Olen 29-vuotias nainen ja tarvitsen kipeästi apuanne!
Olen yrittänyt hakea apua vaikeaan masennukseen muualtakin kuin psykoterapeuttini kautta, joka ei voi antaa muuta kuin keskustelu apua.
Olen 8-vuotta syönyt erinlaisia lääkkeitä pahaan olooni eikä mikään niistä ole auttanut.
Tällä hetkellä menossa peratsin.
Olen menettänyt rakkaimpani, työkykyni ja rohkeuteni.
Tällä hetkellä asun vanhempieni luona ulkorakennuksessa, joka vain pahentaa asiaa, mutta olen kykenemätön hankkimaan itselleni asuntoa kun en tiedä minne haluan mennä.
Vaikka kotona asuminen pahentaa oloani, en osaa lähteä, koska tunnen itseni vielä yksinäisemmäksi kuin nyt kun asun kotona, jossa on kuitenkin elämää.
Toinen haitta vaikutus on se etten tiedä minne haluan mennä tai muuttaa.
Olen kyllä asuntoja käynyt eripuolilla katsomassa, mutta en pysty muuttaa asumaan pieneen yksiöön koska minulla alkaa happi loppua jo pelkästään silloin kun astun ovesta sisään katsomaan asuntoa.
Psykoterapeuttini on todennut että liian pieni asunto ei tällä hetkellä tule minulle kysymykseenkään, koska minun pääni sekoisi lopullisesti.
Hänen kätensä on kuitenkin sidotut ja kun yritän mennä hakemaan muualta apua, minua pallotellaan ympäriinsä.
Olen aivan loppu, enkä enää tiedä mitä tehdä.
Lääkkeistä ei ole apua ja lääkärille en pääse.
Psykoterapiassa on todettu minun sairastavan vaikeaa masennusta.
onko siis kokemuksia tälläisestä tilanteesta ja miten olette selvinneet?
Olen yrittänyt hakea apua vaikeaan masennukseen muualtakin kuin psykoterapeuttini kautta, joka ei voi antaa muuta kuin keskustelu apua.
Olen 8-vuotta syönyt erinlaisia lääkkeitä pahaan olooni eikä mikään niistä ole auttanut.
Tällä hetkellä menossa peratsin.
Olen menettänyt rakkaimpani, työkykyni ja rohkeuteni.
Tällä hetkellä asun vanhempieni luona ulkorakennuksessa, joka vain pahentaa asiaa, mutta olen kykenemätön hankkimaan itselleni asuntoa kun en tiedä minne haluan mennä.
Vaikka kotona asuminen pahentaa oloani, en osaa lähteä, koska tunnen itseni vielä yksinäisemmäksi kuin nyt kun asun kotona, jossa on kuitenkin elämää.
Toinen haitta vaikutus on se etten tiedä minne haluan mennä tai muuttaa.
Olen kyllä asuntoja käynyt eripuolilla katsomassa, mutta en pysty muuttaa asumaan pieneen yksiöön koska minulla alkaa happi loppua jo pelkästään silloin kun astun ovesta sisään katsomaan asuntoa.
Psykoterapeuttini on todennut että liian pieni asunto ei tällä hetkellä tule minulle kysymykseenkään, koska minun pääni sekoisi lopullisesti.
Hänen kätensä on kuitenkin sidotut ja kun yritän mennä hakemaan muualta apua, minua pallotellaan ympäriinsä.
Olen aivan loppu, enkä enää tiedä mitä tehdä.
Lääkkeistä ei ole apua ja lääkärille en pääse.
Psykoterapiassa on todettu minun sairastavan vaikeaa masennusta.
onko siis kokemuksia tälläisestä tilanteesta ja miten olette selvinneet?
Vastaukset 11
Vanhimmat
lääkäri, niin täytyyhän sinulla olla lääkärikontaktikin, kerrothan käyttäväsi Peratsinia. Kuka sen on määrännyt?
Millaista apua kaipaat? Et tiedä minne haluat lähteä, kukaan muu ei sitä voi tietää ja päättää puolestasi
Millainen taloudellinen tilanteesi on? Oletko kuntoutustuella/eläkkeellä, sairauslomalla?
Kerrot että psykoterapiassa sinun on todettu sairastavan vaikeaa masennusta...eli sinullako siis on lääkäri psykoterapeuttina? Ei muuten mutta kun lääkäri ainoastaan voi antaa diagnoosin, ei esim. psykologi tms.
