haaste koulukiusaamisesta

Olen jo vuosikaudet miettinyt samaa. Itse olen 37-vuotias ja kiusaamiskokemukset ovat tapahtuneet ollessani 12-16 vuotias. Elikkä 21-25 vuotta sitten.

Tulin lapsuudessani todella julmasti henkisesti kidutetuksi koulussa. Nykypäivää mietittynä, voin vetää monet asiat sieltä selittämään nykyistä elämääni. Tai viimeisiä paria kymmentä vuotta.

Ensinnäkin. En uskaltanut enää puhua koulusssa, vastat tunneilla, koska pelkäsin. Arvosanani putosivat, koska opettaja ymmärsi, etten ollut tunnilla aktiivinen. Herranjumala, mähän tiesin kuitenkin vastatakseni vaikka mitä! Ja lopulta kävi niin, että vittuilu alkoi koulussa ja luokan ovelle päästyäni, joten juoksin itkemään vessaan ja lopulta en uskaltanut edes mennä kouluun. En oikeastaan käynyt 8- ja 9-luokilla juuri millään tunnilla. Aamulla lähdin kotoolta, mutta piiloudun taloyhtiömme pyöräkellariin eväiden kanssa koko päiväksi.

Mitä tästä seurasi. Koulun kannalta en oppinut enää mitään. Todistukseni 9-luokan keväällä oli täynnä vitosia. En päässyt lukioon. Jatkoin yksityisesti vuoden ajan korottaen numeroita ja sitten jatkoin lukioon. Mutta loppuelämäni olen ollut pulassa kieliopintojen ja matikan kanssa. Yliopistossa olin totaalisissa vaikeuksissa ja en valmistunut ikinä.

Mitä muuta seurasi. Koska pilkka ja iva ja hyökkäys minua vastaan oli niin järkyttävän raakaa, aloin pelkäämään ihmisiä. Eristyin. En lukiossa tai yliopistossa saanut ketään kaveria, enkä kuulunut mihinkään ryhmään. Ottaen huomioon, että lapsena olin ennnen kiusaamista hyvin sosiaalininen ja pidetty.

Ja kun ei ollut koulussa enää, kuin pilkkaa, niin lähdin hakemaan hyväksyntää sieltä, mistä sain. Painuin rikollisiin piireihin. Tein ne kaikkein huikeimmat rikokset, vedin ne kaikkein vahvimmat pillerit. Että mä vihdoinkin vain kelpaisin. Ei kannattanut, joten jätin piirit.

Mitä muuta. Minua kiusattiin ylipainosta ja joistain yksittäisistä asioista. En edes ollut mikään läski. Luokallani oli muutama oikeasti lihava tyttö. No, tästä seurasi tietenkin laihduttaminen. Ja anorexia. Ja 7 vuoden terapia ja yhteensä varmaan 5 vuotta sairauslomaa. Noin 50 sairaalahoitojaksoa. Lääkkeitä ja tuskaa. No entäs sitten. No en vain pystynyt keskittymään opiskeluihin, koska olin sairas, ja jouduin vaihtamaan alkuperäisen opiskelusuunnan helpompaan, mutta en siitäkään valmistunut.

Entäs sitten. Vaikka mitä!

Mietin monesti kaiken kärsineenä oikeudenkäyntiä. Mutta sen sijaan otin yhteyttä sen aikaiseen opettajaani. Kysyin, että miksi hän ei puuttunut asiaan. Hän sanoi, että oli niin nuori ja meidän luokka oli hänen ensimmäinen, joten ei osannut toimia. En lopettanut puhelua, ennenkuin hän sai sanottua anteeksi.
Oikeastaan syytteen vieminen, ei kuitenkaan parantaisi enää mitään.

Yritin joskus 10 vuotta sitten soittaa kiusaajalleni. Hän vastasi, mutta käski mun häipyä. Olisi nyt jumalauta edes anteeksipyytänyt!

Se siitä. Kamala olo, kun kirjoitti tämän.
Miten joku voi lannistaa ja tuhota toisen noin täydellistesti.

Anteeksi en anna ikinä. Eikä minun tarvitse. Mitään hyvää en kiusaajalleni toivo. Suru ja murhe hänen elämässään on ainoa mitä voin toivoa.

ihmisraunio kirjoitti:

Olen jo vuosikaudet miettinyt samaa. Itse olen 37-vuotias ja kiusaamiskokemukset ovat tapahtuneet ollessani 12-16 vuotias. Elikkä 21-25 vuotta sitten.

