tulee kesä, mieli on aina sitä parempi mitä enemmän on valoa!
Mistä aloittaisin, kaikki tuntuu niin vaikealta... Olen rv 19, lapsi on toivottu ja odotettu ja olen ikionnellinen siitä, että on pieni vauva tulossa, joka kasvaa taaperoksi, lapseksi, murrosikäiseksi, nuoreksi aikuiseksi ja aikanaan lähtee elämään omaa elämäänsä omassa kodissaan. Raskaus on sujunut hyvin, en ole ollut pahoinvoiva eikä juuri ole muitakaan vaivoja ollut. Mielestäni kroppanikin on nyt kauniimpi kuin koskaan, vaikka kuvittelin, että pitäisin isoa mahaa rumana ja hankalana. Sekin on mielestäni jotenkin hupaisaa, kun olen alkanut kävellä vaappumalla...
Olen lapsen isän kanssa naimisissa, ja tulen jopa toimeen hänen edellisestä suhteesta olevan varhaisteini-ikäisen lapsensa kanssa, joka vierailee meillä joka toinen viikonloppu.
Raha-asiat meillä on kunnossa,on kaunis koti, molemmilla hyvä työpaikka, ja miehelläni vieläpä erittäin hyväpalkkainen työ.
Mieheni on ollut muutaman kerran minua kohtaan väkivaltainen fyysisesti, henkistä väkivaltaa uhkailun ja pelottelemisen vuoksi on ollut paljon enemmän. Heti jo silloin alussa, kun ensimmäisen kerran huomasin näitä asioita, tein hänelle selväksi, että joko hän menee hoitoon ja hoidattaa päänsä kuntoon, tai minä lähden. Ihmeekseni hän lähtikin heti hoitamaan asiaa, parin huonon terapeutin jälkeen nyt on ilmeisesti ollut hyvä terapeutti jo jonkin aikaa. Mieheni ei ole tämän terapeutin aikana yhtään kertaa ollut fyysisesti väkivaltainen minua kohtaan, mutta henkinen puoli on jatkunut pahana. Hän käsittääkseni jotenkin ajattelee niin, että ei se nyt niin paha ole jos vähän huutaa ja uhkailee ja pelottelee ja rikkoo tavaroita kodissamme, kunhan ei lyö minua. Minusta henkinen väkivalta on ihan yhtä paha asia kuin fyysinenkin, jos ei vielä pahempikin jollain tavalla.
Olemme puhuneet asiasta lukemattomia kertoja, aina olen uskonut, että pakkohan tilanteen - ja miehen- on muuttua hyväksi kun hän kerran saa apua, ja myös itsekin sitä haluaa. Eli ei siis ole vain minun painostuksestani mennyt hoitoon.
Lapsen hankkiminen oli yhteinen päätöksemme sellaisessa vaiheessa, kun väkivaltaa ei ollut. En tiennyt, että se voi tulla takaisin, kun siitä on kerran eroon päässyt. Ei mennyt varmaan kuin viikko siitä, kun saimme tietää odottavani, kun hän pelotteli minut käytöksellään ihan hysteeriseksi, ja jouduin keskellä yötä lähtemään pakoon kodistani.
Henkinen väkivalta on esim. tällaista: kun yritän keskustella asioista, esim. kun hän on kysynyt mikä minun on, niin jos vastauksessani jotenkin ilmenee, että pelkään häntä, se on väärä vastaus ja hän sanoo, että pitäähän tuohon sinun pahaan oloosi olla joku muu syy. Piste. Jos minua itkettää koska minulla on paha olla, se ärsyttää häntä, hän huokailee syvään, vaihtaa puheenaihetta, tai ei sano sanaakaan, missään tapauksessa hän ei ota syliin tai millään eleellä tai sanoin osoita lohduttavansa minua, koska itkuni on hänen mielestään turhaa. Hän on ihan vasta mm. haukkunut minut 'paskaksi ämmäksi' ja epäluotettavaksi, olin aivan järkyttynyt ja rupesin itkemään, vaikka yritinkin pidätellä - hän kysyi häijysti: etkö kestä totuutta? Hän ei ole vieläkään pyytänyt anteeksi. Yleensäkin, vaikka hän huomaa, että on loukannut minua sanomisillaan itkuun saakka, hän ei edes pyydä anteeksi. Tilanne jää siihen ja hän odottaa, että vain hyväksyn sen, eikä millään ymmärrä kuinka voin olla esim. vielä seuraavana päivänä loukkaantunut.
