En oikeastaan ole kysymässä keneltäkään mitään, paitsi ehkä Psykiatrilta (onko itselääkintäni ok) tai saman kokeneilta (helpottaako ajan mittaan?). Olen nelikymppinen, perheellinen, ammatissaan hyvin menestynyt nainen. Psykiatrisessa hoitohistoriassani on pari kontaktia julkiseen terveydenhoitoon ja diagnoosi: yleistynyt ahdistuneisuus. Hyväksyn tämän. Olen joskus miettinyt, onko minulla epävakaa persoonallisuus, kun minulla on ajoittain sellaistakin tuskaisuutta, jota ammattilaiset nimittävät epävakaan persoonallisuuden ajoittaiseksi intensiiviseksi dysforiaksi... mutta kun itse olen mielenterveysalalla, olen aikaa sitten diagnosoinut itseni yhtäläisesti mtt:n kanssa: yleistynyt ahdistuneisuus.
Vahvuuteni ovat hyvä stressinhallinta ja kyky pitää kulisseja, toisaalta aito kiinnostus ihmisiin ja elämään. Olen käynyt läpi kuluttavan prosessin, jossa olen miettinyt suhdettani lapsuudenkotiin ja tajunnut äitini häiriintyneisyyden, minkä totuuden kielsin itseltäni (liian) kauan. Ongelmani on siis yleistynyt tuskaisuus. Periaatteessa voin kohtalaisesti, pystyn elämään normaalia ja elävääkin elämää runsaissa sosiaalissa suhteissani, mutta kun perusongelmani liittyvät perusturvallisuuteen ja itsetuntoon, ristiriidat työpaikalla (mahdollinen arvostuksen menettäminen), ihmissuhteissa (hylätäänkö) tai lasten tai omaan terveyteen liittyvät pelot suistavat minut ajoittaiseen tuskaisuuteen. Ei se ole sen kummempaa kuin vetäytymistä sohvaperunaksi tai kolmea saunakaljaa, mutta silti...
Tuntuu, ettei elämä tästä terapian avullakaan muutu. Itse asiassa olen itse mielenterveystyössä ja pärjään hyvin... kun on omaa kärsimyshistoriaa, löytyy empatiaa, ja tiedän etten sekoita omia ja muiden ongelmia.
Peruskireä olen ja ajoittain siis melkoisen ahdistunut, jos jokin uhkaa perusturvallisuuttani tai itsetuntoani. Jaan asioita lähiystävien kanssa ja saan siitä paljon apua, mutta joudun turvautumaan lääkkeisiinkin. Pari kertaa viikossa nukun Stilnoctin/Imovanen avulla, muuten kelaisin päivän tapahtumia tunnin, puolitoista. Alkoholin tunnen rentouttavan, mutta siitä on sen verran haittaa (mielialallista sekä ihan selkeää fyysistä krapulaa) että rajoitan sen kohtuukäyttöön (max 16 annosta viikossa). Xanoria käytän kerran pari viikossa (0,25 mg kerralla), jos tiedän joutuvani esiintymään. Nykyään tuntuu, että haen entistä enemmän yksinäisyyttä, rauhaa, pakenen ainakin velvollisuudenomaisia sosiaalisia kontakteja.
En oikein usko, että psykoterapiasta olisi apua. Luulen, että jotensakin näillä edellämainituilla selviytymiskeinoilla jaksan elää, lisäksi harrastan taidetta. Mutta välillä pelottaa, miten kestän vanhenemisen, tai jos lapsille tapahtuu jotakin, tai mitä vaan... toisaalta olen kestänytkin monenlaista. Oma näkemykseni on, että tarvitsen jonkinlaista lääkkeellistä kainalosauvaa, mutta toivoisin pärjääväni ilman.
