Tulipahan vain mieleeni, kun nyt tässä tietsikan ääressä muuta hommasin, kirjoittaa tänne koiranpaska-, irtipito- ym. keskustelujen lomaan ihan tämmöinen tajunnanvirtahommeli aiheesta Yleistä koirista.
Edellinen koirani kuoli yli vuosi sitten kunnioitettavassa 15 vuoden iässä. Kun se oli kymmenen vuoden ikäinen, alkoi korvieni välissä paniikkinappula piiputtamaan että haloo, koira vanhenee, kohta se kuolee! Mutta koira oli terve, ihmiset jopa kyselivät onko tuo pentu, joten siinä se rinnalla kulki ja paniikki helpotti. Jotenkin ajan myötä tuntui, että huolimatta harmaantumisesta tuo koira on ikiliikkuja eikä kuole koskaan.
Kunnes se iltapäivä tuli, jolloin löysin sen halvaantuneena töistä palatessani. Se viimeinen rutiininomainen aamu ei koskaan häivy mielestäni, vaikka monia muita asioita unohtelisinkin, mutta ei se, että se loikki sinä aamuna pitkin männikköä kuin nuori kauris, kuten sillä oli tapana, haki sanomalehden häntä ylpeästi pystyssä kuten sillä oli tapana, silloin kun sillä oli tehtävä ja pudotti sen sanomalehden pari metriä ennen ovea lumihankeen kuten sillä oli tapana. Mistään ei voinut arvata, että iltapäivällä katsoessani sitä tiesin, että nyt pitää lähteä kamun kanssa sille viimeiselle lenkille.
Kirkukoon se, joka nyt paatostelee, että kohta taas verrataan koiraan lapseen tai muuta vastaavaa. Se viimeinen reissu koiran kanssa oli varmasti tähän asti raskain, olihan se 15 vuotta mukana kulkenut. Paljon oli kohdattu ja koettu, eikä koirani koskaan luovuttanut, ei pettänyt, ei hyljännyt. Mikään ei ole niin raskas haudata kuin rakas. Lajista riippumatta.
Tuntui, varsinkin kun poismeno oli niin äkkinäinen, vaikka realistisesti ajatellen ihan kiitettävän nopea ilman tuskia ja pitkiä miettimisiä, että tuota koiraa ei korvaa toinen koira koskaan. Olihan se niin kauan kuonoaan reiden päällä lepuutellut.
Olin puoli vuotta ilman koiraa. En käynyt kertaakaan sinä aikana kunnon lenkillä, joskus hajamielisesti tuli ajatus, että kappas vaan koiran ruoka-aika… mutta ei ollut koiraa mitä ruokkia.
Ei se ollut minun elämääni. Tunsin melkein herjaavani koirani muistoa kun aloin ajatella uuden koiran hankkimista. Mutta niinhän siinä kävi, että asetin itselleni vaatimukset, että koiran pitää olla miun maun mukkaan koiran näköinen (pitkä kuono, pitkä häntä, riittävästi turkkia), paimenkoira kuten edellinen, jotta "saan mitä tilaan", mutta etten vertaisi tulokasta edesmenneeseen, eri rotua, eri kokoinen, eri sukupuolta, eri värinen.
Niinhän se nuorimies sitten tuli taloon. Tuossahan se nyt vuoden iässä, hirmuisella nuoruuden innolla tälläkin hetkellä harrastaa vapaapainia kissan kanssa jalkojeni juuressa. Nyt en enää muista, miten kamalaa se ulos pissaamisen tai kynsien leikkuun opetteleminen oli, se oli niin lyhyt aika koirapojan elämästä. Kyllähän se rankalta tietysti aluksi tuntui, kun 15 vuotta oli edellisen koiran sisäsiistiksi opettamisesta.
Joskus tulee ajatus, että entinen koira teki noin ja noin samassa tilanteessa, mutta tämä on ihan eri yksilö, aivan erilainen luonteeltaan, oma persoonansa. Vanhus ei koskaan unohdu, kuten eivät aikaisemmatkaan elämäni koiruudet, mutta tämän kanssa elämää katsotaan taas ihan uudella ja erilaisella tavalla.