Psykoterapeuttini on psykologi ja joku muu hienonimike sillä oli vielä.
Kävin mielenterveystoimistossa ennen psykoterapeutilleni siirtymistä ja sieltä määräsivät peratsinia ja myös siellä todettiin minun sairastavan masennusta.
Nyt yritin hakeutua terveyskeskuksen kautta lääkärisuhteeseen lääkkeiden takia mutta minut potkaistiin edelleen mielenterveystoimistoon jonne olen soitellut jo tämän tästä, mutta vanhasta paikasta eivät saa papereita eteenpäin vaikka asia pistettiin eteenpäin kiireellisenä.
En näe enään missään elämän iloa, haluan nukkua vaan koko ajan ja kun olen hereillä itken ainoastaan koko ajan.
Lisäksi minulle epäillään aikuisiän adhd mutta lähete on vasta mennyt eteenpäin ja siinä kestää ainakin puoli-vuotta ennenkuin pääsen tutkimuksiin.
Minulla ei ole enää rohkeutta, ei itseluottamusta, enkä enää tunne itseäni, valitan vaan koko ajan koska minuun sattuu sisälle niin paljon.
Apua toivoisin edes siihen että jaksaisin alkaa hoitaa asioita ja pääsisin edes hieman jaloilleni, nyt se on aika toivotonta..
Kun yritän ajatella asioista positiivisesti huomaan jo taas kohta itkeväni vuolaana.
Työt loppuvat huomenna, olen ollut loppu ajan 2kk työpestistäni sairaslomalla ja työnantajani on selvillä tilanteestani ja oli sitä mieltä että palasin liian nopeasti töihin, varattomana oli pakko.
Tarkoitus on hakea sairaslomaa nyt työkkäriä varten ja olin koko viime kevään sairaslomalla vanhasta työpaikastani joka sai tämän kaiken alkuunsa ja sen jälkeen kk.n työttömänä ja yritin sillä välin kasata itseäni ja muutin vanhemmilleni pois vanhasta kaupungistani aloittaakseni alusta.
Ennen oli aivan selvää minne halusin muuttaa mutta kun ei ollut asuntoa tarjolla, se rapistui koko ajan enemmän se tieto ja halu kasaan.
Taloudellinen tilanne on todella huono, eikä vanhempanikaan oikein ymmärrä tilannetta.
Päätin huomenna yrittää soittaa yksityiselle lääkärille josko saisin sieltä alkuun apua, mutta en tiedä onko sekään oikea ratkaisu.
Olen hirvittävän ahdistunut enkä nyt voi siis muuta.
Olen kuullut ettei peratsin edes olisi oikea lääke masennukseen?
en tiiä olen aivan hukassa.
Aika kauan olet sairastanut jo masennusta.
Mitä apua ajattelit pyytää yksityiseltä lääkäriltä? Haluatko vaihtaa lääkitystä?
Oletko käyttänyt Propellin palveluja koskaan? Sieltä voi saada monipuolista apua ja neuvontaa?
En ole koskaan kuullut tuosta propellista, se varmaan löytyy netistä?
Lääkkeiden vaihto alkuun voisi olla ihan asiallinen, olen kyllä jo 8-vuotta vetänyt erinlaisia nappuloita ilman apua, mutta vielä minussa elää pieni toivon kipinä jos jonain päivänä minunkin sisästä löytyisi se herttainen ihminen minkä muut ovat nähneet ja minä kadottanut...
masennuslääke, se on pääasiassa psykoosilääke. millaisia masennuslääkkeitä olet kokeillut?
mulle on syötetty mm.sepramia, gapabentinia, seroxsadia tms. tuota pertasinia 2.sti.. triptylia, ja ketipinoria että saan ees nukuttua kun on kausia jolloin en yhtään nuku..
en ees muista kaikkien nimiä, mutta paljon niitä on 8-vuoteen mahtunut... =(
en ole saanut apua niistä mistään...
nyt ekaa kertaa tilanne näin paha...
Propellista löydät tietoa netistä - en ole niin taitava, että osaisin laittaa linkkejä, sorry.
Mielenterveyden keskusliiton Tietopalvelu Propelli.
http://www.mtkl.fi/liiton_toiminta/tietopalvelu_propelli/
Vain kopioit osoitteen sellaisenaan tekstilaatikkoon, mieluiten omalle rivilleen.