Vahvuuteni ovat hyvä stressinhallinta ja kyky pitää kulisseja, toisaalta aito kiinnostus ihmisiin ja elämään. Olen käynyt läpi kuluttavan prosessin, jossa olen miettinyt suhdettani lapsuudenkotiin ja tajunnut äitini häiriintyneisyyden, minkä totuuden kielsin itseltäni (liian) kauan. Ongelmani on siis yleistynyt tuskaisuus. Periaatteessa voin kohtalaisesti, pystyn elämään normaalia ja elävääkin elämää runsaissa sosiaalissa suhteissani, mutta kun perusongelmani liittyvät perusturvallisuuteen ja itsetuntoon, ristiriidat työpaikalla (mahdollinen arvostuksen menettäminen), ihmissuhteissa (hylätäänkö) tai lasten tai omaan terveyteen liittyvät pelot suistavat minut ajoittaiseen tuskaisuuteen. Ei se ole sen kummempaa kuin vetäytymistä sohvaperunaksi tai kolmea saunakaljaa, mutta silti...
Tuntuu, ettei elämä tästä terapian avullakaan muutu. Itse asiassa olen itse mielenterveystyössä ja pärjään hyvin... kun on omaa kärsimyshistoriaa, löytyy empatiaa, ja tiedän etten sekoita omia ja muiden ongelmia.
Peruskireä olen ja ajoittain siis melkoisen ahdistunut, jos jokin uhkaa perusturvallisuuttani tai itsetuntoani. Jaan asioita lähiystävien kanssa ja saan siitä paljon apua, mutta joudun turvautumaan lääkkeisiinkin. Pari kertaa viikossa nukun Stilnoctin/Imovanen avulla, muuten kelaisin päivän tapahtumia tunnin, puolitoista. Alkoholin tunnen rentouttavan, mutta siitä on sen verran haittaa (mielialallista sekä ihan selkeää fyysistä krapulaa) että rajoitan sen kohtuukäyttöön (max 16 annosta viikossa). Xanoria käytän kerran pari viikossa (0,25 mg kerralla), jos tiedän joutuvani esiintymään. Nykyään tuntuu, että haen entistä enemmän yksinäisyyttä, rauhaa, pakenen ainakin velvollisuudenomaisia sosiaalisia kontakteja.
En oikein usko, että psykoterapiasta olisi apua. Luulen, että jotensakin näillä edellämainituilla selviytymiskeinoilla jaksan elää, lisäksi harrastan taidetta. Mutta välillä pelottaa, miten kestän vanhenemisen, tai jos lapsille tapahtuu jotakin, tai mitä vaan... toisaalta olen kestänytkin monenlaista. Oma näkemykseni on, että tarvitsen jonkinlaista lääkkeellistä kainalosauvaa, mutta toivoisin pärjääväni ilman.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosi ei ole välttämättä helppo ja vaatii usein kokemusta psykiatrilta juuri tällaisten häiriöiden hoidosta. Oirekuvasta löytyy yleensä aina huomattava asioiden murehtiminen etukäteen ja sen pähkäily mikä meni pieleen, kuin levy pyörisi päässä eikä sitä saa poikki. Perusturvallisuutta ja itsetuntoakin rassaa sekalaiset ruumilliiset tuntemukset, sydän voi hakata milloin vaan, voi olla vapinaa, palan tunnetta kurkussa, voi reagoida herkästi vatsalla jne. Kehityyy hidas noidankehä missä lievä epävarmuus saa ihmisen pelkäämään lievästikin ahdistavia uusia tai vanhoja tilanteita. Tämä voi johtaa hyvin hitaasti eristäytymiseen turvalliseen omaan kotiin ja liialliseen tuketumiseen aviopuolisoon. Potilaat ovat usein tunnillisia työssään ja aika usein naispotilailla on ongelmia äitisuhteen liiallisessa riippuvuudessa.
Hoidossa kannattaa lähteä siitä, että hakee jonkin lievän SSRI- tai SNRI-lääkkeen ja käyttää sitä pitkään, jopa vuosia. Pikkuhiljaa voi suunnitella terapiaa ja se on syytä fokusoida nimenomaan ahdistuneisuuteen, ei niinkään lapsuuden kokemusten käsittelyyn eli kognitiivinen on paras ja monet psykodynaamisen terapian läpikäyneet ovat pettyneitä kun hyöty jäi olemattomaksi.
On havaittu että noin 60-80% GAD-potilaista sairastuu jossain vaiheessa vakavaan masennukseen. Pitkittynyt, toistuva stressi noin 1-2 vuoden aikana voi johtaa parin vuodenkin sairauslomaan masennuksen oirein ja joskus ahdistusoireet ovat erittäin voimakkaita ja kyllähän itsediagnoosia tekevällä epävakaakin voi käydä mielessä. Yleensä potilas tulee hoitoon tällaisen stressin kestettyä vähän yli vuoden.