Minä en halua tässä kaiken kaaoksen keskellä muuta sanoa, kuin että minun puolestani hyviä, harmonisia hetkiä koirienne kanssa. Viitatkaa kintaalla provoille, jotka yrittävät hermostuttaa teitä. Nauttikaa yhteiselostanne koirienne kanssa.
Nytkin kun tuota nuorukaisen kohellusta katselen, niin melkein tekee kipiää tajuta, että se ei voi koskaan ymmärtää miten tärkeässä asemassa se tässä huushollissa on. Se on koira. Se heiluttaa häntäänsä ja jupisee kun tulen töistä. Kun on ollut oikein v-mäinen päivä ja haluaisin vain löhötä sohvan nurkassa, se tulee ja laittaa tassunsa olkapäillä, vinkuu ihan hiljaisella äänellä ja lipaisee nenästä tai korvan takaa. Vitutus häipyy sen siliän tien.
Se on minun armoillani. Minä olen sen vastuulleni ottanut eikä sillä muuta vaihtoehtoa ole. Minun siis pitää kantaa vastuuni tästä luontokappaleesta. Se on niin rakas jo siinä, että se antaa minun päättää elämästään. Se todennäköisesti kasvattaa minua enemmän kuin minä sitä, se kasvattaa minua huolehtimaan, ottamaan vastuuta, tarkistamaan elämänarvoja. Koira on koira, se ei tule koskaan ymmärtämään ympäristöään ihmisen tavalla, mutta ihmisellä on se kyky, että voi asettautua koiran tasolle, jos haluaa. Koiran maailman tunteminen ja koiran tarpeisiin vastaaminen on huima silta ymmärryksessä, että olemme kuitenkin vain osa luontoa, mutta meillä on muista lajeista poiketen kyky ymmärtää ja kohdella kunnioituksella muita jos haluamme. Miksi emme haluaisi.
Kiitos sille urhoolliselle, joka jaksoi kahlata tämän tekstin loppuun asti. Ei tällä mitään erikoisempaa tarkoitusta ollut, kunhan vain kerroin tämän hetken tuntemukseni. Meillä todennäköisesti tulee aina olemaan koira, kunnes olen niin dementti, että minut pitää kärrätä väkivalloin johonkin laitokseen.
Minulla on koira kotona. Minun maailmani on sellainen, että koti ilman koiraa ei ole koti lainkaan. Minulla on taas koira kotona ja minä olen siitä onnellinen ja pyrin pitämään myös koirani onnellisena.
Kiitän ja kumarran.
Edellinen koirani kuoli yli vuosi sitten kunnioitettavassa 15 vuoden iässä. Kun se oli kymmenen vuoden ikäinen, alkoi korvieni välissä paniikkinappula piiputtamaan että haloo, koira vanhenee, kohta se kuolee! Mutta koira oli terve, ihmiset jopa kyselivät onko tuo pentu, joten siinä se rinnalla kulki ja paniikki helpotti. Jotenkin ajan myötä tuntui, että huolimatta harmaantumisesta tuo koira on ikiliikkuja eikä kuole koskaan.
Kunnes se iltapäivä tuli, jolloin löysin sen halvaantuneena töistä palatessani. Se viimeinen rutiininomainen aamu ei koskaan häivy mielestäni, vaikka monia muita asioita unohtelisinkin, mutta ei se, että se loikki sinä aamuna pitkin männikköä kuin nuori kauris, kuten sillä oli tapana, haki sanomalehden häntä ylpeästi pystyssä kuten sillä oli tapana, silloin kun sillä oli tehtävä ja pudotti sen sanomalehden pari metriä ennen ovea lumihankeen kuten sillä oli tapana. Mistään ei voinut arvata, että iltapäivällä katsoessani sitä tiesin, että nyt pitää lähteä kamun kanssa sille viimeiselle lenkille.
Kirkukoon se, joka nyt paatostelee, että kohta taas verrataan koiraan lapseen tai muuta vastaavaa. Se viimeinen reissu koiran kanssa oli varmasti tähän asti raskain, olihan se 15 vuotta mukana kulkenut. Paljon oli kohdattu ja koettu, eikä koirani koskaan luovuttanut, ei pettänyt, ei hyljännyt. Mikään ei ole niin raskas haudata kuin rakas. Lajista riippumatta.