Hei!
Minä olen sinua muutaman vuoden vanhempi nainen. Olen sairastanut toistuvaa masennusta teini-iästä lähtien ja masennus on pahentunut aina vain. Silloin nuorena sitä hoidettiin usean vuoden psykoterapialla ja lääkkeitä ei edes tarjottu. Koko aikuisikäni olen asunut vaikeassa parisuhteessa, jossa oli henkistä väkivaltaa. Näiden vuosien aikana olen sekä käynyt juttelemassa mielenterveyshoitajalle, että syönyt mielialalääkkeitä ja unilääkkeitä. Lopulta tilanne kotona meni niin pahaksi, että lakkasin syömästä ja nukkumasta, kun olo oli jo niin paha. En kelvannut toiselle, vaikka kuinka kaikkeni yritin. Muutin lopulta pois parisuhteesta, kun lähipiiri alkoi vaatimaan sitä nähtyään, millaisessa kunnossa olin, ja lapset jäivät miehelle.. Olin jo niin väsynyt, etten jaksanut taistella. Pyysin vain lapsilta anteeksi. Se lapsien jättäminen romahdutti minut lopullisesti ja olin tappaa itseni. Minut otettiin/pääsin kiireellisenä psykiatriseen sairaalaan ja olin siellä lopulta 3,5 kk lepäämässä ja keräämässä voimia uutta elämääni varten. Diagnoosina vaikea masennus ja sairaslomalla olen ollut jo 7 kk. Nuo kuukaudet sairaalassa vasta avasivat silmäni näkemään, missä perhehelvetissä elin kaikki vuodet nuoruudestani lähtien.
Tämän kesän olen asunut omillani. Muutin lähemmäs sukulaisia, jotta on tukiverkko lähellä. Miehelle jäi erossa koti ja lapset, kalusteita myöten. Olen joutunut aloittamaan aivan tyhjästä, ilman säästöjä. Kalusteet, astiat, kaikki on pitänyt hankkia kuin ekaa kertaa olisin muuttanut pois kotoa.. Tämä kituuttaminen työttömänä sairauspäivärahalla on pistänyt miettimään, onko tämä tämän arvoista. Olen sairauslomalla ja käyn terapiassa kerran viikossa. Jollei mulla olisi lemmikkejä ja omaisia lähellä, olisin varmaan jo tappanut itseni. Lapset asuvat kolmen tunnin matkan päässä.
Mulla on lääkeiden lisäksi ollut hoitona sähköhoito sairaalassa ollessa. Luultavasti siitä oli apua. Hoito oli rankka, 6 krt, mutta halusin käyttää kaikki keinot, joita tarjottiin toipumisen avuksi. Lääkkeitä on onneksi olemassa niin paljon erilaisia, että jos tuntuu, ettei lääkkeet yhtään auta oloon, kannattaa ottaa puheeksi lääkkeidenvaihto. Mullakin just vaihdettiin kesällä lääkitystä, kun ei edellisen annosta enää saanut nostaa. Mä syön lääkkeitä mielialaan, ahdistukseen ja unettomuuteen, mutta silti tuntuu, että kaikkein eniten auttaa se, kun saa purkaa sydäntään terapiassa toiselle ihmiselle. Paljon on käyty läpi juuri tuota vinksahtanutta parisuhdetta, jossa elin. Nyt seuraavaksi alkaa depressiokoulu, josta toivottavasti saa tuota vertaistukea muilta samassa tilanteessa olevilta. Ehkä sunkin paikkakunnallasi on jotain vastaavaa vertaistukitoimintaa?
