Puhetta syksyn hiljaisuudessa

Minä katselen tyyntä vettä, kun syksyn lehti tipahtaa ja jää kellumaan sen pintaan, kun linnun siipi sipaisee ja nousee takaisin korkeuksiin, ja sanon Sinulle kiitos. Sinä seisot siinä ihan minun vieressäni ja kätesi melkein koskee minun käteeni. Minä puhun Sinulle, nauran Sinun kanssasi, selvitän sydämeni tyhjäksi, ja Sinä vain seisot siinä ihan lähellä minua. Seisot siinä, vaikka maailmassa on 7 miljardia muutakin ihmistä. Olet mieletön.

Yksi ihminen ei ole yhtään mitään miljardien muiden ihmisten joukossa, eikä yksi linnunrata ole yhtään mitään maailmankaikkeudessa. Sinä olet hullu, minä sanon, kun seisot siinä. Ei yksi ihmisikä tai ihmissukukaan ole yhtään mitään ajassa, minä jatkan, ja kuitenkin elän ja olen hetken aikaa onnellinen, kun Sinä olet siinä. Tämä on järjetöntä.

Sitten Sinä ihan yhtäkkiä sanot minulle, ota kädestäni kiinni, ja minä katson Sinun käteesi. Se melkein hipaisee minuun ja minä huudan STOP! Nyt menee hulluuden puolelle hätäännyn, aivot tekivät tepposen, hyvä ihminen, lopeta. Jumalaa ei ole! Ja Sinä vain seisot minun vieressä. Alan kävellä kotiin päin. Sinä seuraat minua. Voi Herra Jumala, miksi Sinä annat minun kohdella Sinua näin, kun kerran kuitenkin olet!

Ja miksi minä hullu olen niin avuton, etten pysty liikuttamaan kättäni sen yhden senttimetrin mittaista matkaa?