Katselin tässä jonain heinäkuun päivänä tyttöystävän kanssa Martin Scorsesen Dylan-dokumenttia No Direction Home. Huomiotani kiinnitti filmissä ohimennen näytetty valokuvasuurennos Yhdysvaltain Billboard-singlelistasta elokuulta 1965. Dylanin "Like a Rolling Stone" oli listakakkosena ja Rolling Stonesin "Satisfaction" roikkui jossain vähän alempana. Beatles-fanit ehkä arvaavat, mikä single oli ykkösenä. No tietysti "Help!". "Like a Rolling Stone" ja "Help!": kaksi laulua, kaksi maailmaa, kaksi maailmankatsomusta, kaksi elämännäkemystä, kaksi aikakautta, tulevaisuus ja menneisyys, Dylanin nerous ja Lennonin lahjakas keskinkertaisuus. Tarjoaako mikään toinen kontrasti yhtä hyvän näkökulman Beatlesien rajoituksiin ja puutteisiin?
Lennon sanoi jälkeenpäin että "Help!" oli hänen ensimmäinen "henkilökohtainen" laulunsa. Lennonia vaivasi vuodesta 1969 se mitä Markku Koski - jonka Beatles-kirjaa sivumennen sanoen vilpittömästi suosittelen kaikille - kutsuu "suoruuden illuusioksi": vain sekä banaaleja klisheitä että "taiteellisia" runokuvia käyttämätön "suora ja rehellinen" teksti on aitoa "itseilmaisua" (tämän politiikan vei äärimmäisyyksiinsä Lennonin ensimmäinen varsinainen soololevy Plastic Ono Band). Tyhmä ja vaarallinen, taiteen ja runouden olemusta kokonaan ymmärtämätön harhakuva! Sillä onhan esim. "Like a Rolling Stone" yhtä aikaa täysin henkilökohtainen ja toisaalta universaalin runollinen, hämäränselvä purkaus, vähän niin kuin Lennonin myöhempi "Across the Universe" (yksi Lennonin harvoista todella korkeatasoisista kappaleista).
Vuonna 1965 "lihavaksi Elvikseksi" omien sanojensakin mukaan muuttunut Lennon tilittää näin: "When I was younger, so much younger than today, I never needed anybody's help in any way. But now these days are gone, I'm not so self assured, now I find I've changed my mind and opened up the doors." Ja Dylan, joka tutustutti Lennonin paitsi pilveen, myös kirjallisesti uskottavaan populaarimusiikkiin, tuntuu puhuvan suoraan hänelle: "You used to be so amused at Napoleon in rags and the language that he used. Go to him now, he calls you, you can't refuse. When you got nothing, you got nothing to lose. You're invisible now, you got no secrets to conceal." Dylan vei ja Lennon vikisi, Lennon kateellisena, impotenttina, ylipainoisena teini-idolina leimuavan profeetan asemesta. Dylan oli hermokeskus ja ukkosenjohdatin joka puki sanoiksi ja musiikiksi oman aikansa kuohuvat tunnot, 50-luvun beat-sukupolven aitona perijänä, mutta Lennon oli häneen verrattuna vain taidekoulua vähäsen käynyt skiffle-muusikko. "Like a Rolling Stone" on viiltävä syväanalyysi alas sortuneesta naisesta; naisen psykologiaa ymmärtämätön ja sen kuvaamiseen kielellisesti kykenemätön Lennon kykeni samaan ainoastaan tekemään romanttisia liirumlaarum-biisejä niin kuin "Yes It Is" taikka misogyynisiä vaimonhakkaamiskappaleita kuten "You Can't Do That" tai "Run for Your Life".
"Like a Rolling Stone" on vallankumouksellinen pop-hitti paitsi pitkän kestonsa (liki kuusi minuuttia) ja sanomansa, myös soundinsa puolesta, Al Kooperin fantastisia urkukuvioita ja koko soinnin rullaavaa täyteläisyyttä myöten. Kappale ylittää folkin, bluesin ja rockin raja-aidat ja luo kokonaan uudenlaisen formaatin, 60-luvun todellisen soundin, jota Beatles ei koskaan samalla tavalla tavoittanut eikä edustanut. Totuus on se että "Like a Rolling Stone" ja "Satisfaction" tyystin selättivät Beatlesit kesällä 1965. Liverpoolin hymypojilla ei ollut millä vastata. Tai ehkä Paul McCartneyn "Yesterday" oli heidän vastauksensa, mutta silloin keskustelua ei käyty Dylanin, nykyisyyden ja tulevaisuuden kanssa vaan Sinatran, menneisyyden kanssa. Beatles oli enemmän siinä aikaulottuvuudessa kotonaan.
Seuraavassa osassa: "My Generation" vs. "We Can Work It Out".
