meillä on miehen kanssa ollu aikamoista vuoristoratakyytiä koko yhessä olo aika. Meillä on yksi lapsi,reilu puolivuotias ja pitkään on puhuttu että toinenkin olisi kiva. Molemmat sitä halus vaikka tilanne ei oo ollu kovinkaan tasainen/normaali vähään aikaan. Noh, nyt sitten olen raskaana. muuten iloinen asia, mutta nyt samalla ollaan eroamassa. tai ei välttämättä lopullisesti, mutta asumusero kuitenkin,jatkosta ei ole mitään hajua. Olo on niin paska kun voi vaan olla. Olo on petetty! meillä piti olla onnellinen loppu,kaksi lasta, omakotitalo ja niin edes päin. mutta kaikki kaatui. monestakin syystä, niitä en jaksa tässä eritellä.
Nyt kauhukseni olen miettinyt tämän pikkukakkosen kohtaloa. En koskaan ajatellut edes harkitsevani aborttia, mutta nyt vaan mielessä velloo, entäs jos jään yksin kahden lapsen kanssa?? en usko että pärjäisin. miehestä ei kamalasti ole ollut apua tämän ensimmäisenkään kanssa vaikka asuimme kuitenkin saman katon alla. miten sitten jos saan toisen lapsen ja mies käy ehkä pari kertaa kuukaudessa katsomassa. toisaalta tuntuu että abortti olisi itsekäs teko, toisaalta, olisinko hyvä äiti jos uuvuttaisin itseni kahden pienen kanssa hulluuden partaalle? tai entäs jos tekisin abortin ja palaisimme yhtenn mieheni kanssa, katuisinko sitä loppuelämäni?
kun ajattelen asiaa,tulee kuvottava olo,en tahdo tappaa vatsassa kasvavaa lastani! mutta en myöskään tule pärjäämään kahden pienen kanssa yksin. mitä minä teen!??!!
Nyt kauhukseni olen miettinyt tämän pikkukakkosen kohtaloa. En koskaan ajatellut edes harkitsevani aborttia, mutta nyt vaan mielessä velloo, entäs jos jään yksin kahden lapsen kanssa?? en usko että pärjäisin. miehestä ei kamalasti ole ollut apua tämän ensimmäisenkään kanssa vaikka asuimme kuitenkin saman katon alla. miten sitten jos saan toisen lapsen ja mies käy ehkä pari kertaa kuukaudessa katsomassa. toisaalta tuntuu että abortti olisi itsekäs teko, toisaalta, olisinko hyvä äiti jos uuvuttaisin itseni kahden pienen kanssa hulluuden partaalle? tai entäs jos tekisin abortin ja palaisimme yhtenn mieheni kanssa, katuisinko sitä loppuelämäni?
kun ajattelen asiaa,tulee kuvottava olo,en tahdo tappaa vatsassa kasvavaa lastani! mutta en myöskään tule pärjäämään kahden pienen kanssa yksin. mitä minä teen!??!!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Pikkuisen kyllä täytyy ihmetellä ja himpun moralisoidakin tekemisiäsi.
Mikä ihme sai sinut hankkiutumaan heti raskaaksi, vaikka teillä jo pieni vauva, jonka hoitovastuu on ilmeisesti yksin sinun harteillasi?
En kyllä kuulu aborttin kannattajiin, mutta jos itse olisin sinun tilanteessasi, niin mitä todennäköisimmin se olisi ykkösvaihtoeto tilanteesta selviämiselle.
Jokainen meistä joutuu tekemään elämässään vaikeatkin päätökset lopulta itse, sekä elämään tekemiensä päätösten kanssa. Joskus saatamme joutua niitä katumaankin, mutta niiden kanssa on vaan elettävä ja tultava toimeen.
Lienee kuitenkin parempi vaihtoehto, yksi kunnolla hoidettu lapsukainen, jonka äiti suht koht kasassa, kuin kaksi lasta yhteiskunnan huostassa ja äiti hermorauniona?