Tuntui, varsinkin kun poismeno oli niin äkkinäinen, vaikka realistisesti ajatellen ihan kiitettävän nopea ilman tuskia ja pitkiä miettimisiä, että tuota koiraa ei korvaa toinen koira koskaan. Olihan se niin kauan kuonoaan reiden päällä lepuutellut.
Olin puoli vuotta ilman koiraa. En käynyt kertaakaan sinä aikana kunnon lenkillä, joskus hajamielisesti tuli ajatus, että kappas vaan koiran ruoka-aika… mutta ei ollut koiraa mitä ruokkia.
Ei se ollut minun elämääni. Tunsin melkein herjaavani koirani muistoa kun aloin ajatella uuden koiran hankkimista. Mutta niinhän siinä kävi, että asetin itselleni vaatimukset, että koiran pitää olla miun maun mukkaan koiran näköinen (pitkä kuono, pitkä häntä, riittävästi turkkia), paimenkoira kuten edellinen, jotta "saan mitä tilaan", mutta etten vertaisi tulokasta edesmenneeseen, eri rotua, eri kokoinen, eri sukupuolta, eri värinen.
Niinhän se nuorimies sitten tuli taloon. Tuossahan se nyt vuoden iässä, hirmuisella nuoruuden innolla tälläkin hetkellä harrastaa vapaapainia kissan kanssa jalkojeni juuressa. Nyt en enää muista, miten kamalaa se ulos pissaamisen tai kynsien leikkuun opetteleminen oli, se oli niin lyhyt aika koirapojan elämästä. Kyllähän se rankalta tietysti aluksi tuntui, kun 15 vuotta oli edellisen koiran sisäsiistiksi opettamisesta.
Joskus tulee ajatus, että entinen koira teki noin ja noin samassa tilanteessa, mutta tämä on ihan eri yksilö, aivan erilainen luonteeltaan, oma persoonansa. Vanhus ei koskaan unohdu, kuten eivät aikaisemmatkaan elämäni koiruudet, mutta tämän kanssa elämää katsotaan taas ihan uudella ja erilaisella tavalla.
Minä en halua tässä kaiken kaaoksen keskellä muuta sanoa, kuin että minun puolestani hyviä, harmonisia hetkiä koirienne kanssa. Viitatkaa kintaalla provoille, jotka yrittävät hermostuttaa teitä. Nauttikaa yhteiselostanne koirienne kanssa.
Nytkin kun tuota nuorukaisen kohellusta katselen, niin melkein tekee kipiää tajuta, että se ei voi koskaan ymmärtää miten tärkeässä asemassa se tässä huushollissa on. Se on koira. Se heiluttaa häntäänsä ja jupisee kun tulen töistä. Kun on ollut oikein v-mäinen päivä ja haluaisin vain löhötä sohvan nurkassa, se tulee ja laittaa tassunsa olkapäillä, vinkuu ihan hiljaisella äänellä ja lipaisee nenästä tai korvan takaa. Vitutus häipyy sen siliän tien.
Se on minun armoillani. Minä olen sen vastuulleni ottanut eikä sillä muuta vaihtoehtoa ole. Minun siis pitää kantaa vastuuni tästä luontokappaleesta. Se on niin rakas jo siinä, että se antaa minun päättää elämästään. Se todennäköisesti kasvattaa minua enemmän kuin minä sitä, se kasvattaa minua huolehtimaan, ottamaan vastuuta, tarkistamaan elämänarvoja. Koira on koira, se ei tule koskaan ymmärtämään ympäristöään ihmisen tavalla, mutta ihmisellä on se kyky, että voi asettautua koiran tasolle, jos haluaa. Koiran maailman tunteminen ja koiran tarpeisiin vastaaminen on huima silta ymmärryksessä, että olemme kuitenkin vain osa luontoa, mutta meillä on muista lajeista poiketen kyky ymmärtää ja kohdella kunnioituksella muita jos haluamme. Miksi emme haluaisi.