Kerrot olevasi hyvä sietämään stressiä ja se ei kyllä sovi ollenkaan GAD-potilaan ominaisuudeksi. Ylläolevilla piirteillä voinet tarkentaa sitä onko kyse tästä vai jostain muusta. Glaxon potilasoppaankin voit lukea.
http://www.gsk.fi/asiakaspalvelu/potohjeet/ylahdistus.pdf
Kiitos, Psykiatri! Vähän hämmennyinkin vastauksestasi. Onkohan diagnoosi sittenkään oikea? Ehkä en täytäkään kriteerejä, ehkä olen vain kroonisesti stressaantunut, ehkä olen onnistunut hoitamaan itseäni tällaiseen suht pärjäävään kuntoon. Stressinhallintani on hyvä, mikä ei tosiaan sovi kuvioon, mutta osittain tarkoitin sillä pinnallista tyyneyttä. Itsekseni kotona märehdin välillä melkoisestikin. Onneksi on keinoja, joilla selviän eteenpäin. Yksi on asioiden purkaminen ja analysoiminen paperilla kognitiivisen terapian keinoin.
En oikein haluaisi säännöllistä lääkitystä. Muutama vuosi sitten, kun oli keskivaikea noin vuoden mittainen masennusjakso (näitä on ollut kaksi), kokeiltiin Cipramil, Fontex, Seroxat, Zoloft, Buspar, Aurorix, jopa vanha kunnon Anafranil, näihin yhdisteltiin välillä Fluanxolia. Kaikki ilman kummoisempaa tulosta. Onneksi masennus meni ohi ajan kanssa.
Luuletko, Psykiatri, että olisi masennusta ennalta ehkäisevää vaikutusta, jos kokeilisin jotakin uutta, esim. Efexoria, ja jatkaisin sitä pitempään jos se sopii? Se nyt taas ei käsittääkseni ole "lievä".
Nukahtamislääkettä käytän siis pari kertaa viikossa, Xanoria noin 2 x 0,25 mg viikossa ja sitten ne kohtuulliset saunakaljat. Ei kai tuo pahalta kuulosta, suurin ongelma lienee ankara yliminäni, joka ei kestä ajatusta bentsoista tai tissuttelusta.
Diagnoosia ei varmasti pysty varmistamaan netin kautta. Eikä hoidossa riitä pelkkä lääke. Kuten sanoin, kannattaa etsiä GAD:n hoitoon erikoistunut psykiatri.
Niinpä kai. Mutta GAD:n hoitoon erikoistunutta psykiatria ei noin vain löydä keltaisilta sivuilta. Pitäisi kai soittaa johonkin yksityiseen lääkäripuljuun täällä Varsinais-Suomessa ja kysyä siellä joltakin psykiatrilta, kuka heillä hoitaa moista. Keskusneiti tuskin tietää!
Viimeksi kun psykiatrilla kävin, sain Zoloft-reseptin. Kotona muistin siitä vanhat ikävät kokemukset ja jätin ottamatta. Lääkäri sanoi, ettei mielellään aloittaisi Efexoria, koska se "on niin paljon jytympää kamaa".
Kai sitä kaikkeen tottuu, vaikka löysässä hirressä roikkumiseen, mutta alan olla aika väsynyt tähän jatkuvaan kireyteen. Tissuttelisin vaikka joka ilta, jos se ei pahentaisi oloani entisestään. Life is shit!
Keskusneidit osaavat uskomattomia asioita. Tiedän Lahdestakin yhden lääkäriaseman keskusneidin, joka osaa ohjata potilaita käsittämättömällä varmuudella juuri oikealle osaajalle. Ihmisen ammattitaitoa ei pitäisi epäillä ennen kuin sen on kokeillut.
Kannattaa siis soittaa ajanvaraukseen. Kyllä siellä yleensä on hyvä tietämys lääkäreiden erityisosaamisesta. Myös TYKS:n tai paikallisen aluesairaalan psykiatrian pkl osaa usein ohjata näissä asioissa.