Jos sinulla on hyvät välit omiin vanhempiisi, niin keskustelu myös heidän kanssaan asiasta. He tuntevat sinut ja tietävät tilanteesi kokonaisuuden yleensä paremmin, kuin yksikään meistä, täällä netissä.
Muuta neuvoa en sinulle osaa antaa.
No todella moraaliton olet jos abortin teet. Ei ihmiselämällä voi leikkiä tuolla lailla. Haluun en haluu haluun en haluu...Kumma että moni muu äiti jaksaa useammankin lapsen kanssa yksin. Adoptioon voi myös antaa jos itsellä ei ole resursseja.
sitä mieltä, että aikuisena en enää tekisi aborttia olisi lapsi saanut alkunsa millaisessa tilanteessa tahansa. Ja kun lapsi ei ole edes vahingossa päässyt alulle, vaan on tietoisesti tehty kun sitä on haluttu ja toivottu. Miksi tilanne olisi toinen, vaikka olisit kahden lapsen kanssa yksin jos ei miehestä olisi muutenkaan juuri apua ollut?
Kaksi lasta ei ole niin paljon, etteikö heidän kanssaan yksin pärjäisi.. varmasti pärjäät! Alussa tietysti voi olla raskasta, mutta kunhan lapset vähän kasvavat niin kyllä se sitten helpottaa.. Ja eihän sitä tiedä kuinka kauan olet yksin, vaikka nykyisestä miehestäsi eroaisitkin lopullisesti :)
kiitos ainoasta mukavasta vastauksesta :) itseasiassa päätin jo mitä teen eilen illalla, mutta kyllä tällainen positiivinen kannustaminen auttaa eniten tälläisessa tilanteessa :) kiitos kauheasti! niin, onhan ihmiset selvinneet paljon pahemmastakin, mutta jokainen jolla on ollut joskus saman tapainen tilanne päällä tietää,että järkytyksen ja surun keskellä tulee ajateltua kaiken laista. sillon on tuki tärkeetä, huomaan. kiitos miljoonasti kannustuksesta, ja muille vastanneille,"kiitos" moralisoinnista.
Taatusti sinulle tulee niitä hetkiä, että kiitollisuudella katsot ihanaa pikkukakkostasi ja ihmettelet, miten ihmeessä joskus ajattelit, että et häntä ottaisi vastaan! Onnea ja tsemppiä sinulle!
Muistan kun odotin ensimmäistä lastani. Silloin ajattelin kauhulla, että jos mieheni vaikka kuolisi, en ikinä selviäisi yksin lapsen kanssa. Kun hän syntyi, niin ajatus suorastaan nauratti. Eihän se ihanne tilanne olisi, mutta tietysti minä oman lapseni kanssa pärjäisin.
Ensimmäinen lapseni oli vauva ja odotin toista, ikäeroa suunnilleen saman verran kun teidänkin lapsillenne tulee. Ajattelin taas niitä pahimpia skenaarioita, että miten ikinä voisin selvitä kahden pienen lapsen kanssa, jos mieheni kuolisi tai jättäisi minut. Kun hän syntyi, ei ollut enää epäilystäkään, että en pärjäisi. Sama toistui kolmannen ja neljännen lapsen kohdalla. Nyt meillä on ne neljä lasta ja olemme edelleen saman miehen kanssa naimisissa.
Ihminen pelkää aina uutta ja tuntematonta. Se on ihan luonnollista. Usein se tuntematon voi olla kuitenkin parempikin vaihtoehto. Niinhän se Kaija Kookin laulaa: "Tuttuun helvettiin on helpompaa jäädä kii kuin mennä tietä uutta, tuntematonta, vaikka se viedä vois paratiisiin..."
Ensimmäinen vuosi kahden pienen kanssa tulee olemaan rankka, olitte sitten yhdessä tai erikseen. Sitten se helpottaa ja itse taas kauhulla mietin, miten kestäisin tuota esikoista nyt, jos hänellä ei olisi tuota reilua vuotta nuorempaa sisarusta, jonka kanssa viihtyy niin hyvin. Pärjäisin varmasti, selviäähän siitä moni muukin...
