Synnytysvalmennus

Kun odotin esikoistani, hain aktiivisesti tietoa mm. vesisynnytyksestä. Olin muutenkin lääkkeettömän synnytyksen kannattaja. Kun synnytyksen aika sitten tuli, torjuin kyllä petidiinin. Veteen en päässyt (allas oli varattu). Kahdeksan tunnin jälkeen olin valmis mihin tahansa, ja minulle laitettiin kohdunsuun puudute. Lapsi syntyi pari tuntia sen jälkeen. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kaksi lasta tämän jälkeen olen synnyttänyt ilman mitään lääkkeitä, hoitoja tai apuvälineitä. Suihkussa olen ollut alkuvaiheessa. Kipu on pitkälti "hallittavissa", kun tietää, että näin sen kuuluu mennä, että ei kuole eikä mene muutenkaan pilalle. Loppupuolella (viimeisen tunnin - puolen tunnin ajan) ainakaan minä en ole hallinnut kipua. Kipu on kova, ja siitä paikasta haluaisi vain pois. Mutta siinä vaiheessa poispääsyä ei sitten ole, paitsi synnyttäminen: puudutuksia ei helpolla enää anneta, kun kätilön mielestä voi jo ponnistaa.

Omia tapojani kestää kipua on liikkuminen (kävely) ja se, että antaa kivun mennä "läpi", "ohi". Jos ei ole kyse riskiraskaudesta, kannattaa olla mahdollisimman pitkään kotona tai mennä vaikka sairaalan pihalle kävelemään. Pystyasento ja kävely auttavat uskomattoman paljon: makuulla on hirveää. Tietysti kannattaa ajatella kivun syytä: lapsi raivaa tietään ulos, ja sitähän tässä halutaan.

Olen myös asennoitunut synnytyksiini niin, etten häpeile mitään. Olen huutanut, itkenyt, laulanut, mitä ikinä on huvittanut. Olen ollut omissa vaatteissani, jos on mieli tehnyt, tai olen ollut ilman vaatteita. Olen hakenut asentoja jne. ujostelematta kätilöä. Jos ongelmia ei näytä olevan, paikalla on vain yksi kätilö, ja jos hän osaa asiansa, hän ei häiritse synnyttäjää, joka tietää, mitä tekee. Itseluottamusta se vaatii, eikä omanikaan ole aina ihan loppuun asti riittänyt, mutta homma alkaa mennä huonommin siinä vaiheessa, jos alkaa miettiä, mitä muut ajattelevat. Synnyttäessä sellaiseen ei ole aikaa. Pitää kuunnella omaa kehoaan ja "vajota" itseensä, hakea asentoa jne. Tällainen synnytys ei sitten ole sellainen kuin amerikkalaisissa sarjoissa. Äiti ei lepää vaaleanpunaisen lakanan alla, vaan liikkuu, ähkii, on hyvin kärsimätön - kunnes saa vauvan syliinsä.

Ponnistusvaihe on yleensä lääkkeettömällä äidillä nopea, joten siinä ei ehdi paljon kärsiä, vaikka en sitä mitenkään kivuttomana pidä. Kivusta huolimatta en innostaisi hätäilemään: ponnistaa ei kannata ihan veren maku suussa, vaan rauhassa. Anna Wahlgrenilla on tähän ohjeita. Lapsen synnyttyä kipu lakkaa täysin. Se on ihana tunne. Jos siihen asti selviää ilman mitään apuja, on sitten suihkun jälkeen lähestulkoon entistä ehompi: ei mitään päänsärkyjä, tokkuraa, neuloja yms. vaan ihan oma itsensä.

Jos kätilö alkaa puhua sikiön ahdingosta, on syytä tarkistaa, onko todella niin. Jostain syystä äitejä nykyään myös turhaan hoputetaan. Mutta toisaalta jos sikiöllä todella on ongelmia, on syytä luopua kaikista unelmistaan ja olla valmis kaikkiin toimenpiteisiin. Itse uskon, että suurin osa ongelmista (sikiön hapenpuutteet yms.) johtuvat liiallisesta puuduttamisesta ja synnyttäjien paikallaan makaamisesta, mutta jos ongelmia on, siinä tilanteessa on myöhäistä: minä ainakin antaisin lääkäreiden tehdä taikojaan. Kävellä kannattaa sitä ennen: runsaasti jo ennen synnytystä ja synnytyksen alusta asti. Kun jää synnytyspöydälle makaamaan, antaa sitten vallan muille. Jos haluaa synnyttää itse, ei voi jäädä makailemaan.

Itse olen kätilön koulutuksen saanut, nyt kuitenkin muutaman vuoden toisella osastolla työskennellyt. Mutta tiedän kyllä paljon paljon synnytyksestä, kivusta, kivunlievityksestä, ongelmista jne.... Mutta enpä olisi siltikään osannut varautua siihen millaista se esikoisen synnytys oli. Lähdin sillä mielin, että mieluusti alatiesynnytys, katsotaan miten pitkälle päästään ilman kivunlievitystä. Noh, minusta ei ollut luomusynnyttäjäksi, käynnistetty synnytys ja kivut oli jo alussa niin suunnattomat, että teki mieli karjua jotain lääkettä heti. No koko tarina on pitkä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin, muksu syntyi hienosti 12h:ssa. Ja jälkikäteen ajateltuna se sattui ihan hulluna, mutta voisin lähteä vaikka heti uudelleen. Se oli kuitenkin niin jännittävää ja ainutlaatuista. Kipuja oli vielä jälkeenkin päin, eppari vaivasi pitkään ja vieläkin peräpukama kiukuttelee välillä, mutta ei sitä ajattele sillälailla. Kun joku paikka "krakkaa" niin ajattelen tuota pientä palkintoa, joka jo kovasti kikattelee tuolla, ja mietin, että vaikka olisi pää kainalossa niin mieluummin tuo tyttö, kuin jäädä ilman :)

Tietoa on mielestäni hyvä hankkia ja miettiä erilaisia vaihtoehtoja, muttei kannata tehdä mitään tarkkaa kaavaa synnytyksestä. Menee oman tuntemuksen mukaan. Itselläkin normaalisti on todella korkea kipukynnys, mutta 2 valvottua yötä ja käynnistelyjä 5vrk ( huoli pienen vauvan voinnista) teki minusta ihan toisen ihmisen. Mutta aina kannattaa mennä omien voimavarojen mukaan. Ja minä tuskin olisin synnyttänyt tervettä tyttöä ilman kivunlievitystä. Ennen epiduraalia tytön sä-käyrät teki kauheita kuoppia ja minun verenpaineet oli taivaissa. Kun kipulääke auttoi, tytön tilanne parani ja sain rauhassa synnytellä :)