Efexor on tosiaan "ärjymmän" maineessa, mutta vaikutus on täysin yksilöllinen. Tilastollisesti nuoret ja hoikat naiset saavat siitä herkemmin sivuvaikutuksia, mutta osalle näistäkin se on se kaikkein sopivin lääke josta he eivät luovu.
Viime yönä tuli taas muutama tunti valvottua työmurheita vatvoessa, joten ensi töikseni tänään aion varata ajan psykiatrille. Meni syteen tai saveen, ajattelin pyytää Efexoria. Voisiko siihen heti alussa kombinoida pienen määrän Remeronia iltaan, kun minulla on nukahtamisvaikeuksia?
Vähän pelottaa, jos menee viimeisetkin seksihalut. Aviomies on toistaiseksi jaksanut olla kärsivällinen. Mutta olen halukas kokeilemaan vielä jotakin antidepressiivirintamalla. Ei näinkään voi jatkua, olen vuodet läpeensä ylistressaantunut ja hermostunut. Pinta on tyyni, mutta sen alla kärsin ja väsyn.
Minulta lääkitys vei jo vuosia sitten seksihalut ja siksi ajattelin, että ehkä hyötyisit kokemuksistani. Meillä homma toimii siten, että minä olen seksiasioissa melko passiivinen, mutta koska en voi toisen olettaa tyytyvän seksittömään avioliittoon, niin hän "saa" halutessaan. Kiihottumisen puutteesta johtuvaan kuivuuteen saa apteekista liukastetta. Miehelleni oli tosi vaikeaa hyväksyä sitä, että en saa orgasmia. Pitkän, mahdollisesti jopa kahden vuoden, vakuuttelun jälkeen hän uskoi, että tilanne on näin ok.
Yritä etsiä Oshon kirjallisuutta meditaatiosta. Varma apu! Muutenkin yritä löytää onni tästä hetkestä. Turha tieteellisyys pois ja rakkaus tilalle.
Toivottavasti löydät vastauksen kuitenkin niin monia muitakin vaivaavaan ongelmaan.
Meditaatio , Ainoa tie vapauteen.
Anna itsellesi lupa olla ihminen.
Ei tarvitse olla täydellinen tai edes täysin terve.
Kaikilla pienillä vivahteilla on oma TÄRKEÄ merkityksensä elämässä.
Jokaisella oireella on terveydellinen vaikutus ja ilmaantuvat yleensä silloin kun akuutti asiankäsittely aika lähestyy.
Lääkkeet ei ole minusta vastaus kuin aivan ääritapauksissa.
Antaa kehon tuottaa omia lääkkeitä ja mielen omia.
Niitä kaikki tarvitaan tähän ihmisen elämän kaaoksen kohtaamiseen.
Ahdistuneisuuskin johtuu siitä että yrittää ohittaa asioita kun taas pitäisi istua tuolille keskelle luontoa ja ottaa asiat esille ja pohtia ne selviksi.
Viisaita haastelet, näinhän se on. Mutta monet tunnit on jo pysähdytty istumaan kannon nokassa ja pohdittu omaa elämää. Olen ymmärtänyt itsetuntoni riippuvaisuuden ulkoisesta hyväksynnästä ja puutteellisen perusturvallisuuden. Lapsuus on tullut pengottua melko perinpohjaisesti ja jopa annettua anteeksi niille ihmisille, jotka ovat vanhemmuutensa ymmärtäneet väärin.
Jotenkin vain vanhat ajatuskuviot ja käyttäytymismallit elävät omaa elämäänsä päässä, kropassa ja hermoston toiminnassa. Vaikka kuinka päättäisin elää toisin ja ottaa rennommin, en enää pysty. On kuin sisällä olisi vieteri kireällä eikä siihen ajatustyö auta, eikä tunteiden purkaminen eikä mikään. Työpaikalla on pelissä sekä itsetuntoni että perusturvani (pätkätyöläinen), joten juoksen hädissäni omassa oravanpyörässäni, etten vain mokaa ja menetä kaikkea. Järjellä tajua, etten menetä, mutta tunteet ja fysiologia eivät sitä usko.
Ja rentoutumistakin olen harjoittanut!
rakkaus.Se on voima.Rakastu siis!
Jos et rakastu niin kastu.Sekin on mahdollista nyt kun sataa.