Joskus alkuaikoina olin vielä hyvän itsetunnon omaava, ulospäinsuuntautunut, positiivisesti ajatteleva vahva ihminen, en olisi ikinä antanut kenenkään kohdella minua näin. Enää en jaksa muuta kuin yrittää vain elää päivän aamusta iltaan saakka. Olen alistunut siihen, että elämäni tulee olemaan pelkkää paskaa aina vaan. Toivon, että lapsi sentään tuo elämääni ilon pilkahduksia, ja aion suojella lastani kaikelta pahalta. Jos olisin tiennyt, että tässä käy näin, en olisi ikinä hankkiutunut raskaaksi, nyt on jo liian myöhäistä katua.
En tiedä olenko osannut tässä ollenkaan selittää mitä kaikkea tähän tilanteeseeni kuuluu, tämä on minulle niin jokapäiväistä, että varmasti olen epähuomiossa jättänyt jotain olennaista pois. Toivon kuitenkin, että kun vastailette, niin ette tuomitsisi minua, kun en 'ole ymmärtänyt jättää jätkää' ja häipyä, tai muuta sellaista. Nyt en voi lähteä minnekään, en jaksa olla yksinhuoltaja, ainakin pari ensimmäistä lapsen elinvuotta mieheni saa luvan olla lapsen hoidossa mukana, sitten vasta voin ajatella pois lähtemistä. En kuitenkaan halua pois, vaan haluan löytää jonkin ulospääsytien, jonkin tien mieheni päähän sellaiseen osaan, jossa hän ymmärtäisi, että haluan ja tarvitsen nyt tukea enemmän kuin koskaan aikaisemmin, haluan tuntea olevani turvassa edes omassa kodissani, nyt ei koti ole minulle turvallinen paikka. Pelkään koko ajan, että sanon tai teen jotain väärin ja hän taas loukkaa minua.
Nämä tuntemukseni eivät siis ole vasta raskausaikana syntyneitä, eli eivät ole mistään raskauden herkkyydestä johtuvia, vaan ihan samoja juttuja oli jo ennen raskautta. Nyt vain raskaus on herkistänyt minua niin, että en tahdo millään jaksaa enää. En jaksa aloittaa keskustelua ja selvitellä asioita, kun joka kerta kuitenkin purskahdan itkuun ja hän loukkaa minua.
Tiedän, ettei kukaan netissä kirjoitteleva voi ratkaista ongelmaani, itse minun on se tehtävä kunhan saan kerättyä tarpeeksi voimia. Toivoisin kuitenkin tukea ja kannustusta. Kiitos siitä jo etukäteen.
Onneksi on kevät ja pian tulee kesä, mieli on aina sitä parempi mitä enemmän on valoa!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tilanteesi kuulostaa todella ikävältä. En usko, että itse tuossa tilanteessa jaksaisin, mutta tiedän kyllä, että pitään kestäneestä parisuhteesta on vaikea irrottautua, varmasti etenkin raskaana ollessaan. Tuntui todella pahalta puolestasi, kun luin tekstiäsi.
Viestistäsi ei käynyt selväksi, oletko jo tehnyt päätöksen, että varmasti jätät miehesi joskus, kun lapsesi on vanhempi? Mikäli olet varma asiasta, ehkä kannattaisi jo nyt miettiä, olisiko sinulla ketään muuta tukea ja apua, kuin miehesi, jos päättäisit ryhtyä yksinhuoltajaksi? Tai pystytkö luottamaan miehesi lapsenhoitokykyyn, niin että jos eläisitte erillänne, miehesi hoitaisi kuitenkin lastanne yhtä paljon kuin sinäkin? Silloin et olisi vastuussa lapsesta yksin, vaan sinulla olisi miehesi apuna.
