Olimme avomieheni kanssa puhuneet jo toista vuotta perheenlisäyksestä. Vauvaa yritettiinkin, mutta ei kuulunut. Kun sitten huomasin olevani raskaana, viikko 8 nyt menossa, en oikein osannut lukea mieheni reaktiota. Ajattelin hänen olevan vain häkeltynyt. Nyt mies on ruvennut ottamaan selvää aborttiasioista(!) ja kysyi minultakin, milloin raskaus tulisi viimeistään keskeyttää. Luonnollisesti hermostuin, tuli aivan epätodellinen olo. Ihan kuin olisimme tilanneet jotain hobbyhallista ja nyt mies tahtoisi sen "palauttaa". Raivostuttaa ja itkettää. Sanoin jo miehelleni, ettei minusta ole keskeyttämään raskautta. Olemme yrittäneet puhua, miksi mieheni yhtäkkiä tuntee näin. Olen varmasti itsekin käyttäytynyt typerästi, syyttänyt jo pettämisestä ja tutkinut hänen tekstiviestejään. Mieheni vakuuttaa, ettei mistään sellaisesta ole kyse, eikä osaa perustella, miksei nyt yhtäkkiä tahdokaan tätä vauvaa.
Yöunet ovat jääneet jo monena yönä nukkumatta, enkä ole uskaltanut kenellekään edes kertoa tästä raskaudesta vielä. Mies ei olesuoranaisesti käskenyt minua tekemään aborttia, mutta onkin nyt sitä mieltä, että voisimme vielä odottaa. Kun sanoin, ettei tämä lapsi jää tänne vatsaan muutamaksi vuodeksi odottelemaan, mies suuttui ja lähti kaverinsa luokse. Siellä hän on ollut nyt kaksi yötä.
Turhauttaa, että olemme luoneet jotain yhdessä, hän muuttaa mielensä ja heittää pallon minulle!
En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Mieheni sanoi, ettei hänestä ole isäksi vielä. Minua pelottaa tässä nyt eniten se, että mies jättää minuta ja jään lapsen kanssa yksin.
Kuitenkin toivon, että mieheni tulisi tolkkuihinsa ja ymmärtäisi olla onnellinen tästä raskaudesta.
Nyt on vain niin hutera olo, ei ole oikein mitään, mistä ottaa kiinni.
Raskaus on minulle ensimmäinen, joten kaikki siihenkin liittyvä vielä jännittää ja pelottaa, ja minua suututtaa ettei mieheni ole minua tukemassa.
En tiedä, miksi puran tätä tänne. Ehkä toivon, että jollain olisi samankaltainen, onnellisesti päättynyt tarina.
Yöunet ovat jääneet jo monena yönä nukkumatta, enkä ole uskaltanut kenellekään edes kertoa tästä raskaudesta vielä. Mies ei olesuoranaisesti käskenyt minua tekemään aborttia, mutta onkin nyt sitä mieltä, että voisimme vielä odottaa. Kun sanoin, ettei tämä lapsi jää tänne vatsaan muutamaksi vuodeksi odottelemaan, mies suuttui ja lähti kaverinsa luokse. Siellä hän on ollut nyt kaksi yötä.
Turhauttaa, että olemme luoneet jotain yhdessä, hän muuttaa mielensä ja heittää pallon minulle!
En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Mieheni sanoi, ettei hänestä ole isäksi vielä. Minua pelottaa tässä nyt eniten se, että mies jättää minuta ja jään lapsen kanssa yksin.
Kuitenkin toivon, että mieheni tulisi tolkkuihinsa ja ymmärtäisi olla onnellinen tästä raskaudesta.
Nyt on vain niin hutera olo, ei ole oikein mitään, mistä ottaa kiinni.
Raskaus on minulle ensimmäinen, joten kaikki siihenkin liittyvä vielä jännittää ja pelottaa, ja minua suututtaa ettei mieheni ole minua tukemassa.
En tiedä, miksi puran tätä tänne. Ehkä toivon, että jollain olisi samankaltainen, onnellisesti päättynyt tarina.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miestäsi on ruvennut jänistämään. Syy hänen pitää kertoa itse. Sinuna antaisin tilaa ja juttelisin asiat sen jälkeen selviksi. Ihan ymmärrettävää, että epäilet uskollisuutta, mutta kyse voi olla myös vain siitä, että hän kokee asian olevan liian iso käsiteltäväksi, josta tulee karkureaktio.