Siis vesisadetta lupasivat..mokomat.
Suihku,vesi,uiminen yms. niillä on huuhtova vaikutus ihmismieleen.Ne auttavat samoin kuin joskus kyyneleet.Pyyhkivät pois vanhoja jotta uusille kujeille tulisi tilaa.
Älä kuitenkaan usko mua täysillä.
Mä oon tällanen pohdiskelija mies.
Kyllä ihminen kiristyy paineidenalla.Se on ihan luonnollinen juttu ja minulle myös tuttu.
Joskus pahan tilanteen kohdatessa ostan muutaman oluen.Juon ne ja hiukan helpottaa.Vaara on kuitenkin alkomaholissakin että alkaisi kilistelemään enempi.Se ei ole järkevää.
Hei Ellinoora
Melkein kuin olisin lukenut kertomusta itsestäni ja tuntemuksistani, kun luin kirjoitustasi! Ainoa ero on se, etten ole kokeillut mitään lääkitystä, ainakaan vielä.
Olen siinä vaiheessa oloni kanssa, että yritän hyväksyä pelkoni ja ahdistukseni osaksi itseäni ja olla huolestumatta niistä sen enempää. Hankaliakin aikoja on välillä, mutta sitten aina käsittämättömästi helpottaa, huolet ja pelot väistyvät. Psykoterapian olen aloittanut, mutta se jäi kesken omaa saamattomuuttani. Itseymmärrykseni kyllä lisääntyi, mutta mitään pysyvää parannusta ei terapia ehtinyt saada tilanteessani aikaan.
Lohdullista lukea, etten ole ainut kummajainen ajatuksineni ja perusturvallisuuden puuttumisineni. Toivon kovasti jaksamista ja aurinkoista kevättä sinulle!
Niinpä, meitä ahdistuneita on todella paljon, mutta jostakin syystä Suomessa on masennus se asia, josta enemmän puhutaan. Johtaahan krooninen ahdistuneisuus tosin usein masennukseen, mutta silti.
Itselläni on pari masennusjaksoa takana. Muuten olenkin aina jotenkin sitkoillut itseni kanssa, kun olen kuitenkin saanut iloa monesta asiasta, silloin kun olen ollut "vain" ahdistunut eikä masentunut. Mutta tiettyinä aikoina, kun kuormitus ja stressi on pitkään ollut suuri, on se johtanut masennukseen ja lääkekokeiluihin.
Olen miettinyt, miksi minun on niin vaikeaa relata ja hellittää. Kävin tällä viikolla uudella psykiatrilla ja hän lisäsi yleistyneen ahdistuneisuuden perään toisen diagnoosin: vaativa persoonallisuus, tosin kysymysmerkillä. Asiassa voi olla vinha perä: se perusturvattomuus ja itsetunnon rakentamisen vaikeus ovat varmasti lisänneet huolestumista, epäilyä, täydellisyyden tavoittelua, liiallista vaatimista varsinkin itseltä, niin että vaativan persoonallisuushäiriön piirteitä ainakin löytyy jos eivät nyt diagnostiset kriteerit ihan täytykään. Pisti miettimään: miten tosiaan oppisin vähemmän vaativaksi. Nämä piirteet ovat niin sitkeässä!
Aloitin pari päivää sitten lääkityksenkin, Efexoria, jota ei ole aiemmin kokeiltu. Vaikka en vielä en ole masentunut, viime vuosien kuormitus on ollut niin suuri ja elämäntilanne raskas, että haluan ehkäistä ennalta mahdollista masennusta ja tietenkin helpottaa nykyisiä ahdistusoireita.
Voimia ja kaikkea hyvää sinulle ja muillekin kohtalotovereille!
Hei! Olen samanlaisista oireista jo pitkään kärsinyt, myös mielenterveysalan ihminen. Minulla on virheellisesti käytössä Zoloft, josta ei apua. Ajoittaiseen tuskaisuuteen ja jännityksiin on myös Rivatril 0,5 mg, joka on siitä ikävä että se väsyttää. Keskustelisin mielelläni kanssasi, jos vain haluat. Minulla tämä GAD/masennus johti eristäytymiseen ja työttömyyteen, minulla ei ole sellaisia voimavaroja, että jaksaisin pitää kulissia tai hallita stressiäni. Aiemmin tein töitä lääkityksen voimalla, mutta nyt sekin vaihtoehto tuntuu pahalta. Nyt pitäisi työelämään päin lähteä ja pelottaa!
