Elämä on... Istuu loistavasti mun tämänhetkiseen tunnetilaan. Olin ollu mun kamun kanssa ystäviä jo muutaman vuoden. Ei koskaan erityisen läheisiä, mutta kuitenkin tekemisissä lähes päivittäin. Sitten erään yhteisen ryyppyreissu kuvia kattellessa huomasin ajattelevani miten nätti se onkaa ja miten mukava se on saada nauramaan. Voisin sanoa joutuneeni shokkiin, mutta enpä menny. Ajattelin vaan että kännisen huorailua. Kännissä nyt kaikki haluu kaikkia (öhöm.. noinkohan).
Noo.. Siinä meni pari kuukautta ihan normaaleissa merkeissä. Ei mitää kauheita ihastumisvärinöitä mesekeskusteluissa mutta eipä oltu nähtykkää kasvokkain. Pistin tässä vaiheessa kaiken vielä sen piikkiin että se on tosi ihana ihminen ja huomattuani sen haluisin olla vaan sen kaa läheisempi kamu... JA nyttemmin huomaan olleeni täys idiootti.
Mentiin nääs taas samassa porukassa yhessä juomaan ja koko porukka oli ihan pihalla kaikesta, kiitos väkevien. Mun kamu varsinki oli todella pahasti humalassa. Halaili kaikkia ja koko ajan. Jäin jossain vaiheessa yksin makoilemaan sisälle selällee silmät kii ja kamu tuli ja pussas suoraa suulle, rutisti ja häipy jonnekki. Se itte ei muista mitään tosta ja mä jäin yksin ajatusteni kanssa. Sen jälkee huomasin ajattelevani sitä enenevässä määrin päivittäin kunnes aloin nähä siitä untaki. Enkä pysty vakuuttamaan itteeni siitä ettei siitä tule mitää koskaan!
Onko kellää mitää samanlaisia kokemuksia? Miten pääsitte niistä yli? En haluis että mun ystävyyssuhe kärsii siitä etten osaa olla ajattelematta kamuuni muutenki ku sisarellisessa mielessä. Varsinki ku se on ainut tyttö josta olen ikinä tykänny. Muutoin olen ollut ihastunut vain miehiin, joten kai tämä on sitä nuoruutta ja kasvamista omaan seksuaalisuuteen, ohimenevä vaihe...
Niinhän?
Ja tiedän että joku ehdottaa kaverilleni kertomista, että helpottaisi. Mutta en oikein voi. Muutoin muutkin kaverini saavat kuulla ja alkavat pelätä "koska se oikein ihastuu minuun". Ja yhteiset saunaillat oisivat luonnollisesti vaivaantuneita, tai saisin kuulla niistä vasta jälkikäteen.
Noo.. Siinä meni pari kuukautta ihan normaaleissa merkeissä. Ei mitää kauheita ihastumisvärinöitä mesekeskusteluissa mutta eipä oltu nähtykkää kasvokkain. Pistin tässä vaiheessa kaiken vielä sen piikkiin että se on tosi ihana ihminen ja huomattuani sen haluisin olla vaan sen kaa läheisempi kamu... JA nyttemmin huomaan olleeni täys idiootti.
Mentiin nääs taas samassa porukassa yhessä juomaan ja koko porukka oli ihan pihalla kaikesta, kiitos väkevien. Mun kamu varsinki oli todella pahasti humalassa. Halaili kaikkia ja koko ajan. Jäin jossain vaiheessa yksin makoilemaan sisälle selällee silmät kii ja kamu tuli ja pussas suoraa suulle, rutisti ja häipy jonnekki. Se itte ei muista mitään tosta ja mä jäin yksin ajatusteni kanssa. Sen jälkee huomasin ajattelevani sitä enenevässä määrin päivittäin kunnes aloin nähä siitä untaki. Enkä pysty vakuuttamaan itteeni siitä ettei siitä tule mitää koskaan!
Onko kellää mitää samanlaisia kokemuksia? Miten pääsitte niistä yli? En haluis että mun ystävyyssuhe kärsii siitä etten osaa olla ajattelematta kamuuni muutenki ku sisarellisessa mielessä. Varsinki ku se on ainut tyttö josta olen ikinä tykänny. Muutoin olen ollut ihastunut vain miehiin, joten kai tämä on sitä nuoruutta ja kasvamista omaan seksuaalisuuteen, ohimenevä vaihe...
Niinhän?
Ja tiedän että joku ehdottaa kaverilleni kertomista, että helpottaisi. Mutta en oikein voi. Muutoin muutkin kaverini saavat kuulla ja alkavat pelätä "koska se oikein ihastuu minuun". Ja yhteiset saunaillat oisivat luonnollisesti vaivaantuneita, tai saisin kuulla niistä vasta jälkikäteen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
... tiedän opastaa, että, jos et ota asiaa puheeksi kaverisis kanssa, asia jää kaivelemaan, ellei kaverisi jostain syystä tee aloitetta. Ja ei julkinen bi-seksuaalisuus saa (ainakaan meilläpäin) aikaan mitään pelkoreaktioita, saunaillatkin sujuvat aivan normaalisti. :p
no, minulla on läheinen ystävä, jonka kanssa myös käydään ulkoilemassa välillä. tiesimme molemmat toistemme bi-taipumuksista ja kännissä tuli sitten useinkin hiukan pussailtua- julkisesti ja miesystävienkin nähden. vuosia siinä meni, ja sitten päädyimme samaan sänkyyn, olin kyllä arvannutkin hiukan että joskus voisi tilanne hiukan lähteä käsistä. mukavaa oli. kuitenkin joskus tuntuu, että ehkä parasta oli se vaihe kun oli jotain ilmassa ja odotti, tapahtuisiko enemmänkin... nyt on toteutettu, ja koska emme kuitenkaan seurustelemaan ala, se oli sitten siinä. flirttikin loppui, jotenkin ei vain enää kehtaa samalla lailla, hävisi se idea mihin ollaan menossa kun ei olla menossa enää mihinkään.
keneen sitä ihastuisi, ellei ystäväänsä. sellaiseen, jolle uskoutuu asioistaan ja luottaa. jonka kanssa nauretaan ja itketään. ainakin minusta tuntuu, että läheisissä ystävyyssuhteissa on monasti ihastusta mukana, erityisesti sen huomaa jos on saanut uuden hyvän ystävän josta on aivan tohkeissaan. ihmeellinen, upea ihminen ja se on minun ystäväni!
jotenkin vielä tunnun aina huomaavan toisten bi-taipumuksen sillä kaikki naiset, joihin olen ollut hiukankin ihastunut, ovat bissejä- yksi tosin oli tietämättä sitä vielä tutustuessamme...
Minä olen ihatunut/rakastunut yhteen ystävistäni. Kerran aioin kertoa siitä sille, mutta en uskaltanu.. Sitten se avas suunsa ja löi vetoa siitä etten uskalla suudella sitä. Viikon päästä uimahallin vassassa, menin ja suutelin sitä. Se punastu, halas ja sano "Mä en tienny... Rakastavani sua." Nyt me ollaan kai yhdessä ja mua jännittää ystävänpäivä aivan jumalattomasti.