Jos isä ei suuremmin ole osallistunut ensimmäisenkään lapsen hoitoon, niin ei hän osallistuisi toisenkaan, vaikka yhdessä asuisitte. Parhaimmillaan sinulla on vain yhden ihmisen (miehen) pyykit ja sotkut vähemmän hoidettavana. Toisaalta hän varmaankin haluaa tavata lapsiaan, joten ehkä saat jopa enemmän omaa aikaa lapsilta hänen ottaessa heitä esimerkiksi pari kertaa kuukaudessa kuin jos asuisitte yhdessä ja hän ei katsoisi tarpeelliseksi huolehtia lapsistanne. Tai sittn väliaikainen ero saa teidät huomaamaan, että haluatte sittenkin jatkaa yhdessä ja saatte asianne kuntoon.
oman mieheni kanssa elämä oli jossain vaiheessa yhtä paskaa ja meidän lapsi oli silloin muutaman kuukauden ikäinen ja satuin olemaan raskaana vaikka olen aina ajatellut että oli tilanne mikä tahansa niin en ikinä tee aborttia mutta silti päädyin sen tekemään koska tiesin etten olisi jaksanut 2 pienen kanssa ja pahimassa tapauksessa päässsä olisi napsahtanut jo kun muutenkin oli todella huono tukiverkosto.Tietenkin mietin aina minkälainen ja minkä ikäinen lapsi olisi ollut mutta myös sitäkin tilannetta mitä pahimassa tapuksessa olisi voinut käydä.Sinä itse teet päätöksen ja jos sinulla on ihmisiä ketkä voivat auttaa mahdollisimman paljon niin suosittelisin pitämään mutta mieti myös omaa jaksamistasi,se on tärkeintä että äiti jaksaa ja voi hyvin niin myös vauvakin silloin ja täällä palstalla on yleensä aika tuomitsevia ihmisiä abortin suhteen ties mitä hihhuleita mutta se on jokaisen oma päätös!
eikä elämä aina ole ollut helppoa ja ruusuista. Meillä on ollut siis vastamäkiä ja on ollut niitäkin hetkiä jolloin ajattelen pärjäisinkö yksin lasten kanssa. Kyllä pärjäisin, koska niin ovat tehneet äidit ennen meitä, meidän aikanamme ja meidän jälkeemme. Ajattelepa suomen sotavuosia: miehet rintamalla ja äidit kotona ison lapsikatraan kanssa - siihen aikaan kun ei ollut ehkäisyä niin lapsia oli paljon. Ihmiset olivat köyhempiä kuin nykyään. Ja vielä tänäpäivänä tämä on todellisuutta monissa maissa. Ja niistä sotavuosien lapsista on kasvanut kelpo kansalaisia valtaosasta.
Nyt on sosiaalituet ja kaksi lasta ei ole vielä lapsikatras. Elämme maassa jossa vallitsee rauha ja hyvinvointi. Siitä hyvinvoinnista on osallinen niin yh kuin ydinperheellinenkin.
Ihmisellä on yllättäviä voimavaroja ja usein myös yllättäviä tukiverkostoja, joita ei etukäteen arvaisikaan.
Aborttiajatukset juontavat aina pelosta. Minä uskon että turhasta pelosta, koska kuvitelmat tulevaisuudesta ovat usein vääristyneitä: kuvitellaan pahempaa kuin mitä tuleman pitää eikä uskota että kyllä elämä kantaa. Se kantaa. Toki ajattelen myös aborttia moraalisesti vääränä, siis murhana. En ketään tuomitse, sillä enhän tiedä mitä elämä vastaani tuo vielä tällä saralla ja kuinka vahva silloin itse olisin kannassani. Mutta uskon että abortti särkee tekijäänsä. Lapsen synnyttämisen sen sijaan en ole nähnyt särkevän ketään: en edes silloin kun vanhemmuus ei ole onnistunutta.