Olen ollut tilanteessa, jossa on tullut ehkäisyn petettyä yllätysraskaus ja isä meni aluksi paniikkiin. Abortista ei ollut puhetta, mutta erosta puhui kunnes hän tuli ns. järkiinsä. Tuli se ero sitten myöhemmin, mutta raskaus ja ekat vuodet sujuivat mikä olikin hyvä, koska isä sai luotua hyvän suhteen lapseen.
Ehkä sinun nyt pitää miettiä vain mitä itse haluat. Jos haluat lapsen pitää, voit niin tehdä. Tuntuisi varmaan pahalta, jos toivottu raskaus pitäisi keskeyttää. Uskon, että elämä kantaa ja asiat järjestyy. Et ole ainoa äiti, joka saa lapsen yksin, jos niin käy. Lapsi on lahja.
Voimia sinulle!
Onko miehelläsi todellista syytä jänistää tässä tilanteessa tai siis mikä se syy voisi olla? Kuinka kauan olette seurustelleet, minkä ikäisiä olette? Jospa hänestä on alkanut tuntua että vapaus menee kun tekee lapsen. Olisiko mahdollista että hän olisi puhunut asiasta kaverinsa kanssa, joka on saanut miehesi mielen muuttumaan. Joku on kertonut "kauhutarinoita" perheellisen elämästä. Haluaako hän vielä elää elämää sinun kanssasi kahdestaan ilman lasta? Asiasta täytyisi keskustella avoimesti, mutta vaikeaahan se on jos toinen on noin epäkypsä että lähtee kaverille karkuun.
Itse odotin esikoista neljä vuotta sitten, silloin olimme seurustelleet 6 vuotta, ikää 22. Heti tiesin että tästä lapsesta en luovu, mies oli aluksi eri mieltä, halusi minun miettivän vaihtoehtoja ja sitä kuinka elämä tulee muuttumaan lapsen myötä mutta hän ei pakotanut mihinkään. Sanoin miehelleni etten tee aborttia ja jos hän haluaa suhdetta jatkaa niin vauva tulee mukana, hän teki oman valinnan, en pakottanut mihinkään. Nyt ensimmäinen on reilu 3 ja toista odotellaan tammikuussa syntyväksi. Lopen asiat menivät hyvin, onhan se arki välillä rankkaa pienen vauvan kanssa. Mieskin rakastui ajatukseen tulevasta vauvasta pikkuhiljaa, vaikka se silloin olikin täysin suunittelematonta.
Toivon että miehesi ymmärtää mikä aarre lapsi on. Hieman oudoslta tuntuu miksi yhtäkkiä pakenee tilannetta kun asiasta on keskusteltu ja lapsi on suuniteltu. Kuinka monella se ensimmäinen onkaan "vahinko"...
...kurja tilanne, ei voi muuta sanoa. Eikä mulla ole edes antaa sitä onnellista loppua sisältävää tarinaa, mutta uskon että sellainenkin joltain löytyy! Toivottavasti vastaukseni valottaa hieman miehesi tuntemuksia. Olen raskausviikolla 9 ja meillä vauva-asia oli esillä parisen vuotta (ensimmäinen raskaus siis minullakin menossa). Vauvaa ei kuitenkaan kuulunut ja pikkuhiljaa aloimme jo sopeutua ajatukseen, ettei sitä ehkä tulekaan. Viimeiset puoli vuotta olen keskittynyt ihan muihin juttuihin ja kääntänyt päätäni siihen suuntaan että lapsetonkin elämä voi olla hyvä elämä. Ja sitten - BAM! Olen raskaana.