Tiedän, että tilanne on sinulle vaikea, enkä voi antaa sinulle oikeaa ratkaisua tai neuvoa ongelmiisi. Mutta oletko ajatellut tilannetta tulevan lapsesi kannalta? Onko hänelle kaikkein paras ratkaisu asua perheessä, jossa isä käyttäytyy noin? Perheessä, jossa hän huomaa äitinsä pelkäävän isäänsä? Perheessä, jossa isä haukkuu äitiä? Minun lapsuuteeni kuului pelkoa ja hämmennystä, vanhempien riitoja ja äidin itkua. Vaikka se ei ollutkaan jatkuvaa, siitä on jäänyt ikävät muistot, jopa traumoja. Nyt aikuisenakaan en pysty hyväksymään sitä, jos mieheni juo, edes vähän. Isäni ei juonut kovin usein, mutta silloin kun hän joi, hän joi paljon. Koskaan hän ei ollut väkivaltainen tms., mutta hänen käytöksensä muuttui niin erilaiseksi, että se pelotti ja hämmensi alle kouluikäistä pientä tyttöä. Sinun tilanteesi kuulostaa pahemmalta kuin meidän silloinen kotielämämme, joten pelkään, että lapsellesi jää pelkoa ja ikäviä muistoja, jopa mieltä järkyttäviä traumoja loppuiäksi.
Mieti, mikä on lapsellesi parasta. Lapsi kyllä huomaa ja aistii mikäli kaikki ei ole vanhempien välillä kunnossa.
olen samaa mieltä edellisen vastaajan kanssa. sinun tulee miettiä tulevaisuutta lapsesi kannalta.. itse olen elänyt saman tyylisessä lapsuudessa ja kokenut kovia joten kannattaa ajatella ensisijaisesti lapsesi tulevaisuutta.. en halua moittia päätöksiäsi enkä loukata enempää mitä on jo loukattu. onko sinulla esim. omia vanhempiasi tukemassa lapsesi hoidossa? tai jotain muuta lähisukulaista/ ystävää joka voisi tukea sinua jos päätät kasvattaa lapsen yksin? toivon että fyysinen väkivalta ei tule enää takaisin vaikka henkinen onkin aivan yhtä rankaa.. toivottavasti mihesi joskus rauhoittuu, viimeistään kun lapsi on syntynyt eikä kohdista väkivaltaa lapseen, se olisi ehkä kaikista pahinta mitä voisi tapahtua, ainakin omasta mielestäni.. voimia sinulle odotukseen ja kasvatukseen!=)!älä lannistu, olet selvästi vahva luonteeltasi ja sinulta edelleen löytyy itsetuntoa, mutta se on vain tällä hetkellä hieman taka-alalla..
Kylläpä oli helpottavaa jo itse tuo kirjoitusprosessi. Teidän vastauksenne olivat juuri niin kannustavia ja lohduttavia, kuin ne tässä tilanteessa vain voivat olla. Kiitokset niistä.
Muutamia vastauksia esittämiinne kysymyksiin:
Minulla ei ole vanhempia enää, jotka voisivat olla tukenani, mutta minulla on ihanat appivanhemmat, joilta varmasti saisin apua, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Anoppini on itse todennut, että ei tuo meidän poika varmasti ole helppo elämäntoveri...
Mieheni ei koskaan kohdistaisi väkivaltaa lapseen, sen tiedän ihan sataprosenttisen varmasti. Hän on erinomainen isä tyttärelleen, ja vaikka hänen tyttärensä äiti yrittääkin kaikin tavoin vaikeuttaa elämäämme, mieheni ei silti koskaan sano hänestä edes pahaa sanaa tyttärensä läsnäollessa. Eli sen tiedän, että lapsi tulee olemaan turvassa ja hyvässä hoidossa myös isällä.