Mä toivon, että sun olosi helpottuu. Sulla on kohtalotovereita. Itsekin olen välillä ollut todellisissa epätoivon syövereissä, jolloin on tuntunut, että tästä en enää tokene, enkä jaksa enää. Mulle lääkäri viime käynnillä sanoi, että "olet sinä varmaan joskus ollut onnellinen, joten tiedät, että voit olla uudelleenkin". Vaatii lujasti tahdonvoimaa elää, jotta voi uskoa siihen, että se päivä joskus vielä paistaa risukasaankin. Mutta mä tiedän, kuinka paljon tuskaa mun menetys aiheuttaisi mun lähimmille ihmisilleni, vanhemmilleni ja lapsilleni, joten se pitää mut elossa. Kotiin ei saisi jäädä murehtimaan. Vaikkei mullakaan ole oikein voimia mihinkään, olen silti aloittanut uusia harrastuksia ja olo on mahtava, kun siellä tapaa ihmisiä, vaikka kotona ennen lähtöä vielä kuinka ajattelisi, että en mä millään jaksaisi mennä.. Jos mulla ei olisi koiraa, istuisin varmaan kaiket päivät kotona neljän seinän sisällä murehtimassa elämääni. Olen aivan varma, että tuolla ihanalla karvakuonolla on iso osansa siinä, että mä olen paranemaan päin, kun se raahaa mua lenkille joka päivä monta kertaa. Sinäkin toivut, usko pois.. Meitä tarvitaan tässä maailmassa.
voi itku kun meinasi itku tulla kun luin sun tekstiä...
osa tuntui niin tutulta, mutta lapsia mulla ei ole.
kaikki, viimeistä suhdetta lukuunottamatta ovat olleet väkivaltaisia molemmin puolin, mutta miehiltä aina pahemmin, olen vain yrittänyt puolustaa itseäni.
Mäkin asun tällä hetkellä meiän porukoiden mökillä, kun mistään ei tunnu saavan asuntoa siitä paikka kunnalta mistä haluaa ja tyrkyttävät sossun kautta muualle mutten uskalla lähteä koska viimeisin muutto ennen tänne mökille tuloa, oli semmoinen 8-vuotta sitten että itkin koko ajan vaan sängyssä ja ex-mies pahensi vaan tilannetta.
Olen yrittänyt hakea itselleni apua ja olen ymmärtänyt että päivystävällä psykiatrisella sairaalalla olisi velvollisuus ottaa vastaan kun asiat menee oikei pahaksi, mut eivät viime maanantaina ottaneet, vaikka kerroin että olen alkanut hakkaamaan itseäni.
totesivat vaan lääkärin kirjoittaneen lausuntoonsa että olen rauhallinen ja tasapainoinen vaikken todellakaan ole ja jos ahdistaa voin kuulema aina syödä diapameja.
lupasin tehä asiasta valituksen potilasasiamiehelle.
nyt pääsin sitten omaan mtt.n ja mulle vaihdettiin lääkkeeksi zyprexa 5mg ja olen vasta syönyt sitä 3päivää joten en tiiä miten alkaa tehoomaan.
Mun perhe ja eteenkin iso-sisko on sitä mieltä mua ei vaivaa mikään kunhan vaan haluan lusmuta.
olen hajoittanut tärkeimmän ihmissuhteen mun viimeisen ex.n kanssa koska se ei voinut nyt olla munkaa ja musta tuli kauhean mustasukkainen ja vittuilin sille koko ajan.
Kotona myöskään ei mua kukaan kuuntele, jos yritän puhua ne alkavat höösäämään siitä kun iso-siskokin on raskaana tai ei saa pikku-siskoa pelotella näillä asioilla kun se on liian pieni 15v.
Ne eivät vaan halua kuunnella ja siksi mun psykoterapeutin mielestä mulla onkin naamio aina päässä että yritän päästä helpommalla kun esitän että kaikki on ok.
Mun ison siskon mielestä jos mä olisin sairas mun pitäisi olla paljon huonommassa kunnossa päällisin puolin kuin mitä olen ja kun yrititn kertoa sille että hakkaan jo itseäni, se totesi että kuin muilla ihmisillä menee huonommin ja sitten se nuuskii mun kaikki lääkkeet ym.
jos hän ei olisi mun sisko en olisi missään tekemisissä hänen kanssaan, mutta olen jo kerran meninnut hänet menettää, se oli hiuskarvan varassa.
kaipaan ex.ni paljon koska hän oli ainoa joka vähäänkään ymmärsi ja nyt hän ei edes puhu mulle enää mitään, koska hän ei pysty enää vastaanottamaan, myönnän että kohtelin häntä tosi paskamaisesti, mutta samalla kaipasin häntä lähelleni kuin halusin siitä ystävää.
kukaan muu ei ymmärrä mitä toinen kokee muutakuin toinen joka on kokenut saman.
Olisi mukava vaihtaa ajatuksia kanssasi enemmänkin nimim. Jos yhtään osaisin lohduttaa...
ja toivon sinulle paljon onnea ja voimia eteenpäin jatkossakin..