Meillä oltiin molemmat, mies ja minä, pari viikkoa shokissa raskausasian varmistuttua. Itkeskelin ja katselin kauhunsekaisin tuntein pihalla melskaavia lapsia vanhempineen. En halua joutua samaan jamaan! Mies otti asian hieman loivemmin ja hämmästeli kun aloin epäröimään. Tuntui kamalalta kun asiasta ei voinut puhua kenellekään. Tai olisihan sitä voinut, mutta jokin esti. Raskaus oli niin alussa että mitä tahansa voisi tapahtua (eli tämä perinteinen syy pitää vielä raskaus omana tietona). Toisaalta tuntui että olin syntyvälle lapselle (?) velkaa sen, etten ole "pilannut" lähtökohtia valittamalla kaikille "elämäni on ohi, olisin halunnut vielä olla vapaa ja huoleton". Siispä purin tuntojani kirjoittamalla ja puhumalla miehelle. Nimenomaan niin että kirjoitin täysin sensuroimatta ja jaoin valitut pääkohdat miehen kanssa. Koin että alun shokkivaihe lähensi meitä koska olimme yhdessä suuren tuntemattoman edessä; kaikkine pelkoinemme. Jos toinen olisi ollut täydellisesti onnensa kukkuloilla, uskon että toisen ahdistus olisi vain lisääntynyt ja siten olisimme ajautunut enemmän erilleen.
No, nyt on kulunut kuukauden päivät raskaustestin plussasta ja aika alkaa tehdä tehtävänsä. Ajatus tulevasta perheenlisäyksestä alkaa saada aina vaan iloisempia sävyjä - tosin voihan vielä tapahtua yhtä sun toista ja siksi emme ole edelleenkään asiasta kertoneet lähipiirille. Hetkittäin koko juttu tuntuu edelleen tosi epätodelliselta ja silloin hoemme miehen kanssa toisillemme "meille tulee ehkä vauva!". Kaikenlaiset raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen liittyvät asiat hirvittävät (olen aivan tolkuton stressaaja kaikessa muussakin, miksen sitten tässä asiassa...), mutta onneksi ne pystyy jakamaan edes miehen kanssa.
Sulla ei sitä onnea ole toistaiseksi ollut ja siksi olet asian kanssa vielä enemmän yksin.
Toivottavasti saat puheyhteyden mieheesi siinä määrin kuntoon että pääsette puhumaan aiheesta syvemmin - huolimatta siitä että tähänastiset keskustelut ovat jääneet vastauksia vaille. Voisitko puhua miehellesi enemmän siitä mitä sinä tunnet, kuin yrittää selvittää mitä hän tuntee. Siis kuinka sinusta tuntuu jännittävältä, pelottavalta että tämä askel toteutui jne. Eli vahvistaisit sitä tunnetta että "samassa veneessä ollaan & molempia jännittää", sen sijaan että yrittäisit vakuuttaa miehesi kaikin keinoin siitä että "Raskaus on tosi ihana juttu!!!" Tämä voisi lisätä yhteyttä välillenne ja ehkä miehesikin saisi pikkuhiljaa kiinni siitä mikä tilanteessa saikin hänet perääntymään. Anna miehesi puhua myös abortista. Se, että hän pohtii asiaa ei tarkoita erttä hän pakottaisi sinut sellaiseen. Mietin itsekin alkushokissa että helpommalla taitaisi päästä kun keskeyttäisi raskauden...ja silti tunsin pohjimmiltaan etten halua sitä. Halusin vain tutkia "pakoreittiä" ja puhua siitä. Mieheni on pohtinut mm. kuinka taloudellinen puoli järjestyy, onko syntyvä vauva terve ja miten synnytys menee, kuinka jaksamme jos vauva valvottaa paljon, kärsiikö seksielämä pahasti jne. Huolenaiheita siis piisaa laidasta laitaan tulevilla vanhemmilla ja jos niistä ei pääse missään yhteydessä puhumaan, on varmasti riskinä että pakokauhu kasvaa hallitsemattomaksi & pakoreaktio uhkaa.
Toki tilanteessasi kannattaa käydä itsensä kanssa syvällinen keskustelu siitä mitä haluat. Ja varautua siihen että mies voi todella lähteä suhteestanne. Ei kai sekään ihan ennenkuulumatonta ole. Mutta voitko ajatella keskeyttäväsi raskauden ja jatkavasi miehesi kanssa yhteiseloa ilman että tämä kokemus heijastuu jatkoon? Tai onko raskaudenkeskeytys tae siitä että suhteenne jatkuu? Ja jos jatkuu, mitä sitten kun miehesi seuraavan kerran lämpenee perheenperustamiselle; voitko olla mitenkään varma ettei paniikki iske uudestaan. No, etpä tietenkään voi. Mutta siksi - kun elämässä on niin paljon epävarmaa - sun on tärkeintä tietää mitä itse haluat. Haluatko tämän lapsen vai haluatko jatkaa miehesi kanssa, whatever it takes.