Mieheni on joskus aikaisemmin käyttänyt alkoholia vähän enemmänkin, mutta nyt kun saimme tietää raskaudestani, hänkin alkoi kanssani alkoholittomalle linjalle, eli ihan paskajätkästä ei ole kysymys. Tosin hän tietää, että tietenkin loukkaannun siitä jos hän joku päivä kotiin tullessani onkin juonut, ja voi olla oman mielikuvitukseni tuotetta, mutta hän käyttää tätäkin jollain tavalla kostaakseen minulle jotain.
Mustasukkaisuudesta en tainnut puhua ensimmäisessä tekstissäni mitään. Varsinkin alkuaikoina mieheni oli järjettömän mustasukkainen. Yhden mustan silmän mm. olen saanut hänen mustasukkaisuutensa takia, ja ihan syyttä. Tämä henkinen väkivalta möskin esiintyy usein juuri hänen mustasukkaisuutensa takia. Jos esimerkiksi joku miespuolinen ystäväni tai tuttavani soittaa minulle, hän taatusti osoittaa jollain hyvin loukkaavalla tavalla mustasukkaisuutensa, tai sitten pitää mykkäkoulua päivän tai vaikka useammankin. Itse hän ei varmaan edes tajua tekevänsä näin. Hän jaksaa kuulustella minua entisistä (!) poikaystävistäni, ja on käsittämättömän mustasukkainen ihan itse kuvittelemilleen nykyisille poikaystävilleni, joita siis ei ole olemassa. Aluksi jaksoin vakuutella hänelle ja puhua loppumattomasti näistä asioista, mutta sitten meni minultakin hermot, ja ilmoitin hänelle, että en tule enää koskaan vastaamaan yhteenkään entisiä poikaystäviäni koskevaan kysymykseen.
Aina jos olen kursseilla, tai ylipäätänsä edes yhden yön, saati sitten useamman, pois kotoa, hän on koko ajan ihan varma, että minulla on siellä joku mies. Silloin hän tarkastelee suurennuslasilla kaiken sanomani, ja jos vaikka olen aikaisemmin saninut, että joku juttu loppuu vaikka klo 19.00 ja se siirtyykin niin, että loppuu vasta 20.00, niin olen heti valehdellut hänelle ja miten hän voi kuvitella luottavansa mihinkään muuhunkaan mitä olen sanonut ja blaa blaa blaa... Jokaikinen kurssini ja 'lomani hänestä' hän on pilannut viimeistään kotiin tultuani mustasukkaisella kyselyllään. Minua todella loukkaa se, että hän pitää minua sellaisena ihmisenä, että kulkisin vieraissa, koska ihan oikeasti sellaista en tekisi ikinä. Ja tilaisuuksia olisi kyllä ollut - en ole mikään miss suomi, mutta ikäisekseni kuitenkin aika hyvässä kuosissa, joten saan kyllä miehiltäkin huomiota osakseni.
Huh, tulihan taas tekstiä. Mutta vielä kerran lämpimät kiitokseni teille vastanneille, ja ihanaa kevättä teille!
Ihanaa että on tämä netti mistä löytää aina lohtua. Peloistaan kirjoittanut olisi voinut olla minun tekstiäni, ongelma vaan ei ole fyysinen väkivalta vaan henkinen ja myös miehen juominen. Hienoa jos olet saanut hänet ymmärtämään, että sinusta tuntuu pahalta nyt raskausaikana katsella juomista ja toisen muuttumista selvin päin. Itse en ole sinä onnistunut ja mieheni on saanut uskoteltua minullekin että vaadin liikoja ja olen aivan "hullu" kun en kestä yhtään.
Olisin vielä halunnut purnata, kun kaikki kohteliaasti kysyvät, miten voit niin tarkoitetaan aina fyysistä oloa. Kukaan ei halua varmaan tungetella liikaa, mutta voisi kysyä myös miltä tuntuu!!! Tämä on kamalaa kun hormonit heittelee fiiliksiä laidasta laitaan eikä auta vaikka se olisi kuinka "normaalia".
