oon entinen yh, jokin aika sitten muutin miesystäväni kanssa saman katon alle. Luonnollisesti lapseni muutti mukana eli olen täysyhäri, bioisä ei tapaa lasta lainkaan eikä häiritse elämäämme mitenkään, vaan hoitaa eltausvelvollisuutensa asiallsesti. Avomieheni kärsii uhmaikäisestä lapsestani, joka ei muutenkana ole siitä helpoimmasta päästä. Hän on jopa sanonut vihaavansa lastani. olen puun ja kuoren välissä, kun tuntuu että joudun jatkuvasti pallottelemaan heidän kahden välissä. uhmis tietysti haluaa olla keskipisteenä koko ajan, mutta mies ei siedä edes hänen koskemistaan, joten pelkkä halaaminen saattaa olla hankalaa: jos halaan miestäni, lapsi tunkee väliin ja mies on tuskissaan, kun lapsi on niin epämiellyttävä. lapselle avomieheni on isä, muista isistä hänellä ei vielä ole edes tietoa.
hyviä ratkaisuja??? aiomme mieheni kanssa pysyä yhdessä, tuli mitä tahansa murheita, eli kumppani pysyy vierellä. miten voisimme parantaa tilannetta ja onko muilla samanlaisia kokemuksia?
ps. lapseni pitää "isästään" todella paljon, mutta myös vähän pelkää, koska varmasti tuntee ettei hänestä pidetä.
hyviä ratkaisuja??? aiomme mieheni kanssa pysyä yhdessä, tuli mitä tahansa murheita, eli kumppani pysyy vierellä. miten voisimme parantaa tilannetta ja onko muilla samanlaisia kokemuksia?
ps. lapseni pitää "isästään" todella paljon, mutta myös vähän pelkää, koska varmasti tuntee ettei hänestä pidetä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
voi suositella kuin että sinnittelette hammasta purren ja pidätte ehdottomasti huolta ehkäisystä.
Itse en viitsisi sellaisen miehen kanssa saman katon alla elellä, joka vihaisi pientä lastani. Mikä sellaisessa ihmisessä saattaa kiinnostaa? Mutta meitähän on moneksi.
mietippä asiaa lapsesi silmin. Tähän asti olette olleet kahde. Hänen ei ole tarvinnut jakaa sinua kenenkään kanssa. Siihen hän on tottunut.
No miehesi näkökulma on tietysti että hän on sinuun rakastunut ja haluaisi olla lähelläsi koko ajan, lapsen takia se on mahdotonta.
Uskon siis että huomiostasi tapellaan, ja sekä mies että lapsi ovat mustasukkaisia.
Mutta, mutta... tulee myös muistaa että aikuiselta voi odotaa aikuisen käytöstä ja lapselta lapsen. Jos lapsi sanoo; mä vihaan sua, sen voi ottaa lapsen kiukutteluna, eikä asialle kannata antaa paljon painoarvoa. Jos taas aikuinen sanoo että mä vihaan sun lasta, on viesti ihan toinen ja se on otettava vakavasti.
Pari kysymystä: kuinka kauan seurustelitte ennen yhteenmuuttoa ?
Kysyittekö lapsen mielipidettä muutosta vai revittekö hänet vain tutusta ympäristöstä ?
Millainen suhde sinulla oli lapseen ennen yhteenmuuttoanne ? Lellitkö häntä ?
Lapsen käytökseen voi vaikuttaa niin moni asia, että syitä lapsen käytökseen pitää kaivaa syvältä.
Itse en kyllä sulattaisi sitä että mieheni sanoisi vihaavani lastani. Vaikka kuinka olette päättäneet pysyäyhdessä, niin mietipppä millaista perhe-elämää se on, jos perheessä sen jäsenet vihaavat toisiaan.
Muutitteko sittenkin liian pian yhteen ?
seurustelimme noin vuoden ennen yhteenmuuttoa, ja muutto tapahtui siten, että molemmat muutimme samaan aikaan johtuen muista syistä, eli ympäristö muuttui sekä lapsella että aikuisilla, uuteen kotiin. muuttoa ei voitu välttää, johtuen molempien aikuisten töistä. ennen yhteenmuuttoa en voi mitenkän väittää"lellineeni" lasta, mutta kuinka moni sitä tunnustaisi edes itselleen vaikka niin lisi tehnytkin??? mutta olen ymmärtänyt, että pidän kotona lapselle todella kovaa kuria, siis tiukkojen sääntöjen ja periksiantamattomuuden muodossa. tulee ilmi esim kaupassa, kun vertaa muihin samanikäisten vanhempiin, jotka ostavat usein kaikkea mitä lapsi keksii haluta jne. itse en suostu siihen, koska olen melko tiukalla linjalla ruokavalion suhteen ja haluan lapseni tottuvan kunnolliseen ruokaan ja ruoka-aikihin. mut lapset näkyvät kaupassa saavan melko vapaasti kiukuttelemalla tahtonsa läpi ja saavat jäätelöä, karkkia tms. muissakin asioissa meillä ollaan tiukkoja, joten en usko että ongelma on itse "kasvatuksessa".
