Miten paljon murehditte mielessänne lastenne ja heidän perheidensä asioita? Meidän perheessä on tiivis yhteydenpito eli puhelin soi täällä mummalla joka päivä ja kuulumisia vaihdetaan. Äsken tuossa sohvalla maatessa mietin että minun pitäisi miettiä huomista tyäpäivää eikä tyttäreni puhelinsoittoa. Ikää alkaa olla ja molempia ei jaksaisi murehtia, ei millään..
Ei ole lapset pyytäneet mummaa murehtimaan,ei..vaan kun asioistaan kertovat,niin mummahan jää puhelun jälkeen murehtimaan.
En ole mikään lasteni elämässä roikkuja,omassa elämässä riittää ihan tarpeeksi haasteita vielä. Lapset ovat lähteneet omilleen eikä minua se mitenkään ole masentanut,ihan hyvä niin.
Nyt vain nämä jaksattimet ovat koetuksella kun työssä on haastetta ja lapsilla huolia. Tulipahan sitten äsken ärjäistyä puhelimeen tyttärelle tästä omastakin jaksamisesta ja nyt sitten kaduttaa ja on syyllinen olo.
Olen viime aikoina ajatellut näitä sanontoja "kantaa sydämessään", "sydän syrjällään" ,"kuin kivi sydämellä"jne.
Kyllä se niin tosi on että fyysisesti se sydän on tässä iässä koetuksella jos sillä paljon on kannettavaa, ja varsinkin jos on sellainen että kantaa niitä murheita mukanaan.
Voi ihmiset miten sitä oppisi olemaan murehimatta liikaa? Vielä on elämänhaluja jäljellä niin paljon, vaan ei tule mitään jos ei tässä opi relaamaan..
Ei ole lapset pyytäneet mummaa murehtimaan,ei..vaan kun asioistaan kertovat,niin mummahan jää puhelun jälkeen murehtimaan.
En ole mikään lasteni elämässä roikkuja,omassa elämässä riittää ihan tarpeeksi haasteita vielä. Lapset ovat lähteneet omilleen eikä minua se mitenkään ole masentanut,ihan hyvä niin.
Nyt vain nämä jaksattimet ovat koetuksella kun työssä on haastetta ja lapsilla huolia. Tulipahan sitten äsken ärjäistyä puhelimeen tyttärelle tästä omastakin jaksamisesta ja nyt sitten kaduttaa ja on syyllinen olo.
Olen viime aikoina ajatellut näitä sanontoja "kantaa sydämessään", "sydän syrjällään" ,"kuin kivi sydämellä"jne.
Kyllä se niin tosi on että fyysisesti se sydän on tässä iässä koetuksella jos sillä paljon on kannettavaa, ja varsinkin jos on sellainen että kantaa niitä murheita mukanaan.
Voi ihmiset miten sitä oppisi olemaan murehimatta liikaa? Vielä on elämänhaluja jäljellä niin paljon, vaan ei tule mitään jos ei tässä opi relaamaan..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aikanaan murehdin, surin ja huolestuin sisarusteni asioista. Olen suurperheestä lähtöisin ja minulla on paljon sisaruksia.
Sitten jossain vaiheessa oivalsin, että ei se turha murehtiminen ja sureminen toisten puolesta mitään auta. Todellinen auttaminen vaan auttaa. Ja niinpä en enää murehdi, mutta autan ja olen tukena jos vaan voin.
Omien lasten myötä taas tuo sama ilmiö: nyt seuraan mielelläni lasteni ja lastenlasteni elämää. En määräile heidän elämäänsä. Tietenkin olen huolestunut nykymaailmasta ja sen kovuudesta. Mutta toivon ja luotan nuorteni osaavan suhtautua terveesti ja selviytyvän elämässään. - Ja nuoremme arvostavat minua ja tietävät minun tukevan ja auttavan heitä vapaaehtoisesti mielelläni.
Mutta eikö se ole niin, että kun on tullut äidiksi, niin äidin tunteet pysyvät iäti syvällä sydämessä.
Minulla on anoppi, joka murehtii ja huolehtii aivan liikaa meidän asioista. Hän on minua paljon vanhempi ja vanha tapainen ni yritän ymmärtää, mutta tekee minutkin hulluksi murehtimisillaan. Myönnän, että itsestänikin on tullut aivan hirveä asioiden pohtija ja semmonen yleinen murehtija mutta anoppi siihen päälle vielä stressaamaan niin olo on monenakin viikonpäivänä melko hermostunu...
Ymmärtäkää kiltit anopit ja äidit antaa kuitenkin lastenne elää omaa elämäänsä ja murehtia omat murheensa, koska se ei ole mukavaa että oman stressin päälle asioista tulee painostamaan vielä joku ulkopuolinen... ainakaa koko aikaa... Voisiko joku muuten selittää miksi hän toimii näin...? Onko sitten liikaa kiinni meän perheessä vai mikä?
Nimittäin sellanen hauska juttu, että olen raskaana ja jouduin sisälle sairaalaan mm. korkean verenpaineen takia ja arvatkaapas mistä se aina tulee???
Oikeasti aina kun anoppi käynyt mun verenpaine (alapaine) katossa... kun taas mittaan sen stressi työpäivän päätteeksi ni eipäs kuiteskaa verenpaine ole noussu... mikä ihme se on että anopit saa verenpaineenki nousemaan...
Toiset anopit eivät osaa pitää murheita sisällään vaan laukovat ne lasten tietoisuuteen, siitä tulee tunne että sekaantuvat asioihin.
Itse olen niitä jotka murehtii hiljaa itsekseen ja viettää unettomia öitä.
Mutta vielä sen lisäksi että tulee murehdittua lasten vaikeuksia, on vanhuksista murehtiminen.
Heidänkään elämäänsä ei saisi mennä puuttumaan vaikka eivät osaisi enää kunnolla ruokaa laittaa.
Pitää kuulemma antaa vanhan päättää itse elämästään.
En vain tiedä missä vaiheessa pitää alkaa hoitelemaan vanhuksen asioita, ettei kukaan loukkaantuisi.
Milloin mahtaa alkaa oma elämä?