Täällä myös yksi nuori GADista/masennuksesta kärsivä. Viestiketju on vanha, mutta ehkä joku löytää minut täältä. Lääkitys ja terapeutti löytyy, mutta olisi avartavaa keskustella jonkun hengenheimolaisen kanssa.
Olen ollut seitsemän vuotta jaksottain hyvin ahdistunut, jopa toimintakyvyn menettämiseen saakka. Monesti olen selaillut näitä viestiketjuja, mutten koskaan ole kehdannut mitään tänne laittaa. Toivoisin, että muutkin rohkaistuvat puhumaan. Kenties yhdessä saamme perspektiiviä ajatuksiimme?
Mä oon tämmönen perussimppeli, en psykiatri, pahasti lapsuudessani traumatisoitunut, pitkän työhistorian omaava ihminen. Psyykeläkkeitä kokeiltiin lähemmäs 20 eri merkkistä 15 vuoden aikana. Takana pitkä pätkä lääkkeetömyyttä. Oireet ovat vähentyneet koko ajan viime vuosien aikana.
Oon tavannut monia psykiatreja ja psykologeja. Kenestäkään en ole saanut mitään apua. Ainoa mikä mua on auttanut on ollut puhuminen ymmärtävässä ilmapiirissä niistä asioista ja varsinkin tunteista, jotka mua vaivaavat. On ne sitten liittyneet lapsuuteen tai arkipäivään.
Apua olen saanut aivan mielettömän paljon 12-askeleen ja halvoista vertaistukeen pohjautuvista ryhmistä. Lähtötilanne on ollut lapsuudessa alkanut psykoottistasoinen ahdistus (leikki-ikäisenä lapsena koettu tosi paha trauma) joka vain paheni aikuisuudessa. Apua lähdin hakemaan 18-vuotiaana. Julkisen puolen psykologi ei mitään edes halunnut ymmärtää mutta rauhoittavia lääkkeitä saman paikan psykiatri kirjoitti tuolloin lukiossa olevalle 18-vuotiaalle kiltille ja kunnolliselle tytölle.
Ihmisen tunne- elämää eivät selkiytä teoriat, diagnoosit. eikä lääkkeet. Psykiatrisiissa oireissa ja sairauksissa on pohjimmiltaan kyse tunne-elämän häiriöistä. Tosin hienoltahan teoriat kuullostavat ja minäkin olen jo 15-vuotiaasta asti lukenut kaikkea mielenterveyteen liittyvää kirjallisuutta.
Sen tästä kaikesta olen oppinut (21 vuoden ajanjakso aikuiselämässäni) oman kokemukseni kautta että henkisesti heikoille sopivat "gurut", teoriat, auktoriteetit ja turvautuminen kirjatietoon. Lääkärit ovat hyviä leikkimään jumalasta seuraavia.
Viisas ja eheä ihminen löytää vastauksia ihan muuta kautta. Minua terveempi "peili" löytyi ilmaisista vertaistuki ryhmistä jolla on kaksi akateemista loppututkintoa ja nyt lapsiakin. Punaisena lankana ryhmässä oli 12-askeeleen ohjelma. Tunne-elämän eheys ja eheytyminen on jotain ihan muuta kuin teorioiden hallitsemista.
Psykiatria? Mitä se on? ¨Tunne-elämän lamaamista lääkkeillä.
Niin kauan oireet jatkuvat kuin alkuperäiset asiat ovat tunne tasolla käsittelemättä. Kärsimys jatkuu, jatkuu ja jatkuu...Pahoillani olen niin monen puolesta koska kärsimys on myös niin turhaa.
Ikävää, ettet ole saanut apua psykologeista/psykiatreista. On totta, että ensimmäiseksi työnnetään pilleripurkki käteen - monet eivät saa edes puheapua. Täytyy kuitenkin muistaa, että jotkut tosiaan tarvitsevat lääkkeitä selvitäkseen päivästä. En puhu nyt mistään rauhoittavista tai muista hyvin vahvoista (toki niitäkin tarvitaan, jotta päästään pahimman yli).