Lennon sanoi jälkeenpäin että "Help!" oli hänen ensimmäinen "henkilökohtainen" laulunsa. Lennonia vaivasi vuodesta 1969 se mitä Markku Koski - jonka Beatles-kirjaa sivumennen sanoen vilpittömästi suosittelen kaikille - kutsuu "suoruuden illuusioksi": vain sekä banaaleja klisheitä että "taiteellisia" runokuvia käyttämätön "suora ja rehellinen" teksti on aitoa "itseilmaisua" (tämän politiikan vei äärimmäisyyksiinsä Lennonin ensimmäinen varsinainen soololevy Plastic Ono Band). Tyhmä ja vaarallinen, taiteen ja runouden olemusta kokonaan ymmärtämätön harhakuva! Sillä onhan esim. "Like a Rolling Stone" yhtä aikaa täysin henkilökohtainen ja toisaalta universaalin runollinen, hämäränselvä purkaus, vähän niin kuin Lennonin myöhempi "Across the Universe" (yksi Lennonin harvoista todella korkeatasoisista kappaleista).
Vuonna 1965 "lihavaksi Elvikseksi" omien sanojensakin mukaan muuttunut Lennon tilittää näin: "When I was younger, so much younger than today, I never needed anybody's help in any way. But now these days are gone, I'm not so self assured, now I find I've changed my mind and opened up the doors." Ja Dylan, joka tutustutti Lennonin paitsi pilveen, myös kirjallisesti uskottavaan populaarimusiikkiin, tuntuu puhuvan suoraan hänelle: "You used to be so amused at Napoleon in rags and the language that he used. Go to him now, he calls you, you can't refuse. When you got nothing, you got nothing to lose. You're invisible now, you got no secrets to conceal." Dylan vei ja Lennon vikisi, Lennon kateellisena, impotenttina, ylipainoisena teini-idolina leimuavan profeetan asemesta. Dylan oli hermokeskus ja ukkosenjohdatin joka puki sanoiksi ja musiikiksi oman aikansa kuohuvat tunnot, 50-luvun beat-sukupolven aitona perijänä, mutta Lennon oli häneen verrattuna vain taidekoulua vähäsen käynyt skiffle-muusikko. "Like a Rolling Stone" on viiltävä syväanalyysi alas sortuneesta naisesta; naisen psykologiaa ymmärtämätön ja sen kuvaamiseen kielellisesti kykenemätön Lennon kykeni samaan ainoastaan tekemään romanttisia liirumlaarum-biisejä niin kuin "Yes It Is" taikka misogyynisiä vaimonhakkaamiskappaleita kuten "You Can't Do That" tai "Run for Your Life".
"Like a Rolling Stone" on vallankumouksellinen pop-hitti paitsi pitkän kestonsa (liki kuusi minuuttia) ja sanomansa, myös soundinsa puolesta, Al Kooperin fantastisia urkukuvioita ja koko soinnin rullaavaa täyteläisyyttä myöten. Kappale ylittää folkin, bluesin ja rockin raja-aidat ja luo kokonaan uudenlaisen formaatin, 60-luvun todellisen soundin, jota Beatles ei koskaan samalla tavalla tavoittanut eikä edustanut. Totuus on se että "Like a Rolling Stone" ja "Satisfaction" tyystin selättivät Beatlesit kesällä 1965. Liverpoolin hymypojilla ei ollut millä vastata. Tai ehkä Paul McCartneyn "Yesterday" oli heidän vastauksensa, mutta silloin keskustelua ei käyty Dylanin, nykyisyyden ja tulevaisuuden kanssa vaan Sinatran, menneisyyden kanssa. Beatles oli enemmän siinä aikaulottuvuudessa kotonaan.
Seuraavassa osassa: "My Generation" vs. "We Can Work It Out".
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kirjoitat pitkää proosaa,mutta missä on pihvi?Kirjoitat ikäänkuin historiallisina faktoina kymmeniä omia mielipiteitäsi.Ei kukaan jaksa aukoa ja oikoa tuollaista ryöpytystä.Muutama rivi riittää keskustelun avaukseksi.Kyllä se sitten siitä sukeutuu.
-asennevammasi on huomattu,poikaseni.. :)
"Totuus on se että "Like a Rolling Stone" ja "Satisfaction" tyystin selättivät Beatlesit kesällä 1965."
Niinkö? Levyt Help (-LP) ja Rubber Soul tulivat vuonna 65, samoin 3 singleä. Varsinkin Rubber Soulia on syystäkin pidetty yhtyeen ehkäpä parhaana LP:nä. Ainakin se oli paras Lennon-Beatles albumi, jokseenkin kaikki mitä hän levylle kirjoitti on klassikoita, ehkä Run for your life-kappaletta lukuunottamatta.
Like a rolling stone ja Satisfaction ovat hienoja biisejä, mutta niin ovat myös Beatlesien Help, I'm down, You've got to hide your love away, It's only love, I've just seen a face, Yesterday, Drive my car, Norwegian wood, Nowhere man, Michelle, Girl, I'm looking through you, In my life, Day tripper ja We can work it out. Eli ei ollut Beatles selällään Dylanin tai Stonesien edessä vuonna -65, eikä sen jälkeenkään.