Toivottavasti tilanteesi selkiintyy!
Kiitos teille, tuntui että ajatukset omassakin päässä järjestyivät lukiessani kirjoituksianne. En ole oikeastaan pystynyt jäsentämään ajatuksiani asiaan liittyen oikein mitenkään, kaikki on vain ollut paksua puuroa päässä.
Olemme siis 24-vuotiaita molemmat, ja olemme olleet yhdessä yli 5 vuotta. Nyt tuntuu, etten tunne enää miestäni, aivan kuin hän olisi joku muu. Tahtoisin asioiden palaavan siihen, mitä se oli ennen tätä koko raskautta.
Soitin miehelleni tänään, onko tulossa milloin kotiin. Hän kysyi, haluanko hänet vielä kotiin. Hän näkee asian nyt niin, että meitä kolmea ei voi olla, vaan joko minä ja hän tai minä ja tämä tuleva lapsi. Yritin kertoa hänelle myös omista tunteistani, kuinka minäkin pelkään ja jännitän. Kerroin myös, että jos nyt keskeytän tämän raskauden, minusta tuntuu, etten voisi enää jatkaa suhdetta hänen kanssaan.
Mieheni yllätti minut täysin ruvetessaan itkemään. Hän sanoi, ettei oikein osaa ajatella nyt tätä tilannetta, että kaikki tuntuu kauhean lopulliselta. Hän kysyi, voisiko olla vielä yhden yön kaverinsa luona, ja puhuisimme huomenna asiat halki. Toki sanoin, että se sopii. En tiedä mitä ajatella, onko tämä nyt hyvä vai huono asia? Tahtooko hän erota?
Tuntuu, että saman aikaisesti tapahtuu niin suuria asioita: nyt olen viimein raskaana niinkuin toivoimme, nyt hän ei enää haluakaan lasta ja saatamme erota ja jään yksin lapsen kanssa. Olen alkanut salaa toivoa, että raskaus päättyisi keskenmenoon, ja häpeän sitä. Haluaisin pitää lapsen, mutta toisalta tuntuu hirveän pelottavalta kokea tämä kaikki aivan yksin. Aborttia tekemään minusta taas ei ole. Keskenmeno ei olisi minun ratkaisuni, se vain tapahtuisi.
Toivon, että asiat selkiytyvät huomenna, kun pääsemme kasvotusten puhumaan. Yritän toki ymmärtää miestäni, että tämä on iso asia käsiteltäväksi, mutta silti päälimmäisenä huutaa ajatus; miksi tämä olisi kevyempi asia minulle? En tahtoisi painostaa miestäni, mutta teen sitä varmasti silti.
Ymmärrän hyvin, on varmasti tosi hämmentävää elää samaan aikaan kaikkea tuota. Ja pelottavinta voi jopa olla että miehesi on yhtäkkiä kuin joku vieras, jota et tunne. Hui!
Hyvä että saitte yhteyden. Nyt molemmilla on aikaa sulatella asiaa edelleen ja valmistautua huomiseen, joka toivottavasti tuo lisävalaistusta asioihin. (Vaikkei varmaan täydellisesti tilannetta ratkaisekaan) Yritä edelleen jäsennellä tuntemuksiasi ja ajatuksiasi sekä toisaalta hakea yhteyttä siihen mitä miehesi sanoi. Esim. hänen esiinottamansa tilanteen kauhea lopullisuus - kyllä, lapsi on valtava sitoumus & asia, joka liittää myös teidät tietylla tavalla aina yhteen, vaikka eroasittekin. Hienoa että miehesi ymmärtää sen! On varmasti monia, jotka hetken huumassa pykäävät jälkikasvua ymmärtämättä lainkaan millainen vastuu sen myötä lankeaa. Sitten kun totuus valkenee, ollaankin ihmeissään.