Tulin lapsuudessani todella julmasti henkisesti kidutetuksi koulussa. Nykypäivää mietittynä, voin vetää monet asiat sieltä selittämään nykyistä elämääni. Tai viimeisiä paria kymmentä vuotta.

Ensinnäkin. En uskaltanut enää puhua koulusssa, vastat tunneilla, koska pelkäsin. Arvosanani putosivat, koska opettaja ymmärsi, etten ollut tunnilla aktiivinen. Herranjumala, mähän tiesin kuitenkin vastatakseni vaikka mitä! Ja lopulta kävi niin, että vittuilu alkoi koulussa ja luokan ovelle päästyäni, joten juoksin itkemään vessaan ja lopulta en uskaltanut edes mennä kouluun. En oikeastaan käynyt 8- ja 9-luokilla juuri millään tunnilla. Aamulla lähdin kotoolta, mutta piiloudun taloyhtiömme pyöräkellariin eväiden kanssa koko päiväksi.

Mitä tästä seurasi. Koulun kannalta en oppinut enää mitään. Todistukseni 9-luokan keväällä oli täynnä vitosia. En päässyt lukioon. Jatkoin yksityisesti vuoden ajan korottaen numeroita ja sitten jatkoin lukioon. Mutta loppuelämäni olen ollut pulassa kieliopintojen ja matikan kanssa. Yliopistossa olin totaalisissa vaikeuksissa ja en valmistunut ikinä.

Mitä muuta seurasi. Koska pilkka ja iva ja hyökkäys minua vastaan oli niin järkyttävän raakaa, aloin pelkäämään ihmisiä. Eristyin. En lukiossa tai yliopistossa saanut ketään kaveria, enkä kuulunut mihinkään ryhmään. Ottaen huomioon, että lapsena olin ennnen kiusaamista hyvin sosiaalininen ja pidetty.

Ja kun ei ollut koulussa enää, kuin pilkkaa, niin lähdin hakemaan hyväksyntää sieltä, mistä sain. Painuin rikollisiin piireihin. Tein ne kaikkein huikeimmat rikokset, vedin ne kaikkein vahvimmat pillerit. Että mä vihdoinkin vain kelpaisin. Ei kannattanut, joten jätin piirit.

Mitä muuta. Minua kiusattiin ylipainosta ja joistain yksittäisistä asioista. En edes ollut mikään läski. Luokallani oli muutama oikeasti lihava tyttö. No, tästä seurasi tietenkin laihduttaminen. Ja anorexia. Ja 7 vuoden terapia ja yhteensä varmaan 5 vuotta sairauslomaa. Noin 50 sairaalahoitojaksoa. Lääkkeitä ja tuskaa. No entäs sitten. No en vain pystynyt keskittymään opiskeluihin, koska olin sairas, ja jouduin vaihtamaan alkuperäisen opiskelusuunnan helpompaan, mutta en siitäkään valmistunut.

Entäs sitten. Vaikka mitä!

Mietin monesti kaiken kärsineenä oikeudenkäyntiä. Mutta sen sijaan otin yhteyttä sen aikaiseen opettajaani. Kysyin, että miksi hän ei puuttunut asiaan. Hän sanoi, että oli niin nuori ja meidän luokka oli hänen ensimmäinen, joten ei osannut toimia. En lopettanut puhelua, ennenkuin hän sai sanottua anteeksi.
Oikeastaan syytteen vieminen, ei kuitenkaan parantaisi enää mitään.

Yritin joskus 10 vuotta sitten soittaa kiusaajalleni. Hän vastasi, mutta käski mun häipyä. Olisi nyt jumalauta edes anteeksipyytänyt!

Se siitä. Kamala olo, kun kirjoitti tämän.
Miten joku voi lannistaa ja tuhota toisen noin täydellistesti.

Anteeksi en anna ikinä. Eikä minun tarvitse. Mitään hyvää en kiusaajalleni toivo. Suru ja murhe hänen elämässään on ainoa mitä voin toivoa.

Lastani kiusattiin 2 viimeistä vuotta ala-asteella henkisesti pahasti, vaikka on reipas urheilija ja kaikin puolin normaali. Kun hän joutui käsikähmään valillä kiusaamisen vuoksi, syyllinen oli aina lapseni, koska oli käynyt kiusaajiin kiinni. Valitin rehtorille, jonka linja oli ,koskea ei saa, muuten ei niin väliä. Koulumaailmasta löytyy lapsi kiusaajien lisäksi myös aivan sairaita aikuisia, opettajia ja rehtoreita.