Kuten simppelisimppeli? sanoitkin, kaikista tärkeintä on puhuminen ja se, että yrittää ymmärtää mistä ahdistus johtuu. Myös kirjallisuus on hyvä keino saada perspektiiviä.
Oireet ovat myös aina merkki siitä, että kaikki ei ole hyvin. Siksi omaa kehoaan ja tunteitaan täytyy kuunnella.
Lyrica on hyvä lääke ahdistukseen 2 vuoden kokemuksella alku oireet ovat epämukavia mutte eivät lisää ahdistusta noin 3 päivän jälkeen ne katoaa kuhan kestää vaan ni sen jälkeen ei ahdista
Onneksi et ole minun mielenterveyshoitajani...
Mitä ap. kirjoittaja kirjoitti ja haki vieläpä "Psykiatrilta " apua tällaiselta palstalta niin kertoo oikein kuvaavasti mitä jengiä on psykiatrisella puolella töissä. Sairaita, lääkkeitä syöviä hoitajia eikä ne lääkäritkään yleensä sen terveempiä ole. Hullut hulluja hoitamassa.
No eihän tuo nimimerkki Psykiatri ole oikeasti psykiatriaan erikoistunut lääkäri!
Ahdistukseen auttaa nyrkki pöytään, perklettä tuvan täydeltä ja pullo kossua. Sitten juostaan metsään ja karjutaan prrrrrklettä pitkällä isolla ärrällä niin kauan niin kovaa että lumi tippuu puista ja suonet pullottaa viimeisillään. Sitten seuraa muutama jmalauta täydellä rintakehän ja vatsan lihasten voimalla. Sitten puistellaan päätä ja rykästään tantereeseen kunnon limat aaaarrrrcchpthui. Sitten tuijotetaan tovi tyhjyyteen, puistellaan päätä vielä kerran ja sitten kaiken päälle remakka nauru. Olo kepeä kuin voikukan siemenellä tuulessa ja liito-oravalla lennossa. Elämä hymyilee ja metsäkin on hiljainen.
Mt-ongelmat lisääntyy määrällisesti ja laadullisesti. Samaan aikaan hoitotyöstä leikataan, kiitos eräälle instanssille siellä paksujen pylväiden takana. Ammattilaisten työmäärä lisääntyy järkyttävästi, ja motivaatiota lisäävät asiat vähenee. Seurauksena on paha työstressi, mikä lopulta johtaa siihen, että se henkinen voima torjua potilailta saatua ongelmien taakkaa, se murenee. Seurauksena on juuri se, että herkästi tyrkätään pilleripurkki käteen. Se on sitä väistämätöntä taakan keventämistä, kun ei enää jaksa. Apua on pyydetty, keskusteluja pidetty, ideoita jaeltu. Mutta kun kaikki mitataan rahassa, niin sillä on pahat seuraukset. Mm. se, että ala ei kohta enää kiinnosta ihmisiä. Siitä seuraa se, että on työntekijäpulaa ja ammattitaidon taso on laskenut. Siitä taas seuraa se, että hoidot heikentyy, ja siitä se, että potilaat kärsivät pahemmin. Jos asioihin ei tule muutosta, niin lopputulos rahalla mittaamisen vuoksi tulee olemaan erittäin vakava. Nyt sitä ei siellä Helsingissä uskota. Uskotaan vain rahan voimaa. Loppu on tekosyitä.
Itse en noista lääkkeistä tiedä, koska kohdallani ei niistä aupa ollut. Mutta mahdollisesti muille saattaa olla, tosin oletan, että niiden teho perustuu pääasiallisesti lumevaikutukseen. Itselläni ahdistus meni niin pahaksi, että jouduin jättämään opisekelut kesken, tai tauolle. Netissä on tullut selailtua ahdistukseen ja paniikkihäiriöön liittyviä keskusteluja ja foorumeita aika lailla. Viime vuoden loppupuolella päätin sitten ostaa kirjan, jonka löysin osoitteesta www.paniikkihairio.com ja uskomatonta, mutta siitä oli apua. Jo nyt voin selkeästi paremmin ja uskon, että palaan opiskelemaan taas syksyllä. Tsemppiä kaikille!