Kiitos sille urhoolliselle, joka jaksoi kahlata tämän tekstin loppuun asti. Ei tällä mitään erikoisempaa tarkoitusta ollut, kunhan vain kerroin tämän hetken tuntemukseni. Meillä todennäköisesti tulee aina olemaan koira, kunnes olen niin dementti, että minut pitää kärrätä väkivalloin johonkin laitokseen.
Minulla on koira kotona. Minun maailmani on sellainen, että koti ilman koiraa ei ole koti lainkaan. Minulla on taas koira kotona ja minä olen siitä onnellinen ja pyrin pitämään myös koirani onnellisena.
Kiitän ja kumarran.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Teidän perheessä asuu onnellinen ihminen ja onnellinen koira.
jos tällaisia kirjoituksia olisi täällä enemmän, en voisi tällä palstalla enää vierailla. Ainakaan näin raskaushormonien riepoteltavana..
Tai sitten Serlalta tarvisi sponssausta nenäliinoihin!
Ja tuli mieleeni se kun jouduin lopetuspäätöksen mahtavan ensimmäisen oman koirani päälle langettamaan ja viemään sen viimeiselle retkelleen. (Mikä petturi!!)
Ja kuinka vannoin etten enää ikinä ota koiraa, koska ei kukaan pystyisi korvaamaan sitä. Mutta eipä mennyt kuin 3 kuukautta ja pentu takertui matkaani eräästä eläinkaupasta Milanossa..
Tästä pari vuotta ja nykyinen koirani muutti meille.
Ei tuo koskaan pysty samaan viisauteen kuin se eka koira, mutta oma persoonansa tämäkin on :)
mieltä lämmittävää lukea,että on eläimistä kauniisti ajattelevia muitakin olemassa.olen henkkoht nimittäin joutunut aika usein selittelemään mitä hyvää koirissa on.mutta koira on ihmisen paras ystävä niin huonoina kuin hyvinäkin päivinä!sellaista pyyteetöntä rakkautta ei osakseen saa kuin koirilta.tottakai jokaisen koira on juuri maailman paras ja viisain yksilö.mutta miten tylsää olisikaa elämä ilman märkäisiä tassunjälkiä lattialla ja kuonoa sängyn vieressä kun aamulla heräät..
Kiva että siulla ja siun koralla ja kissalla menee hyvin. Niin miullakin ja miun koiralla (9kk) ja kissalla. Vaikka viime kesänä sitä itkettiinkin kun piti monen vuoden uskollinen ystävä viedä viimoselle matkalleen. Eipä sitä taida päivääkään mennä etten sitä muistelis. Mutta onneksi tässä pennussa on niin paljon puuhaa ja energiaa, ettei ehdi enää suremaan :)
kauniista tekstistä! oli ihanaa huomata jonkun muunkin ajattelevan samoin. koira voi olla parasta ihmisen elämässä, jos sen vain jaksaa kasvattaa ja sitä jaksaa rakastaa kuin omaa lasta. paljon se ottaa, mutta enemmän se antaa...
on muuten totta, että koirat eivät voi ajatella ihmisen tavoin, ja myös epäkoira ihmisten pitäisi se ymmärtää. toisaalta tuntuu, etteivät kakki koiraihmisetkään viitsi ajatella koiransa puolesta. koirat eivät esimerkiksi tunne liikennesääntöjä, mutta ihminen voi saada koiran kulkemaan niiden mukaan.
rakastakaa koirianne, ja nauttikaa yhteisistä hetkistä niiden kanssa loppuun asti. parempaa ystävää ei ihminen voi saada.
koira menehtyi äkilliseen sairauteen viime vuonna, niin äkilliseen ettei edes tajuttu että koira on vakavasti sairas ennenkuin oli liian myöhäistä. Suru oli valtava. Nyt kun melkein vuosi hänen kuolemastaan on kulunut, haluaisin ottaa uuden koiran, ei haittaa vaikka olisi ihan samannäköinenkin, jotenkin vaikka en ole uskovainen, uskon siihen että sielu siirtyy olennosta toiseen ja toivon että se tuleva uusi pentu saisi edellisen koirani sielun, tietenkin höystettynä myös sen uuden koiran omalla sielullaan. Tiedän että kuulostaa kauhealta, ehkä en sitten ole päässyt yli siitä asiasta. Se koira oli mulle niin rakas ettei voi edes sanoakaan.