Olen myös selvitellyt asioita omassa päässäni kirjoittamalla, ensi viikolla menen puhumaan neuvolan psykologille. Sinne pääsi tosi nopeasti, luulin että on samankaiset kuukausien odotusajat kuin esim. perheneuvolaan..
Voimia kaikille, häntä pystyyn vauvan takia, kyllä sekin jo vaistoaa meidän äitien mielialat, pääasia että ei ota turhaa verenpainetta ja stressihormonia näistä isukeista..
jo luulin että olet naimisissa entisen poikaystäväni kanssa... :) Kuulosti niin samanlaiselta tuo tarinasi kuin se mitä itse kävin läpi, tosin lasta en hänen kanssaan tehnyt, vaan häivyin kun sain tarpeekseni aiheettomasta "huorittelusta", valvomisesta, pelosta, painostuksesta ja lopulta fyysisestä väkivallasta.
Puhu nyt vaikka neuvolassa terveydenhoitajan kanssa tilanteestasi. Sieltä saat konkreettisia ohjeita miten toimia omalla paikkakunnallasi.
Älä alistu. Kenelläkään ei ole oikeutta pilata toisen elämää.
Olen lukenut viestisi jo moneen kertaan, se kuulostaa niin kovin tutulle. En todellakaan sano ohjeita mitä sinun pitäisi tehdä tai olla tekemättä, tiedän, että tilanne on hyvin vaikea. Meilläkin kaikki alkoi pikkuhiljaa mustasukkaisuudesta, joka meni välillä kovastikin yli. En enää muista missä vaiheessa mieheni löi minua ensimmäisen kerran, mutta se henkinen väkivalta on minustakin (melkein) pahempaa...ja se tenttaaminen entisistä poikaystävistä, ihan järjetöntä puuhaa! Koska olen aiemmin seurustellut niin olen huora ja paska ämmä yms. Ja sitten kun siihen saa vielä lyönnin kaupan päälle niin kyllä viimeisetkin itsetunnon rippeet häipyvät.
Minulle annettiin paljon ohjeita: Älä alistu, lähde pois, tee selväksi omat rajasi ja plää plää plää...se kun ei oo yhtään niin yksinkertaista. Siihen omaan kumppaniinsa on kuitenkin kiintynyt ja minusta onkin hienoa, että suhteen eteen taistellaan ja tehdään työtä eikä luovuteta heti. Toki pitäähän sitä jossain vaiheessa ottaa järki käteen jos mikään ei muutu, mutta meilläkin on muuttunut ja tosi paljon! Siihen voi vaikuttaa se että mieheni on kasvanut ja vuodet ovat tuoneet lisää vastuuta elämästä ja puolisosta. Meillä ei ole ollut pitkään aikaan fyysistä väkivaltaa...en osaa sanoa kauanko siitä on aikaa..ehkä n.vuosi..kun aiemmin sitä saattoi olla pari kolme kertaa kuussa. Ja myöskin henkinen väkivalta on vähentynyt tai loppunut melkein kokonaan. Tähän saattaa vaikuttaa se, että olen raskaana ja mieheni haluaa olla minun tukenani, mutta kyllä hän on minusta muutenkin muuttunut tosi paljon. Ja sen hän on itsekin sanonut ääneen, ettei halua enää tapella. Odotamme innolla lapsemme syntymää ja minusta on hienoa, että hänellä on niin ihana isä! Minusta kuulosti, että sinunkin miehesi on sellainen, josta kannattaa kuitenkin pitää kiinni, ei mikään renttu juoppo siis...
Tarinani voi kuulostaa sekavalle, mutta tahdon rohkaista sinua, että tunnelin päässä voi olla valoa ;) Tietenkin nyt raskausaikana olisi hyvin tärkeää, että saisit nauttia raskaudestasi "täysin rinnoin" ja että sinulla olisi joku tukija vierelläsi..tunteet ainakin mulla heittelee niin paljon, ettei siihen enää mitään ylimääräisiä syytöksiä kaipaa! Mutta onnea odotukseesi ja kaikkea hyvää elämääsi! Rakkaus on joskus vaikeaa..