toisaalta nyt kun taas itse järjellä ajattelen, niin lapsen kohdalla ei ole mitään yllätystä, että hän nukkuu huonosti yms, etenkään kun on aina ollut suorastaan surkea nukkuja. lisäksi muuton yhteydessä hän lopetti päivähoidon kun itse jäin hetkeksi hoitovapaalle, joka loppuu tässä syksyllä.
miehestä sitten...sehän se onkin, hän itse ymmärtää käyttäytyvänsä lapsellisesti ja on keskusteltu siitä, että aikuisen on kyettävä olemaan aikuinen. hän ei vain pysty, mutta se johtunee mm siitä, että meillä on ikäeroa jonkun verran nii päin, että hän on minua nuorempi. itsekään en siinä iässä olisi ollut mitenkään valmis vanhemmaksi. eikä hän edes pidä lapsista, yhdestäkään.
mutta lisää ajatuksia tänne päin, helpottaa kun saa itse uusia näkökulmia. muista keskusteluista olen löytänyt paljonkin sellaista kommenttia, että vanhempipuolien n vaikeaa edes sietää toisen lapsia, rakastmisesta puhumattakaan. eli ongelma ei tosiaan liene vain meillä...
varsinkin tällä palstalla kannattaa lukea isolla sihdillä, sillä palsta on vasta nyt siistiytynyt, kiitos ylläpidon, aikaisemmin täällä provottiin oikein urakalla.
Hankala tilanne kyllä tuo teidän tilanne. Itselläni oli sutinaa eroni jälkeen yhden nuoremman miehen kanssa. Hänen kanssaan en olisi voinut edes ajatella mitään vakavaa, sillä hän oli täysin kypsymätön isäpuoleksi. Toisaalta hän olikin minua varsin paljon nuorempi. No sitten seurustelin lyhyen aikaa itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen kanssa, jolla ei ole lapsia. Hänkään ei osannut suhtautua lapsiperheen elämään, hän kun oli tottunut elämään vuosikausia yksin, ilman vastuuta muista. Siksipä luulen, ettei kyky sopeutua lapsiperhe-elämään ole yksin iästä kiinni, vaan ihmistyypistä.
Nykyisen aviomieheni kanssa meillä on molemmilla lapsia. On totta ettei toisen lapsia välttämättä opi rakastamaan, eikä minusta se ole edes tarpeellista, mutta toisen lasta TULEE mielestäni kunnioittaa ja hänestä voi pitää todella paljon.
Oletko ajatellut millaista elämä lapsellasi on, kun hän kokee joka päivä ettei hänestä pidetä, häntä jopa vihataan. On turha kuvitella etteikö lapsi vaistoa tälläisiä asioita, ikävä kyllä vaistoaa, pienetkin lapset.
Sinun äitinä pitää pitää lapsesi puolta, hänellä ei, sinun tapauksessasi ole todellakaan ketään muuta.
Oletteko ajatelleet että voitte hakea ammattiapua ? Esim neuvolan kautta, perheneuvolaan.
Muutaman vuoden uusperhekokemuksella voin sanoa, että uuden puolison haastavaa lasta voi olla todella hankalaa rakastaa, edes pitää hänestä. Törmäämme vaimon kanssa erittäin usein samoihin ongelmiin ja vaikka ollaan käyty parisuhdetarapiassa useita kertoja, niin siltikään ongelmat eivät ole ratkenneet. Rakastan vaimoani suunnattoman paljon ja se tekee erosta puhumisen todella kipeäksi, mutta tiedostan hyvin sen, että en voi muuttaa vaimoni suhtautumista tyttäreensä. Lapsi on eskari-ikäinen ja minusta jatkuva suukottelu tuon ikäiselle ei ole välttämättä tarpeellista, mutta vaimoni haluaa opettaa lapselleen läheisyyden tärkeyttä. Itse seuraan tilannetta sivusta ja kärsin. Varmasti oma suhtautumiseni puolison lapseen ei ole aikuismaista ja olenkin yrittänyt useasti selitellä itselleni, että hänen kasvatusmetodit ovat järkeviä, mutta kun paha olo iskee, niin ei sille voi mitään. Useinmiten varmastikin sulkeudun omiin oloihini ja tämän vaimoni kyllä huomaa ja pahoittaa siitä mielensä.
En siis osaa auttaa tällä vuodatuksellani, mutta tämä liittynee asiayhteyteen ja siksi ajattelin kirjoittaa. Tsemppiä teille.