Ame sam eRomane dzene.
kappale alkusanoista kirjasta ’We are the romani people’.
Minä olen romani ja olen syntynyt hevosen vetämissä vaunuissa Irlannissa. Olen kasvanut ja opiskellut Englannissa ja asun nyttemmin Australiassa.
Lapsena Englannissa tiesin ulkomaan mustalaisista vain sen verran, että osasin kuvitella näiden olevan samankaltaisia kun kuin me Englannissa, mutta kuitenkin jollain lailla erilaisia.
Olin kuulut isäni ja muiden romanien puhuvan ulkomaan mustalaisista joiden mukana nämä olivat kolmekymmenluvulla matkailleet. Olin kuullut vanhan Gordon Boswellin puhuvan mustalaisista joiden kanssa hän oli tehnyt hevoskauppaa Belgiassa ennen ensimäistä maailmansotaa. Olin myös kuulut kansantieteilijät Dora Ytesin puhuvan ulkomaan mustalaisista kokoelmissaan, joissa hän käsitteli Saksan mustalasien muuntoaaltoa englannin Balckpooliin 1903 ja kupariseppien muuttoaaltoa Liverpooliin 1911 Olen nähnyt joitakin hänen valokuviaan näistä eksoottisista ulkomaalaisista; Partaisia miehiä korko saappaissaan, väljissä housuissa, löysissä paidoissa ja hopeanappisissa liiveissään, vasaroimassa kuparipannujaan maahan asetetulla pölkyllä. Näissä kuvissa naiset olivat pitkissä nilkkoihin asti ulottuvissa hameissaan, kaulassa kultakolikoista valmistetut korut, ja pojat, samanlaisissa asuissa kuin isät, tupruttelemassa piippuja. Totta kai olin myös kuullut tarinoita Espanjan falmmengon soittaja mustalaisista ja Unkarin mustalaisorkestereista.
Kuitenkin vasta vuonna 1956 tapasin ensikertaa ulkomaan mustalaisia, jotka olivat Unkarin kapinan pakolaisia. Silloinen sosiaali-asiamies otti yhteyttä paikalliseen kansallis- tieteilijään kysyäkseen kielenkääntämiseen liittyvää apua paikallisilta romaneilta. Me menimme joukolla vierailemaan noiden unkarilaisien perheiden luokse. Nämä eivät paljoa muistuttaneet niitä mustalaisia joita olimme nähneet noissa kansatieteilijän valokuvissa, eivät vastanneet lainkaan sitä kuvaa joka minulla oli unkarin mustalaisista, ei pitkiä päällystakkeja, ei viuluja, itse asiassa nämä romanit eivät paljoa poikenneet meistä.
Kuunnellessani näiden puhetta minä äkkiä keksin että kun nämä sanoivat dzhoo-koo, tämä vastasi meidän jukel (koira) sanaa. Nämä ihmiset puhuivat romani kieltä. ja tämä oli se hetki jolloin tietoisuus yhteisestä alkuperästä voimakkaasti iski tietoisuuteeni vaikka en voinutkaan seurata kuin jollakin tietyillä sanoilla heidän puhettaan.
On valiteltavaa, että Ison Britannia romanit olivat tuolloin eristäytyneet mannermaan pääjoukoista ja suurin määrä tietoa jäi tulematta romanielämän luonnonmukaista tietä ja oli usein korvattu ’kaajeiden’ romanttisilla stereotyypeillä, kuten tuo ainainen viulu, löysät siniset housut ja saappaat ja nuo kirjailut liivit, pitkät hameen kaikki nuo koristeet, jotka ovat enenemän romanttisien mielikuvien tuottamia stereotyyppejä kuin todellisia romaneja.
kappale alkusanoista kirjasta ’We are the romani people’.
Minä olen romani ja olen syntynyt hevosen vetämissä vaunuissa Irlannissa. Olen kasvanut ja opiskellut Englannissa ja asun nyttemmin Australiassa.
Lapsena Englannissa tiesin ulkomaan mustalaisista vain sen verran, että osasin kuvitella näiden olevan samankaltaisia kun kuin me Englannissa, mutta kuitenkin jollain lailla erilaisia.
Olin kuulut isäni ja muiden romanien puhuvan ulkomaan mustalaisista joiden mukana nämä olivat kolmekymmenluvulla matkailleet. Olin kuullut vanhan Gordon Boswellin puhuvan mustalaisista joiden kanssa hän oli tehnyt hevoskauppaa Belgiassa ennen ensimäistä maailmansotaa. Olin myös kuulut kansantieteilijät Dora Ytesin puhuvan ulkomaan mustalaisista kokoelmissaan, joissa hän käsitteli Saksan mustalasien muuntoaaltoa englannin Balckpooliin 1903 ja kupariseppien muuttoaaltoa Liverpooliin 1911 Olen nähnyt joitakin hänen valokuviaan näistä eksoottisista ulkomaalaisista; Partaisia miehiä korko saappaissaan, väljissä housuissa, löysissä paidoissa ja hopeanappisissa liiveissään, vasaroimassa kuparipannujaan maahan asetetulla pölkyllä. Näissä kuvissa naiset olivat pitkissä nilkkoihin asti ulottuvissa hameissaan, kaulassa kultakolikoista valmistetut korut, ja pojat, samanlaisissa asuissa kuin isät, tupruttelemassa piippuja. Totta kai olin myös kuullut tarinoita Espanjan falmmengon soittaja mustalaisista ja Unkarin mustalaisorkestereista.
Kuitenkin vasta vuonna 1956 tapasin ensikertaa ulkomaan mustalaisia, jotka olivat Unkarin kapinan pakolaisia. Silloinen sosiaali-asiamies otti yhteyttä paikalliseen kansallis- tieteilijään kysyäkseen kielenkääntämiseen liittyvää apua paikallisilta romaneilta. Me menimme joukolla vierailemaan noiden unkarilaisien perheiden luokse. Nämä eivät paljoa muistuttaneet niitä mustalaisia joita olimme nähneet noissa kansatieteilijän valokuvissa, eivät vastanneet lainkaan sitä kuvaa joka minulla oli unkarin mustalaisista, ei pitkiä päällystakkeja, ei viuluja, itse asiassa nämä romanit eivät paljoa poikenneet meistä.
Kuunnellessani näiden puhetta minä äkkiä keksin että kun nämä sanoivat dzhoo-koo, tämä vastasi meidän jukel (koira) sanaa. Nämä ihmiset puhuivat romani kieltä. ja tämä oli se hetki jolloin tietoisuus yhteisestä alkuperästä voimakkaasti iski tietoisuuteeni vaikka en voinutkaan seurata kuin jollakin tietyillä sanoilla heidän puhettaan.
On valiteltavaa, että Ison Britannia romanit olivat tuolloin eristäytyneet mannermaan pääjoukoista ja suurin määrä tietoa jäi tulematta romanielämän luonnonmukaista tietä ja oli usein korvattu ’kaajeiden’ romanttisilla stereotyypeillä, kuten tuo ainainen viulu, löysät siniset housut ja saappaat ja nuo kirjailut liivit, pitkät hameen kaikki nuo koristeet, jotka ovat enenemän romanttisien mielikuvien tuottamia stereotyyppejä kuin todellisia romaneja.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.