Voi olla vaikeaa ottaa tätä asiaa "vähemmän tunteella" ja yrittää kuulla miestäsi - olisithan sinäkin oikeutettu tukeen ja ymmärrykseen! Ja raskaanaolo vielä herkistää entisestään tilannetta, loukkaantumiskynnys voi olla matalammalla kun on tunteet pinnassa. Ja hyvänen aika - olisihan se ihana hehkuttaa yhdessä tätä asiaa, sen sijaan että pohdit nyt yksinäsi eroa ja mahdollisuutta että joudutkin tähän yhdessä suunniteltuun tilanteeseen yksin. Mutta jos kovin painostat ja vaadit nopeita ratkaisuja, saatat ajaa tilannetta umpikujaan.
Kuulostaa hyvin inhimilliseltä toivoa että tilanne jotenkin vaan palaisi ennalleen. Ei tuo keskenmenon toivominenkaan minusta rikos ole, ratkaisisihan se tilanteen tietyllä tavalla "helposti", mutta alkuhuojennuksen jälkeen voisi iskeä huonommat fiilikset. Ja kuinka miehesi pystyisi niissä tukemaan...? Vai olettaisiko että elämä jatkuu nyt normaalisti kun tilanne raukesi? No turha tietenkään spekuloida tällaisia; päivä ja asia kerrallaan & niinkuin joku tänne kirjoitti: elämä kyllä kantaa, tavalla tai toisella. Täällä minä tuntematon lähetän sinulle kovasti lämpimiä ajatuksia - varmasti siksi että alkuraskaus on myös meille (ja etenkin minulle) ollut henkisesti isoa myllerrystä, fyysiset oireet on olleet pikkujuttu... Ja silti tulossa on (jos kaikki menee hyvin) kovin, kovin toivottu ja odotettu vauva!!! Eli ei se sekava lähtötilanne välttämättä tarkoita, että tulossa olisi kaamea katastrofi. :)
Kyllä vauvan kans pärjää vaikka yksinkin.Tiedän useitakin samanlaisia tapauksia.Jos teet miehen mieliksi abortin vaikket sitä itse haluaisi on suhteenne todennäköisesti joka tapauksessa tuhoon tuomittu!Saatat syyttää häntä koko loppu ikäsi siitä ja alkaa inhoamaan.
todennäköisesti et abortin jälkeen siedä häntä itse enää silmissä!Itse pitäisin vauvan vaikka mies sanoisi mitä.Häipykööt jos haluaa.Ketään ei voi vastuuseen pakottaa,mutta onko tuollainen mies kiinni pitämisen arvoinen!?
Toki voi olla,että hän mielensä vielä muuttaa,mutta sen varaan ei voi kyllä' laskea jos on tuollainen tuuliviiri.Yksi ystäväni sai esikoisensa 19 vuotiaana.Poikaystävä oli melkein kymmenen vuotta vanhempi ja haluton lapsen pitämiseen.Kaverini antoi ukolle lähtöpassit.Mies ei ole halunnut koskaan pitää lapseensa mitään yhteyttä.Kaverini on aina pärjännyt hyvin lapsensa kanssa eikä katunut päivääkään että valitsi lapsen typerän miehen sijasta!Tästä on nyt kymmenen vuotta aikaa ja hän nyt onnellisesti naimissa ja 3 lapsen onnellinen äiti.Mies ei siis todellakaan ole esikoisen isä.
Tottakai tilanteesi on kauhean hankala ja tulevaisuus nyt pelottaa.Koita nyt jutella asiat puhki miehesi kanssa!Meillä kyllä lähtisi mies ennenkuin tekisin abortin,niin rakas kuin onkin.rakkaan ihmisen puolestakaan ei voi aivan kaikkea uhrata.
Olen kyllä samaa mieltä nim. "rv 17 2" kanssa. Jos teet abortin vain säästääksesi parisuhteesi ja pitääksesi miehen, tulet varmasti katumaan sitä enemmän kuin mitään muuta. Ja suurella todennäköisyydellä parisuhteesi ei sitä tule kuitenkaan kestämään. Pidä lapsi, kyllä te pärjäätte ja mies on kuitenkin velvoitettu elättämään oma lapsensa. Aikas hurjaa, että lapsi on suunniteltu, eikä sittenkään haluttu...