Olen 30 nainen pk-seudulta, ja olen huomannut jääneeni totaalisen yksin. Mulla oli hyviä ystäviä, joihin välit viileni aivan tyystin n. vuosi sitten. Itse olen aina ollut todella sosiaalinen, saanut helposti kavereita. Olen aina ollut töissä ja opskelussa ns. luokkani pelle. Naisten ja miesten naurattaja. Ehkäpä juuri se jonninjoutavan paskan jauhaja, joka kuitenkin on saanut kaikki hyvälle tuulelle. Mutta vuosi sitten tapahtui vaan jotain, minkä seurauksena jäin totaalisesti yksin.
Mulla oli suhde varattuun mieheen, josta halusin päästä irti. Olin totaalisesti rakastunut pelimieheen, joka kohteli mua kuin kukkaa kämmenellä, mutta silti oli niin viileän etäinen, kuin vaan vakipano voi olla. Jäin pahasti kiinni häneen. Olin niin rakastunut, että se raastoi fyysistä olemustani. Aloin käymään entistä enemmän lenkillä, purkaakseen pahaa oloa. Yhteydenotot kavereihini väheni. Kaverini tajusivat kyllä mistä oli kyse. Apua en heitä kuitenkaan halunnut/kehdannut pyytää. Olisin tarvinnut kavereitteni tukea juuri sillä hetkellä kaikista eniten. En moraalisaarnaa varattuihin ihmisiin sekoamisesta. Sillä tiesinhän sen itsekin. Vaan ystäväni puukottivat siinä tilanteessa selkään kaikista pahiten. Ne antoivat mun olla omissa oloissaan. Vajota syvemmälle itsesääliin. Välinpitämättömiä.
Miksikä sitten kutsun heitä välinpitämättömiksi? Itsehän nimenomaan kerjäsin sitä! Niinpä, itse eräänä Juhannuksena kuuntelin, kun eräs näistä ystävistäni itki todella katkeroitunutta itkua entisen ihastuksensa perään vuosien takaa ja uhkasi tappaa itsensä. MINÄ olin silloin siinä hänen tukenaan. Annoin hänen itkeä pahan olonsa pois. Olin läsnä. En kääntänyt selkääni. Hän jopa kiitti jälkeenpäin, kuinka hänellä on ollut sen jälkeen helpompi olla. Yritin olla hänelle siinä tilanteessa ystävä. Ja mielestäni silloin onnistuinkin. Vaan missä olivat kaverini, kun itse olisin tarvinut heitä? No teroittamassa moraansa, jotta saivat iskeä sen selkään. Tuppea myöten.
Näin kun jälkeenpäin ajattelen tapahtumaa, niin olen ehkä tavattoman helpottunut, sillä ehkä he eivät loppujen lopuksi ollu mulle niitä hyviä kavereita. Itsellä menee tällä hetkellä ihan hyvin, vaikkei sitä elämäni miestä tahdo elämään löytyä. Mutta pärjään kyllä omillani. Tässä iässä sitä vaan huomaa, kuinka vaikeaa on solmia uusia ihmissuhteita, ihan vaan kaveruusmielessä. Tai ehkä sitä on tullut jotenkin varautuneemmaksi ihmisten suhteen. Olisihan se mukava löytää itselle uusia ystäviä, joiden kanssa käydä leffassa, laskettelemassa, matkustelemassa yms. Ehkä tulevaisuudessa. Nyt mennään kevättä kohti päivä kerralla ja käännetään kasvot aurinkoon. Kaikille mukavaa kevään odotusta!
Mulla oli suhde varattuun mieheen, josta halusin päästä irti. Olin totaalisesti rakastunut pelimieheen, joka kohteli mua kuin kukkaa kämmenellä, mutta silti oli niin viileän etäinen, kuin vaan vakipano voi olla. Jäin pahasti kiinni häneen. Olin niin rakastunut, että se raastoi fyysistä olemustani. Aloin käymään entistä enemmän lenkillä, purkaakseen pahaa oloa. Yhteydenotot kavereihini väheni. Kaverini tajusivat kyllä mistä oli kyse. Apua en heitä kuitenkaan halunnut/kehdannut pyytää. Olisin tarvinnut kavereitteni tukea juuri sillä hetkellä kaikista eniten. En moraalisaarnaa varattuihin ihmisiin sekoamisesta. Sillä tiesinhän sen itsekin. Vaan ystäväni puukottivat siinä tilanteessa selkään kaikista pahiten. Ne antoivat mun olla omissa oloissaan. Vajota syvemmälle itsesääliin. Välinpitämättömiä.
Miksikä sitten kutsun heitä välinpitämättömiksi? Itsehän nimenomaan kerjäsin sitä! Niinpä, itse eräänä Juhannuksena kuuntelin, kun eräs näistä ystävistäni itki todella katkeroitunutta itkua entisen ihastuksensa perään vuosien takaa ja uhkasi tappaa itsensä. MINÄ olin silloin siinä hänen tukenaan. Annoin hänen itkeä pahan olonsa pois. Olin läsnä. En kääntänyt selkääni. Hän jopa kiitti jälkeenpäin, kuinka hänellä on ollut sen jälkeen helpompi olla. Yritin olla hänelle siinä tilanteessa ystävä. Ja mielestäni silloin onnistuinkin. Vaan missä olivat kaverini, kun itse olisin tarvinut heitä? No teroittamassa moraansa, jotta saivat iskeä sen selkään. Tuppea myöten.
Näin kun jälkeenpäin ajattelen tapahtumaa, niin olen ehkä tavattoman helpottunut, sillä ehkä he eivät loppujen lopuksi ollu mulle niitä hyviä kavereita. Itsellä menee tällä hetkellä ihan hyvin, vaikkei sitä elämäni miestä tahdo elämään löytyä. Mutta pärjään kyllä omillani. Tässä iässä sitä vaan huomaa, kuinka vaikeaa on solmia uusia ihmissuhteita, ihan vaan kaveruusmielessä. Tai ehkä sitä on tullut jotenkin varautuneemmaksi ihmisten suhteen. Olisihan se mukava löytää itselle uusia ystäviä, joiden kanssa käydä leffassa, laskettelemassa, matkustelemassa yms. Ehkä tulevaisuudessa. Nyt mennään kevättä kohti päivä kerralla ja käännetään kasvot aurinkoon. Kaikille mukavaa kevään odotusta!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aika samalla tavalla minullekin kävi.
Avioeron yhteydessä hylkäsivät omat vanhemmat ja sisaruksetkin, sillä verukkeella, että ne eroon liittyvät asiat olivat mukamas niin "vaikeita asioita, että ei niistä oikein voi puhua", kuten äitini asian ilmaisi. Eihän siinä olisi tarvinnut muutakuin olla lähellä ja kuunnella silloin kun oli vaikeinta. Nythän siitä on jo yli 10 vuotta aikaa, ja jotain sisimmässä on muuttunut kovemmaksi, joten en enää kaipaa tai edes päästä ketään lähelleni.